tiistai 27. joulukuuta 2016

Islannissa

Osallistuin pohjoismaiseen työväen- ja sosiaalihistorian konferenssiin Reykjavikissa marraskuun lopussa. Vähäisen vapaa-ajan käytin tutustumalla Reykjavikiin, josta oli mahdollisuus tehdä myös muutamasta tunnista useampiin päiviin kestäviä bussimatkoja muualle Islantiin. Pääkaupunki Reykjavik ei ole suuren suuri kaupunki ja ns. perinteisiä turisteille tarkoitettuja kohteita kuten museoita on vähän. Luonto ja geysirit ovat Islannin varsinaiset houkuttimet. Marraskuinen Reykjavik ei ollut kauneimmillaan ja yleisnäkymä oli harmaata ja tasaista. Laavan peittämät maisemat ja järvet toivat mieleen näkemäni kuvat Siperiasta ja Pohjois-Venäjältä.




Reykjavikin näkyvin turistikohde on Hallgrímskirkja (Hallgrímurin kirkko), joka on nimetty islantilaisen runoilijan ja papin Hallgrímur Péturssonin mukaan. Kirkko yltää 74,5 metrin korkeuteen, ja se on Islannin korkein rakennus. Hotellini sijaitsi kirkon vieressä keskusta-alueella, ja ehdin ottaa muutaman kuvan kirkosta ulkoapäin.



Hallgrímskirkjan edessä on Erik Punaisen patsas. Erik Punainen (isl. Eirikur Rauði, 950-1003) oli viikinki, joka tarun mukaan toi skandinaavisen asutuksen Grönlantiin. Hän sai lisänimensä punaisen partansa takia. Erik syntyi Lounais-Norjassa. Noin vuonna 960 hänen isänsä joutui pakenemaan maasta tapposyytteiden takia. Perhe muutti Islantiin. Saagojen mukaan Erik retkeili kolme vuotta pitkin Islannin länsipuolelta löytämänsä maan rannikkoa, ja palattuaan antoi sille nimen Grönlanti, vihreä maa.


Reykjavikin valokuvamuseossa oli esillä islantilaisten naisvalokuvaajien teoksia eri vuosikymmeniltä. Islanti on itsenäisten ja vahvojen naisten maa. Halldór Kiljan Laxnessin Salka Valka on nuoren tytön itsenäistymiskertomus köyhässä kalastajakylässä. Miesten vaatteisiin pukeutunut Salka Valka onkin Islannin symboli, raivokkuuteen asti itsenäinen ja vahva.



Kalanjalostustehtaalta vuonna 1961.(Reykjavik, valokuvataiteen museo)


sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Jouluajatuksia

Saiturin joulu on Charles Dickensin kertomus itsekkäästä saiturista nimeltä Scrooge. Aattoyönä joulun henget ilmestyvät kummittelemaan kitupiikille hänen tekemistään vääryyksistä. Ehtiiko saituri vielä korjata pahat tekonsa? Jouluinen tarina kertoo oikeudenmukaisuudesta. Saiturin joulu tunnetaan myös nimellä Joululaulu, Jouluaatto. Ensipainos julkaistiin 1843.

Scrooge ei pidä ihmisistä, ei kilteistä, iloisista eikä köyhistä. Eikä joulusta. Hänen alaisensa Bob Cratchit työskentelee sisukkaasti hänen alaisenaan, vaikka onkin ylityöllistetty ja alipalkattu. Scroogen työpaikalle saapuu kaksi herraa, jotka keräävät rahaa köyhille, mutta he saavat poistua paikalta ilman kolikon kolikkoa. Myös Scroogen sukulaispoika Fred saapuu paikalle ja pyytää Scroogea jouluaterialle, mutta hänet käännytetään ovelta töykeästi.

Tarinaa on esitetty teattereissa ja siitä on tehty elokuvia. Aihe on ajaton ja sopivasti opettavainen - etenkin joulun alla.

Joulun aikaan järjestetään enemmän ja vähemmän spontaaneja tempauksia, joilla kerätään rahaa, lahjoja ja jouluiloa niille, joille mahdollisuudet joulun rakentamiseen ovat vähäiset. Tuloerojen yhä kasvaessa vaarana on, että paluu luokkayhteiskuntaan on väistämätöntä. Vastuu köyhien, lasten, sairaiden, vanhusten ja vammaisten huollosta on siirtymässä ns. hyväosaisten armeliaisuuden ja harkinnan varaan. Sosiaalinen mediakin on alkanut viljellä termejä ´huono-osainen', ´vähäosainen.

Armeliaisuus ja hyväntekeväisyys ovat vastoin ihmisarvoa. Varsinkin, jos auttaminen tapahtuu auttajan ehdolla. Ei ole helppoa olla köyhä, jos tilanteeseen on joutunut esimerkiksi sairauden tai vammautumisen vuoksi. Köyhän lapset ne vasta kärsivätkin.

Vielä 1970-luvun alussa koulussamme jaettiin kenkäkortteja köyhille monilapsisille perheille. Kenkälapuilla sai avustusta paikallisessa kenkäkaupassa. Tarpeellisia ne olivat monessa perheessä. Nöyryyttävintä oli lappujen julkinen jako. Opettaja kutsui tietyt oppilaat yksitellen luokan eteen, jolloin kaikille tuli selväksi, kuka meistä oppilaista on köyhä. Itse elin kohtuullisen toimeentulevassa perheessä. Toisen luokan syksyllä rohkaistuin ja pyysin saada lapun kenkien ostoa varten. Ennen kuin olin päässyt koulusta kotiin, oli opettaja jo soittanut äidilleni ja kysynyt, miten meillä menee? Keskusteluahan tästä tempauksestani kotona syntyi. Eniten tietysti aikuisia harmitti, että "mitähän ne kylällä ajattelee".

Kenkäkorttilapsia kiusattiin, vaikka oli viisaita opettajia, jotka tähän puuttuivat. Köyhät lapset "haisivat". Pihaleikeissä heitä kartettiin nenästä kiinni pitelemällä. Tosin 1970-luvun alun lapset haisivat muutenkin, jos ei muuten, niin ainakin pesemättömiltä vaatteilta. Niitä kun vaihdettiin kerran -pari viikossa ja pesulla käytiin lauantaisin saunassa. Kotona tupakoitiin ja käristettiin ruokaa. Maatalon lapset haisivat lehmänlannalle.

En halua paluuta 1800-luvulle enkä myöskään kehitysmaa-Suomeen, jollainen Suomi vielä 1970-luvun alussa oli. Moni lapsi koulustamme lähti vanhempiensa kanssa Ruotsiin paremman elannon perässä. Mitähän heillekin kuuluu?




maanantai 14. marraskuuta 2016

Pekka Laurinpoika: Rautalammin ensimmäinen asukas tuli Sahalahdelta




Suomi vuonna 1626. Kartalla näkyy myös Sahalahti (Sahalax), josta ”Ukko Kärkäs” 1530-luvun lopussa lähti vaeltamaan poikiensa kanssa kohti Rautalammia (Rautalambi). Kulkemista helpottivat hyvät vesireitit. Lähde: Pohjoismaat, Yleiskartta: 1626 (Heikki Rantatupa, Historialliset kartat. Jyväskylän yliopisto).

Lue koko juttu: Sydän-Hämeen lehti 14.11.2016

torstai 10. marraskuuta 2016

Kivityömiehille





KUVA: NUPUKIVIMIESTEN MUISTOMERKKI, 1978
Heikki Häiväoja
punainen graniitti

Allintie, Kotka

Katujen päällystäminen nupukivillä alkoi jo 1800-luvun puolella ja oli vilkkaimmillaan
1930-luvun alussa. Kiveämiset olivat pääasiassa työttömyystöitä. Nupukiviä teetettiin pulavuosina 1929-1935 valtion hätäaputyönä. Kotkassa nupukivityömaat oli kyseisinä vuosina suurin työllistäjä.

Kotkassa on nupukivipäällysteisiä katuja ollut yhteensä yli 10 kilometriä.
Vuonna 1976 ehdotti Kotkan kaupunginhallitus siirrettäväksi Toivo
Pekkasen muistomerkin suunnittelua ja hankintaa varten tarkoitetuista varoista
nupukivimiesten muistomerkin toteuttamiseen.

Muistomerkki tilattiin Heikki Häiväojalta ja sijoituspaikaksi
valittiin vanha nupukivityömaa-alue Metsolassa Allintien reuna-alueella Langinkosken
koulun ja Sipintien väliin.

Veistos kuvaa nupukiven irrottamista suuresta kivitangosta ja se paljastettiin
17.5.1978.


Lähde: JULKISET TAIDETEOKSET KOTKASSA



keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Edistyksellinen republikaanipoliitikko

Vanhempiensa mukana Oulusta Michiganiin muuttanut Oscar J. Larson oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen, joka on päässyt Yhdysvaltain kongressiin. Larson valittiin republikaanien listoilta Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneen jäseneksi kahdeksi kaudeksi 1920 - 1924. Samaan aikaan kongressin jäsenenä oli myös kolme ruotsalaista edustajaa.

Isä Lassi Väänänen lähti vuonna 1872 siirtolaiseksi - ajan tavan mukaan kaivostöihin Amerikkaan. Äiti matkusti kahden poikansa kanssa 1876 New Yorkiin ja sieltä edelleen Pohjois-Michiganin Calumetiin. Larson-nimen selittää tiettävästi se, että kaivoksen työnjohtaja merkitsi englanninkieliselle vaikean Väänäsen tilalle kirjoihinsa Larsonin.

Oscar kävi high schoolin kotiseudullaan ja suoritti Master of Arts -tutkinnon monien suomalaissiirtolaisten suosimassa Valparaison yliopistossa Indianassa. Lakimiehen tutkinnon hän suoritti Michiganin yliopistossa 1894 - oletettavasti ensimmäisenä suomalaisena Yhdysvalloissa.

Oikeistopoliitikkoasemastaan huolimatta Larson oli edistyksellinen, joka tuki kristillisiä ja humaanisia arvoja.  Hän puolusti intiaaniväestön taloudellisen aseman parantamista, kansainvälistä aseistariisuntaa ja avun antamista Neuvosto-Venäjän hätää kärsiville. Kun Pohjois-Suomi ja Kainuu olivat vuonna 1902 kärsineet ankarasta kadosta, Larsonin johdolla kerättiin Pohjois-Michiganissa hätäapua. Uudelleen Larsonin aktiivisuus näkyi kesällä 1918, kun hän yhdessä J. H. Jasbergin kanssa "lobbasi" Washingtonissa hätäavun lähettämiseksi elintarvikepulasta kärsivään, sisällissodan runtelemaan Suomeen.

Toivoa sopii, että Oscar Larsonin tapaisten republikaanipoliitikkojen esimerkki kantaa myös Trumpin valtakunnassa.

Lähde: Kansallisbiografia: Larson, Oscar John (1871 - 1957), Siirtolaisuusinstituutti, Biographical Directory of the United States Congress 1774-2005.


Lähde: Siirtolaisuusinstituutti


tiistai 25. lokakuuta 2016

Toivo Pekkasen jäljillä


Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa oli  ilmestyttyään vuonna 1932 läpimurtoteos. Lapuan liikkeen ja oikeistoradikalismin aikaan ilmestynyt kirja sai suosiota, koska se oli yksilökuvaus, joka ylitti luokkarajat vailla yhteiskunnallista analyysia, mainitaan Ylen sivuilla. En kuitenkaan usko, että Pekkanen olisi jättänyt ottamatta kantaa aikana, joka oli työväenluokan kannalta ahdistavaa. Hän vain teki sen niin taitavasti vailla uhoa ja vihaa.

Lapsuuteni (1953) on Pekkasen kenties tunnetuin teos - kiitos myös hyvän televisiototeutuksen ja mainion näyttelijäkaartin (Matti Oravisto, Anja Pohjola). Rauni Mollbergin ohjaaman TV-sarja jäi pysyvästi mieleeni ja nyt uudessa kotikaupungissani Kotkassa käyskennellässäni mietin, että onko mahdollisesti tuossa se merenranta, jossa pikku-Toivo ja kivenhakkaajana työskentelevä isä kulkivat käsi kädessä, kun kaikki oli vielä hyvin. Merelle katsoessani pohdin, että onko edessä siintävä saari juuri se, mihin teini-ikäiset pojat soutivat kalastamaan perunoita repussaan ja lopuksi syömään kalakeittoa nuotiolla. Niin harras oli tuo tapahtuma, että se teini-ikäistä katsojaakin säväytti.

Kotkassa työläisperheeseen syntyneen Toivo Pekkasen lapsuus oli ankea. Isän halvaantuminen ja työkyvyn vähittäinen häviäminen ajoi perheen näkemään ajoittain suoranaista nälkää. Toivo Pekkanen kävi kansa- ja ammattikoulun, minkä jälkeen hän työskenteli metallityöläisenä synnyinkaupungissaan Kotkassa vuoteen 1932, jolloin hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Kotka Toivo Pekkasen lapsuuden aikaan, yli sata vuotta sitten (Flickr-kokoelmat) Ilmeisesti ulkokuvaus oli tapaus, jota ihmeteltiin kauempaakin (huomaa ihmisten katseet kohdistuneena valokuvaajaan).

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/toivo-pekkasen-jaljilla

lauantai 3. syyskuuta 2016

Erkkolan tehdas valmisti invalidipyöriä

Sain polkupyörähistoriaa ja -perinnettä vaalivalta Vanhat Velot ry:n Markku Lahtiselta mielenkiintoista tietoa Erkkolan pyörätehtaasta, jossa valmistettiin ainoana Suomessa pelkästään invalidipyöriä.  Tavallisten pyörän kokoajia, jotka ovat tehneet pyöriä muiden valmistamista osista, on ollut lähes joka kylässä - kaupungeissa jopa kymmenittäin. Kotimaisia pyörämerkkejä on todennäköisesti ollut Suomessa pitkälti toistatuhatta, mutta Erkkolan tehdas on ollut ainoa laatuaan.

Erkkolan tehtaan  invavaunu. Lähde: Pikajalka 3 2015.


Ilmajoen Koskenkorva on tunnettu lähinnä viinatehtaastaan, mutta paikkakunnalla sijaitsi 1900-luvun alusta myös Erkkolan pyörätehdas, jonka pääartikkelina olivat sotien jälkeen invalidipyörät.

Ilmajokinen Salomon Erkkola oli yksi monista Pohjois-Amerikkaan vaurautta hakemaan lähteneistä siirtolaisista. Suomeen palaamisensa jälkeen, vuonna 1900, Erkkola ryhtyi korjailemaan polkupyöriä. Myöhemmin hän alkoi myös koota niitä. Pyörät syntyivät ajalleen hyvin tyypillisellä kaavalla: pyöräseppä kokosi kulkupelit sekalaisista osista, joten kaikki lyhyenkään ajan sisällä valmistuneet pyörät eivät aina olleet samanlaisia keskenään, vaan yksilöllisiä kappaleita kukin. Kerrotaan, että eräänä päivänä 1927 tuli naapuripitäjästä Kurikasta Erkkolan juttusille naishenkilö veljensä kanssa. Erkkolalta kyseltiin mahdollisuutta saada invalidipyörää, eli sellaista, jolla voisi jalattomana ajella. Sellaisia ei Suomesta saanut ja Saksasta tilattuna ne olisivat kalliita. Sisaruksilla oli näyttää Erkkolalle valokuva, jonka mukaan pyörän olisi voinut tehdä. Erkkola lupasi yrittää. Asiakas oli lopputulokseen tyytyväinen ja pian sana oivallisesta pelistä kiiri ja vähitellen moni muukin halusi Salomon Erkkolalta invalidipyörän, joita hän valmisti pyörän kokoamisten ja korjaamisen ohessa. Kolmipyöräisten tekeminen vaati yhä enemmän työtä ja aikaa, sillä rungot ja esimerkiksi puiset istuinosat piti tehdä itse. Viimeistään viime sotien päätyttyä Salomon Erkkola päätti, että he luopuvat tavallisista polkupyöristä ja erikoistuvat invapyöriin. Velojahan koottiin ja myytiin joka pitäjässä monessakin paikassa, mutta invapyörien saralla Erkkola oli todennäköisesti yhä ainoa kotimainen valmistaja. Invapyörien lisäksi pajassa valmistettiin rullatuoliin verrattavia, nykysilmin katsottuna melko massiivisen kokoisia rullavaunuja.

Salomon Erkkolan poika, Eino Erkkola ja hänen poikansa Matti Erkkolan kehittivät 1950-luvulla ensimmäisen invalidimopon. Erkkola-mopon merkittävin ostajakunta muodostui sotainvalideista. Aikoinaan Erkkola-mopoja myytiin vain invalidikortin omaaville. Pyörään ei vaadittu vakuutuksia, eikä pyörällä ajettaessa tarvinnut käyttää kypärää. Erkkola-mopossa oli edessä yksi ohjaava pyörä ja takana kaksi pyörää, joista toinen oli vetävä. Moottori sijaitsi kuljettajan vieressä vasemmalla. Mopo käynnistettiin narusta vetämällä. 1960- ja 1970-lukujen vaihteen paikkeilla jalkatilan suojuksen ylle lisättiin tuulilasi ja katos. Viitseliäimmät varustivat invalidimoponsa mm. radiolla ja muilla lisävarusteilla.
Erkkolan tehtaan mainos Suomen Invalidissa 1939.


Lähteitä: 
Tekniikan Maailma nro 8 2008: Suomalaisen mopoauton historia ja tulevaisuus.
Pikajalat 3 2015 (Erkkolan invalidipyöristä otsikolla ”Pyöräilyä käsikaasulla).


maanantai 8. elokuuta 2016

Ruokamatka keskiaikaan

Ruokamatka keskiaikaan: Keskiaika kiinnostaa. Radion ohjelmasarjaan liittyvässä Keskiajan maut -kirjassa tarkastellaan yrttien ja ruoan yhteyttä ihmisen hyvinvointiin.

tiistai 2. elokuuta 2016

Vanhoja postikortteja





Kuvalliset postikortit yleistyivät Suomessa 1890-luvulla.Saksa oli suurin korttien valmistaja ja valtaosa Suomessa käytetyistä korteista painettiin siellä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Suomi irrottautui Venäjästä ja itsenäistyi.1920-luvulla etenkin Amerikan siirtolaisuus lisäsi postikorttien tulvaa kotimaahan. Yllä oleva kortti on todennäköisesti Amerikan tuliaisia. Ylimääräisiä kortteja oli mukava lähetellä sukulaisille ja tuttaville vielä Suomessakin.

Tammikuun 7. päivänä 1919 Tampereelta lähetetyssä kortissa toivotetaan oikein tukevia onnitteluja August-veljelle. Samalla sisar lähettää terveisiä mummulle, papalle ja täti-ressulle ja sitte itsellesi. Lopuksi kirjoittaja pyytää, että muistaisitteko sen pilleri-askin tuoda, kun tulette.

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Kirjojen keräilijä ja runoniekka


Suurin osa nykykirjallisuudesta käsittelee keskiluokkaista maailmantuskaa, ja kirjoja lukee enimmäkseen keskiluokka. Tämä on outoa, koska useimmat kirjailijat ovat itse hyvin köyhiä, kirjoittaa Asta Leppä. Mistä kirjallisuuteen saataisiin muitakin ääniä (HS 24.7)?

Otan nyt esimerkiksi historian tuntemattomat suurmiehet, jotka eivät aikanaan eikä myöhemminkään suurmiehen kriteereitä täyttäneet. Kalevalan kerääjä, Elias Lönnrot, kyläräätälin poika, on poikkeus. Tällaisia olivat kirjoista kiinnostunut Kirja-Matti ja kansanrunoilija Juhana Ihalainen. He elivät 1800-luvun alkupuolella, jolloin kirjojen saatavuus lukutaidosta ja kirjoittamisesta puhumattakaan olivat harvinaista herkkua. Kirja-Matti ja Juhana Ihalainen eivät ole kiinnostaneet edes tietokirjailijoita.

Kirja-Mattia pidettiin aikanaan ja hyvin pitkälle viime vuosikymmeniin saakka höperönä, lukutaidottomana kirjojen kaupittelijana. Juhana Ihalainen, köyhä ja rujo, loisen poika, kirjoitti ja opetti myös muita. Ihalaista ei arvostettu, ja hän jäi muiden rautalammilaisten kansanrunoilijoiden mm. talonpoika Paavo Korhosen, varjoon.

Ihalaisen vanhempia on jopa etsitty väärältä suunnalta. Tähän vaikutti vuoden 1824 jälkeisiin kirkonkirjoihin merkitty väärä syntymävuosi, 1799. Ihalaisen vanhempina pidettiin naimisissa olevia talollisia Riitta Raatikaista ja Joh. Ikäläistä. Viimeksi mainitun sukunimi on tulkittu Ihalaiseksi. Tämä virheellinen tieto harhautti 1900-luvulla julkaistun Kansallisen Elämäkerraston kirjoittajia.

Historiantutkijan, Helsingin yliopiston professorin ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustajan, Kustavi Grotenfeltin (Kahdeksantoista runoniekkaa. 1889) arvio Ihalaisen runoudesta ei ole mairittelevaa: Ihalaisen runot ovat kirjoitetut ilman suurempaa runollista innostusta, runomitta on perin huono; useimmissa niistä hän moittii tai pilkkaa kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Tämän lisäksi hän toteaa: Tämä onnetoin elämän alku sitten ikäänkuin painoi merkkinsä kaikkiin hänen
myöhempiinkin kohtaloihinsa.

Kansanrunoilija Juhana Ihalaisen (1798-1856) aikalainen, Matti Pohto, on toinen suomalaisen kulttuurin suuri tuntematon. Pohdon kirjakokoelma korvasi Turun palossa vuonna 1827 tuhoutuneen kansalliskokoelman.

Matti Pohto (1817-1857) syntyi Isonkyrön pitäjän Ylistaron kappelissa. Matti Pohdon isä, Iisakka Jaakonpoika, oli juoppo tappelupukari, jonka veloista talo myytiin, kun Matti oli 8-vuotias. Tämän jälkeen vanhemmat elivät loisina. Virallisten papereiden mukaan Matti oli kirjoilla yhdessä vanhempiensa kanssa koko ikänsä. Käytännössä hän ei kotona viihtynyt, vaan vaelsi ympäri maata. . Ensi kertaa hän karkasi viisivuotiaana. Lapsuus oli ankea: tarinan mukaan Matti ruoskittiin Vaasan torilla 10-vuotiaana, koska hän oli kerjätessään teeskennellyt kuuromykkää.

Parikymppisenä Pohto innostui kirjoista, alkoi kerätä ja kaupitella niitä ja opetteli paitsi lukemaan myös sitomaan kirjoja. Hän kulki jalkapatikassa Suomea ristiin rastiin tuhansia kilometrejä kirjat ja vihkoset hylkeennahkaisessa laukussaan. Kirja-Matti kuoli vuonna 1857 Viipurin lähellä, kun toinen kulkumies pikaistuksissaan löi häntä kirveellä.

Pohdon kokoelma koostui ennen kaikkea virsistä, arkkiveisuista ja erilaisista opaskirjoista. Arkkiveisut olivat oman aikansa iltapäivälehtijournalismia, yhdelle arkille painettuja runomuotoisia uutisia vaikkapa väkivallanteoista tai lehtolapsista.

Pohto avusti Helsingin yliopiston kirjastoa. Eläessään Pohto luopui vain kaksoiskappaleistaan. Yliopiston kirjasto saattoi maksaa Kirja-Matille jotain sen lukuun ostetuista painatteista, mutta matkarahaa hänelle ei herunut. Suuren kokoelmansa Pohto osti omin varoin, ja miten tämä oli mahdollista arkkiveisuja myyvälle loiselle, on arvoitus.

Matti Pohdon elintavat olivat äärimmäisen vaatimattomat.  Vaatteet olivat kuluneita ja paikattuja, joita hän käytti kesät, talvet. Kuollessaan hänellä oli yllään kaksi takkia ja kahdet alusvaatteet.  Pohto liikkui aina jalan, talvisin kelkkaa vetäen. Matkoillaan Pohto tyytyi nukkumaan paikoissa, mihin pääsi kuten penkeille tai lämmittämättömiin ulkorakennuksiin. Pääkuluiksi jäivät kirjat.

Kirja-Matin keräilyhommaa ei yleensä ymmärretty. Häntä pidettiin pikemminkin hieman höperönä. Aina 1990-luvulle saakka uskottiin, että hän oli täysin luku- ja kirjoitustaidoton. Todellisuudessa Matti Pohto ei ollut ainoastaan hyvä lukija, vaan myös kirjoittaja, joka oli kansanmiehelle paljon harvinaisempaa kuin lukutaito.

Syynä Pohdon lukutaidottomuudelle haettiin ilmiömäisestä kuvamuistista. Aikansa sivistyneistön kaunokirjoitusta Matti Pohto ei kouluja käymättömänä hallinnut eikä osannut sitä myös lukea. Kirjeensä Pohto kirjoitutti ja saamansa luetutti muilla. Matti Pohto kirjoitti isoin kirjaimin, mitä tapaa kutsuttiin puolipräntiksi. Se oli hänen kotiseudullaan yleinen käytäntö, mutta jälkimaailman silmissä se näytti pikkulapsen kirjoitukselta.

Kirja-Matista on kirjoittanut Walter Appelqvist, joka oli kirjastonhoitaja ja kirjallisuudentutkija (k. 1970). Juhana Ihalaisen runojen tallentaja Vihtori Laurila (k. 1988) oli opettaja ja kirjallisuudentutkija.

Laurilasta tiedämme, että hänen toimiessaan 1930-luvulla Someron yhteiskoulussa opettajana, häntä syytettiin kommunistiksi koska kuului kuolemanrangaistusta vastustaneen Ihmisoikeuksien liiton valtuuskuntaan. Todisteeksi riitti Laurilan huoneen seinällä ollut Karl Marxin muotokuva ja rouva Aili Laurilan punainen käsilaukku. Todellisuudessa muotokuva esitti Leo Tolstoita mutta syytökset johtivat siihen että vuokraisäntä irtisanoi opettajapariskunnan vuokrasopimuksen


Matti Pohto "Vanhaan kirjaan kokoja" - Elämäkerta ja satavuotismuisto. 1959.






Juhana Ihalainen: Runoja; toim. Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi 1962.
Kuitunen, Kalevi, Kirjahulluja. C. Hagelstamin antikvaarinen kirjakauppa. Helsinki 1998.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/05/06/kirja-matti-suomen-robin-hood

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Margareta Capsia (1682-1759)

Margareta Capsia  oli Suomen ensimmäinen naispuolinen taidemaalari sekä kirkkotaiteilija.

Capsia oli ruotsalaissyntyinen, mutta alkujaan todennäköisesti hollantilaista kauppiassukua. Hän syntyi varakkaan kauppiaan Gottfried Capsiuksen ja Anna Schultzinin kuopukseksi. Capsian puoliso oli vaasalaissyntyinen rovasti Jacob Gavelin, jonka kanssa hän avioitui 1719 Tukholmassa. Täällä he luultavasti asuivat isonvihan päättymiseen asti. Heillä oli kaksi lasta, Gottfried Capsia ja Anna Schultz. Perhe muutti Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721 Vaasaan, missä Jacob Gavelin toimi kappalaisena. Vuonna 1730 pariskunta muutti Turkuun, kun Gavelin sai viran tuomiokirkon taloudenhoitajana. Turussa he asuivat loppuelämänsä ajan. Margareta Capsia toimi Turun akatemian taiteellisena neuvonantajana. Margaretan puoliso, Jacob Gavelin, kuoli vuonna 1750. Capsia eli vielä yhdeksän vuotta miehensä kuoleman jälkeen.

"Kristuksen ristillä" on vuodelta 1747. Sen on luultavasti maalannut Margareta Capsia Mynämäen Pyhän Laurin kirkkoon (http://www.mynamaenseurakunta.fi/kirkot-ja-muut-tilat/mynamaen-kirkko)

Capsia muistetaan parhaiten alttarimaalauksistaan ja papiston muotokuvista. Capsia ei signeerannut teoksiaan vuoden 1725 jälkeen. Kirjallisuuden mukaan syynä oli keski-ikäisille tavallinen näön heikkeneminen ja työn laadun heikkeneminen - siis normaali itsekritiikki.

Capsian teoksia on Kansallismuseossa ja Turun historiallisessa museossa.

Margareta Capsian tunnetuin ja varhaisin työ on Pietarsaaren maaseurakunnan (Pedersöre) kirkon alttaritaulu vuodelta 1725, joka on nykyisin on Kansallismuseossa.

Elämäkertaa ei Capsiasta ole, muutamia artikkeleita lukuunottamatta. Minua kuten varmaan monia muitakin kiinnostaisi Margareta Capsian elämä ja taide. Ajankohtana 1700-luvun alku on  mielenkiintoinen. Mikä vaikutus on ollut hollantilaisilla sukujuurilla ja pappispuolisolla? Margaretan kerrotaan ansainneen parhaina aikoina paremmin kuin puolisonsa. Margaretasta itsestään ei ole muotokuvaa. Monien miestaidemaalarien tuotannosta löytyy ainakin myöhemmin omakuvia.

Anneli Mäkelä-Alitalo, Capsia, Margareta (1682 - 1759), taidemaalari. Kansallisbiografia.





lauantai 9. heinäkuuta 2016

Suomen ensimmäinen naistohtori

Karolina Eskelin oli ensimmäinen Suomessa tohtoriksi väitellyt nainen. Todettakoon samalla, että toisena naisena väitteli toukokuussa 1896 Tekla Hultin, joka sai filosofian tohtorin arvonsa kolme päivää myöhemmin kuin Eskelin, kirjoittaa Arno Forsius mainiolla sivustollaan Ihmisiä lääketieteen historiassa.

Eskelin kiinnostui jo opiskeluaikanaan kirurgiasta ja hänen väitöskirjansakin oli kirurgian erikoisalalta. Hän oli hoitanut vuonna 1895 vaikean likinäköisyystapauksen poistamalla silmästä mykiön. Tapaus herätti huomiota, mutta itse toimenpiteestä oltiin montaa mieltä. Eskelin oli 1890-luvulla jonkin aikaa myös opettajana Helsingin sokeainkoulussa. Valmistuttuaan Eskelin toimi ensin läkärinä Tampereella. Sen jälkeen hän oli apulaislääkärinä Helsingin yleisen sairaalan kirurgian klinikalla vuosina 1897–1899. Eskelin teki lukuisia opintomatkoja eri puolille Eurooppaa ja toimi myös Yhdysvalloissa vuosina 1903–1905 lääkärinä suomalaisten ja skandinaavisten siirtolaisten keskuudessa Massachusettsissa, Michiganissa ja Oregonissa.

Suomeen palattuaan Eskelinillä oli sairaala gynekologisia ja kirurgisia tapauksia varten.  Oman sairaalansa ohella Eskelin ylläpiti kaupungin tuella vuosina 1907–1909 Kallion kirurgista poliklinikkaa, jossa kävi varsinkin työväestöön kuuluvia potilaita. Työtapaturmat ja työperäiset sairaudet olivat Eskelinille arkipäivää ja vuonna 1923 sairaalatyöstään luovuttuaan hän kirjoitti kirjan Ensi apu tapaturmissa ja sairaustapauksissa.

Mielenkiintoista olisikin tietää, kohtasivatko ammattientarkastaja Vera Hjeltin ja Karolina Eskelinin tiet missään vaiheessa. Molemmat olivat oman alansa uranuurtajia, joilla oli yhteiset intressit. Ikäeroa heillä oli 10 vuotta; Vera Hjelt oli syntynyt 1857 ja Eskelin 1867. Kumpikin oli keskiluokkaisista mutta vaatimattomista oloista. He menettivät vanhempansa nuorena ja Vera Hjelt jäi ilman äidin turvaa jo kuusivuotiaana, kun tämä vammautui kotitapaturmassa. Heitä yhdisti myös varhainen itsenäistyminen. Opintoja varjostivat taloudelliset huolet.

Karolina Eskelinin rakas harrastus oli paitsi kirjallisuus myös autourheilu. Hän olikin yksi ensimmäisistä suomalaisnaisista suoritti ajoluvan 1920-luvun alussa.

Aamulehti 4.7.1900

Koti ja Yhteiskunta 15.12,1895


torstai 30. kesäkuuta 2016

Taiteilija Marcus Collin (1882 - 1966)


Epäsovinnaisten aiheiden kuvaaja


Taiteilija Marcus Collinin jälkipolvi tuntee epäsovinnaisista aiheista, joissa päähenkilöinä ovat kerjäläiset, rammat ja rujot. Ekspressionismin innoittamien suomalaisten taiteilijoiden muodostama Marraskuun ryhmä syntyi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ryhmän värimaailma oli hyvin tumma ja maanläheinen. Kansalliset aiheet olivat pääosassa. Marcus Collinin taide oli synkästä väriasteikosta huolimatta inhimillistä ja sympaattista. Maalauksessa Kerjäläisiä kirkon ovella oli jo näkyvissä se tyyli, mistä Collin parhaiten tunnetaan. Ihmishahmot on maalattu kollektiiviseksi ryhmäksi, jossa yksikään figuuri ei nouse muiden yläpuolelle. Henkilöitä ei ole yksilöity, vaan kulmikkaan kömpelöine muotoineen he sulautuvat maisemaan.


Kolkkalasta Colliniksi


Marcus Collin syntyi Helsingissä ruotsinkieliseen virkamiesperheeseen. Kotona musisoitiin ja harrastettiin kuvataiteita. Isä, esittelijäsihteeri Karl Gustaf Kollin, oli ensimmäisen polven sivistyneistöä. Hänen isänsä oli lähtöisin Hämeestä, Hausjärven kirkonkylän Kolkkalan talosta. Tuusulaan muutettuaan hän otti nimekseen Kollin. Ylioppilastutkinnon jälkeen Marcus Collin alkoi opiskella lakia, mutta kiinnostus virkamiehen uraan sortokauden Suomessa lopahti nopeasti. Seuraavaksi hän kokeili arkkitehtuuriopintoja mutta matematiikan kurssit tuntuivat liian ylivoimaisilta. Tässä vaiheessa ajatus taiteilijan urasta alkoi orastaa nuoren miehen mielessä. Opiskeltuaan vuoden Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun alkeisluokalla häntä ei kuitenkaan hyväksytty maalausluokalle. Collin siirtyi Eero Järnefeltin oppilaaksi yliopiston piirustussalille. Vuoden tässä opissa oltuaan hän lähti Pariisiin 1905. Samana vuonna hän alkoi kirjoittaa sukunimensä C:llä. Avioliiton Collin solmi taidemaalari Eva Törnwallin kanssa 1916. Marcus Collin maalasi lähes elämänsä loppuun asti. Hänen viimeinen näyttelynsä oli toukokuussa 1965, vuosi ennen hänen kuolemaansa. Collin sai professorin arvonimen 1953 ja valtion taiteilijaeläkkeen 1959.


Esikuvana hollantilaiset kansankuvaajat


Vuonna 1908 Collin matkusti Pariisissa, Belgiassa, Hollannissa ja Saksassa. Tällä matkalla hän tutki pääasiassa vanhaa taidetta. Matkan tuloksena kehittyi Collinin töille myöhemmin ominainen tapa katsella kansanihmisiä ja maailmanmenoa humoristisesta, toisinaan lähes karikatyristin näkökulmasta. Collin oli hollantilaisten satiiristen kansankuvaajien Hieronymus Boschin ja Peter Brueghel vanhemman seuraaja. Collin ei maalannut mallin vaan muistikuviensa mukaan. Henkilöt olivat alistuneita, kutistuneita ja maata kohti painuneita. Taidehistorioitsijoiden mukaan Collin ei maalannut pelkästään näkemäänsä, vaan syvästi kokemaansa. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet Collinin kuvaamia henkilöitä. 1920-luvulla vaikuttanut taidehistorioitsija, Ludvig Wennervirta, oli yksi heistä. Wennervirralla oli vaikeuksia hyväksyä ”eräitä inhimillisiä epämuodostuksia, kuten vanhuuden raihnautta ja rumuutta”. Hän uskoi myös Collinin tunteneen kammoa rujoja hahmojaan kohtaan. Wennervirta julkaisi vuonna 1925 Marcus Collinin taidetta käsittelevän tutkielman, jossa esitetyt arviot Collinin kuvaamista henkilöistä on kirjoitettu ajalle tyypillisiin rotuhygieenisiin oppeihin tukeutuen.

Marcus Collinin rampa-aiheiset maalaukset ajoittuvat 1920-luvulle, jolloin Collin alkoi pyrkiä pois synkästä yleisvärityksestään. Joel Lehtosen teos Rakastunut rampa (1922) on Sakris Kukkelmanin tarina. Pudottuaan lapsena ikkunalaudalta Sakriksesta oli tullut kyttyräselkäinen ja kampurajalkainen. Kirjan kansi on Marcus Collinin luoma. Collinin maalaus Rampa oli valmistunut vuotta aiemmin 1921 ja viimeisin tähän tematiikkaan liittyvä maalaus Katu on vuosilta 1923–1924. Sekä Rampa että Katu ovat Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmissa.

Nykytaiteilijoista Viggo Wallenskiöld on kulkenut Marcus Collinin jäljillä kuvatessaan jalattomia, kädettömiä ihmisiä. Edelleenkin ihmiset kysyvät, miksi kuvata epätäydellisyyttä ja rujoutta. Erilaisuuden hyväksyminen on helpompaa luonnosmaisissa töissä. Viimeistellyissä maalauksissa aiheet tuntuvat katsojista julkeilta ja siksi häiritseviltä. Wallenskiöld onkin halunnut, että ihmiset eläytyisivät siihen, miten kohdetta katsotaan ja miltä on olla toisten katseiden kohteena


KIRJALLISUUTTA:


L. Wennervirta, Marcus Collin. 1925.
Hertta Tirranen, Suomen taiteilijoita Juho Rissasesta Jussi Mäntyseen. Elämäkertoja. Porvoo 1950.
Marcus Collin 1882 - 1966: satavuotisnäyttely / näyttelyluettelo. Ateneumin taidemuseo 22.10. - 12.12.1982. 1982.
Riitta Konttinen, Modernistipareja. Keuruu 2010.
http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3342/ Kirjoittaja: Rakel Kallio.
Viggo Wallenskiöldistä (HS 22.2.2014).

Oheinen artikkeli on julkaistu IT-lehdessä | Invalidiliitto




lauantai 18. kesäkuuta 2016

Kirje sekin

Työläisnaisten lehdistö syntyi eduskuntauudistuksen myötä, kun palvelijatarliitto perusti ensin Palvelijatar-lehden, josta vuonna 1906 tuli Suomen sosialidemokraattisen naisliiton äänenkannattaja Työläisnainen.

Verrattuna perinteisiin naistenlehtiin, joista ensimmäiset alkoivat ilmestyä 1900-luvun alussa (Koti ja Yhteiskunta, Nutid ja 1920-luvulla Kotiliesi), työläisnaisten lehdet olivat sanomalehtiä niin ulkoasultaan kuin sisällöltään. Työläisnaisen, ja sitä seuranneiden Naistyöläisen ja Työläis- ja talonpoikaisnaisten lehden puuttuminen Suomen lehdistön historia -kokoomateoksen sanomalehdistöä koskevasta osuudesta ihmetyttää. Työläisnainen oli sanomalehden asussa ilmestynyt puoluelehti, ei vain naisille suunnattu lehti, joka rajattiin varsinaisen poliittisen toiminnan ulkopuolelle, toteaa Arja Turunen artikkelissa Naistenlehdet Suomessa 1880-luvulta 1930-luvulle. Arja Turunen Media & viestintä 37(2014): 2, 38–56.

Oheinen kirjoitus Palvelijatar-lehden järjestyksessä kolmannessa numerossa kertoo yksittäisten mieshenkilöiden suhtautumisesta työväenluokan naisiin. Palvelijatarlehdessä kirjoitus varustettiinkin otsikolla "Kirje sekin":

Palvelijatarlehti 15.7.1905

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Vera Hjelt Wikipediassa


Olen viimeisen kolmen vuoden ajan puhunut eri tilaisuuksissa - lähes tulkoon suu vaahdossa - Vera Hjeltistä. Tähän päälle vielä kirjoittamani artikkelit seitsemässä ammattilehdessä ja kahdessa aikakauslehdessä. Itse kirja (Vera Hjelt. Työväensuojelija) ilmestyi 2013 omakustanteena. Kaupallisten kustantajien näkökulmasta elämäkerta 1900-luvun alussa vaikuttaneesta "kukkahattutädistä" ei ollut rahasampo. Vera vältti skandaaleja eikä hänellä ollut kuuluisia rakastajia. Hän ei noussut julkisuuteen miehensä varjosta eikä ollut köyhälistöä, vaikka köyhästä sivistyskodista olikin. Isä ei ymmärtänyt tyttöjen koulutuksen päälle, mutta sukulaisten avustuksen turvin Vera pääsi opiskelemaan Tammisaaren opettajaseminaariin. Tarve itsellisyyteen ilmeni jo kotona asuessa; musiikkia ja pianonsoittoa opiskellut Vera Hjelt perusti Turun ensimmäisen musiikkikaupan - 17-vuotiaana!

Veran ansiot suomalaisen yhteiskunnan hyväksi olivat ilmiselvät. Vuosina 1921–1989 haudattiin valtion kustannuksella 73 henkilöä, joista vain kolme oli naisia. Näistä ensimmäinen oli Vera Hjelt 1947; seuraavat olivat kansanedustaja ja ministeri Miina Sillanpää 1952 ja näyttelijä Ella Eronen 1987.

Kaikki naiset eivät ole olleet yhtä hengästyttävän tehokkaita kuin Vera Hjelt, mutta kirjoittamisen arvoisia löytyy kaikilta ammattialoilta.

Sata naista Wikipediaan -projektissa, joka järjestettiin naistenpäivänä 8.3.2016 Helsingin Kaisa-kirjastossa, pyrittiin lieventämään Wikipediassa vallitsevaa sukupuolten epäsuhtaa ja nostamaan eri alojen merkittäviä naisia sille kunniapaikalle, joka heille kuuluu.Toisin kuin monista muista, Vera Hjeltistä, on sentään kirjoitettu mittavahko Wikipedia-sivu, kuten mm. Tekniikan museon blogissa mainitaan (museo https://tekniikanmuseo.wordpress.com/2016/03/07/sata-naista-wikipediaan/).

Täydensin omalta osaltani Vera Hjelt -artikkelia ensimmäisen kerran 2012 ja viimeisen kerran 2015. Kehottaisinkin kaikkia tutkija- ja tietokirjailijoita jatkamaan urakkaa - kukin omalla sarallaan. Wikipedia on nykyajan tietosanakirja - halusimmepa tai ei. Vertaisarviointi ja tarkistusprosessi varmistavat, ettei ihan megaluokan virheitä tule enää esiin.

Niin ja tietysti hyvät valtiovallan edustajat! Kun ensi vuonna vietämme itsenäisyyden satavuotisjuhlia, niin ei unohdeta vaikuttajanaisia! Vilkaisu satavuotisjuhlien  tähänastiseen ohjelmaan ihmetyttää: ymmärrän kyllä, että mukana ovat mm. Väinö Tanner, Frans Emil Sillanpää, Touko Laaksonen (Tom of Finland) mutta ei Aino Kallasta lukuunottamatta muita naisia? Missä ovat Tove Jansson, Armi Ratia, Miina Sillanpää, Helvi Sipilä...? Viime viikolla vietettiin äänioikeuden 110-vuotisjuhlia, joista meidän suomalaisten tulisi ainakin naisten puolesta olla ylpeitä. Juhlavuoden ohjelmaan kuuluvan Naisten ääni-verkkojulkaisun kautta pääsee ainakin vaikuttamaan, joten sinne!




Pilalehti Velikulta kuvasi kansanedustaja Vera Hjeltin pyylevänä ja hyväntahtoisena tätihahmona.  (Lähde: Velikulta no:t 2-3 1911, Kansalliskirjasto, digitoidut aineistot)

Nuori kansakouluopettaja Vera Hjelt 1883-1884 (kirjasta Hjelt-Cajanus, Esther: Vera Hjelt. Uranuurtaja. 1948).






perjantai 20. toukokuuta 2016

Elvira Willmanista

Elsi Hyttinen on väitöskirjassaan Elvira Willmanista todentanut, että työläiskirjailijaksi ei synnytä vaan tullaan.  Tutkimuksen aineistona on Elvira Willmanin säilynyt, julkinen tuotanto: neljä näytelmää, yksi lyhytproosateos ja laaja otanta lehtikirjoituksia.

Willmanin keino ilmentää poliittista sitoutumistaan kirjailijana oli kirjoittaa naisista. Häntä kiinnostivat kysymykset sukupuolimoraalista, siveellisyydestä ja kuka ylipäänsä sai toimia yhteiskunnassa täysvaltaisesti. Willman kuvasi yhtäältä työläisnaisten halua käydä yksilöstä, toisaalta sivistyneistöön kuuluvien naisten yrityksiä päästä mukaan työväenliikkeeseen. Tuotannon läpäisevä teema on ajatus siitä, että puhe siveellisyydestä on keino hallita ja alistaa niitä, jotka tuon diskurssin puitteissa määrittyvät siveellistä opastusta tarvitseviksi.

Vera Hjelt-elämäkerrassani Willmanin teema konkretisoituu ammattientarkastaja Hjeltin siveellis-moraalisessa suhtautumisessa työläisnaisiin. Voikkaan lakkoa sovitellessa Vera Hjeltiä syytettiin nimenomaan siitä, ettei hän ottanut vakavasti työläisnaisten esimiestään kohtaan tekemiä ahdistelusyytöksiä. Työväenliikkeen piirissä uskottiinkin, ettei Hjelt pitänyt työläisnaisten moraalia niin korkeana, että sitä kannattaa puolustaa.

Elvira Willman oli Uudessakaupungissa vuonna 1875 syntynyt laivanvarustajasuvun tytär. Hän muutti 14-vuotiaana äitinsä ja veljensä kanssa Helsinkiin, jossa suoritti ylioppilastutkinnon Pippingin yhteislyseosta. Willman hyväksyttiin vuonna 1894 opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, mutta hän ei suorittanut akateemista tutkintoa. Vuosisadan vaihteen tietämissä hän pääsi näyttelijäharjoittelijaksi Suomalaiseen teatteriin.

Melko pian Willmanin tehtävät alkoivat painottua kirjalliselle puolelle: muutamien näytelmäsuomennosten jälkeen helmikuussa 1903 tuli Kansallisteatterissa ensi-iltaan näytelmä Lyyli, joka oli arvostelumenestys ja sai myös kirjallisuuden valtionpalkinnon.
Vuonna 1906 Willman avioitui kansakoulunopettaja ja sanomalehtimies Voitto Elorannan kanssa. Eloranta työskenteli tuolloin SDP:n Työmies-lehden toimittajana, ja vuoden 1907 eduskuntavaaleissa hänet valittiin kansanedustajaksi puolueen listalta.

Keväällä 1918 Willman-Eloranta siirtyi poikansa kanssa Neuvosto-Venäjälle, jossa jatkoi toimintaansa näyttämötaiteen parissa ja järjesti Pietarissa teatteriesityksiä. Aviomies saapui myöhemmin syksyllä perässä. Elorannat osallistuivat Suomen kommunistisen puolueen (SKP) toimintaan, mutta jo loppuvuodesta 1919 he joutuivat konfliktiin puolueen keskuskomitean kanssa, kun selvisi, että Pietarin punaupseerikoulussa opiskelleella Voitto Elorannalla oli venäläisiin tiedusteluviranomaisiin  yhteyksiä, joista hän ei ollut kertonut SKP:lle.  Elorannat kuuluivat SKP:ssa (mm.) Aku Paasin johtamaan oppositioon, joka sittemmin sai nimen "murhaoppositio", kun sen jäsenet elokuussa 1920 ampuivat puoluejohtoon kuuluneen Jukka Rahjan. Päätekijäksi todettiin oikeudessa 1922 syyllisyytensä kiistänyt Voitto Eloranta, joka tuomittiin teloitettavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön 1923, ja saman kohtalon koki kaksi vuotta myöhemmin myös puoliso. Willman-Eloranta vangittiin Moskovassa heinäkuussa 1924. Hänet tuomittiin 13. huhtikuuta seuraavana vuonna ja ammuttiin neljä päivää myöhemmin.

Elvira Willman suomensi itävaltaisen kirjailijan, Else Jerusalemin, teoksen Pyhä sontiainen.   Kirjassa kuvataan ilotaloelämää 1900-luvun alun Wienissä. (Työläisnainen 10.2.1910).











Lähteenä käytin:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elvira_Willman-Eloranta

http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/arkisto/5834ada1.html

Hyttinen, Elsi (2012) Kovaa työtä ja kohtalon oikkuja. Elvira Willmanin kamppailu työläiskirjallisuuden tekijyydestä vuosisadanvaihteen Suomessa. Turku: Turun yliopisto

Tuula Vuolle-Selki: Vera Hjelt - Työväensuojelija. Elämäkerta. 2013.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Suomalaisia naisvalokuvaajia


Valokuvaamo Atelier Pallas toimi Tampereella vuosina 1918-1926. Liikkeen perustaja Elli Paasio (s. 1891, k. 1967) oli erikoistunut henkilö- ja muotokuvaukseen; mm.isovanhempieni kihlajaiskuva on otettu Atelier Pallaksessa.  Koulutuksensa Elli Paasio oli hankkinut valokuvaamo N. Rasmussenilla Tampereella. Ammattimaisen valokuvauksen Paasio aloitti noin 1908. Vuoteen 1918 mennessä, jolloin hän perusti oman valokuvaamon, oli hänellä jo monivuotinen kokemus valokuvaajana. Hän toimi muotokuvaajana 1920-luvun loppuvuosiin saakka, jolloin lopetti uransa heikentyneen kuulon ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi.

Valokuvaajalla käynti yleistyi 1920-luvulla ja valokuvauksesta kiinnostuneet hankkivat myös omia kameroita.1920- ja 1930-luvuilla saattoi tavallisella talonpojalla tai työmiehellä olla kamera. Valokuvauksen harrastajat olivat tuolloin usein jonkinlaisia edelläkävijöitä yhteisössään. Valokuvaustarvikeliikkeitä oli kaupungeissa, mutta myös suurimmissa taajamissa. Kameroiden hinnat vaihtelivat, mutta olivat yleensä melko kohtuulliset. Kuvia valmistettiin kotona, vaikka se vaatikin omat tilansa ja asiaan perehtymisen. Yleisempää oli valokuvaamossa teettäminen.

(lähde: Suomen valokuvataiteen museo/kysy museolta).

Kangasalan urkutehtaan työntekijä ja puuseppä, Lauri Vuolle, Atelier Pallaksen
valokuvaamossa 1920-luvun alussa.

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Presidentillistä sukua


Juho Kusti Paasikivi 34-vuotiaana vuonna 1904. (Museovirasto, kuvaaja Atelier Apollo).

Isäni isoäidin, Maria Perälän (os. Lentola), kansanopistovaiheita tutkiessani tutustuin samalla Marian äidin, Amandan Lentolan, sukuun. Liisa Poppius on tallentanut hämäläisen, Sääksmäeltä lähtöisin olevan Pastell-suvun vaiheet tarkasti aina 1600-luvun alusta lähtien.

Sääksmäellä syntynyt Amanda oli omaa sukuaan Pastell. Nuori neito naitiin Lentolan vauraaseen talollissukuun Kangasalle. Isäni ja hänen sisaruksensa ovat usein puhuneet Kemmolan vaarista, jonka vasta nyt ymmärsin tarkoittavan Amandan isää Kustaa Pastellia. joka oli siis sisaruksille läheisen Maria-mummon vaari.

Samaan Pastell-sukuun kuului myös Juho Kusti Paasikivi, jonka äidinäiti Helena oli omaa sukuaan Pastell. Sukumme kohtavaat 1700-luvun puolivälissä.  Amanda Lentolan isoisän isoisä Gustaf Johan Pastell ja Helena Pastellin isoisä Simon Pastell olivat veljeksiä. Gustaf oli syntynyt 1691. Hän kuoli vuonna 1773 syöpään. Veli Simon Pastell oli syntynyt 1694 ja kuoli pari vuotta aiemmin kuin veljensä. Molemmat on haudattu Sääksmäelle.

Isoäitini isoäidin Amada Lentolan isoisän isoisä ja Juho Kusti Paasikiven isoäidin isoisä olivat veljeksiä.

Veljesten Gustaf Johan Pastellin ja Simon Pastellin vanhemmat olivat Roukon tilan omistajat Johan Pastell ja Ingeborg Speitz. Ingeborg Speitzin isoisä oli Suomen historiasta tunnettu lainsuomentaja Hartvig (Hartikka) Henrikinpoika Speitz (s. 1591, Liuttulan kartano, Rantoo, Sääksmäki – k. 1651.)

Pastell-suvun ensimmäinen tunnettu jäsen, veljesten Gustaf Johan Ja Simon Pastellin isoisän isä, Leonhard Pastell, mainitaan Sääksmäen Roukon Mäenpään eli Furunäsin omistajana vuonna 1641, jonka hän omisti avioliittonsa kautta, ja josta suoritti myös ratsupalvelusta. Manttaaliluettelossa hänet mainitaan Lennart Tysk-nimellä ja suku on todennäköisesti vierasmaalainen. Leonhard Pastell  oli sotilasarvoltaan aliupseeri: vuodesta 1642 korpraali,  sittemmin vuodesta 1649 luutnantti Banérin komppaniassa. Vuonna 1653 Leonhard Pastell yleni ratsumestariksi.

Vuonna 1650 Leonhard Pastell  sai kuningatar Kristiinalta läänitykseksi Pälkäneen Painon Jussilan sekä Sääksmäen Lantoisten Penttilän ja Rekolan sekä Valkeakosken Salonkylän Kaivannon myllyn, jotka aiemmin olivat olleet läänitettynä hänen apelleen.

Luovutettuaan Roukon isännyyden pojalleen siirtyi Leonhard Pastell 1660-luvun alussa viettämään vanhuudenpäiviään  Sääksmäen Lantoisiin. Hänen kuolemansa jälkeen huomattiin, että perheen varat olivat huvenneet olemattomiin. Leonhard Pastellin leski Margareeta nautti Lantoisten Penttilässä rälssioikeutta aina isoon reduktioon (=läänitys- ja lahjoitusmaiden palautus kruunulle) saakka. Viimeisinä vuosinaan Margareeta on merkitty henkikirjoissa köyhäksi.

(lähde: Hämäläisiä sukuja. Pastell. KIrjoittanut Liisa Poppius, Helsinki 1949. s, 5-7)

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Työläiskirjailijan kohtalo

Terve veli!

Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi, jonka olen jo aikoja sitten saanut, mutta johon en ole jaksanut ennemmin vastata, sillä olen ollut sellaisessa heikkoustilassa, että jok`ainoa hetki tunnen tuhon tulevan. Tänään en jaksanut mennä töihin ja joutessani ryhdyin Sinulle kirjettä laatimaan.

Kysyt, olenko vielä tehtaalla työssä. Siellä olen, enkä pääse pois. Olen jo niin tottunut tehtaan jyrinään, koneiden ropinaan, etten voi muuttaa työmaata. Olen ruumiillisesti heikko, tauti on vienyt viimeiset voimani. Lääkäri sanoi pari vuotta sitten, että jos pääsisin Punkaharjulle lepäämään, niin voisin vielä parata, ja se kirvelee nyt mieltäni, sillä minä en halua kuolla, mutta minä en sinne pääse. Minulla ei ole varoja, jokapäiväisen leipäni hankin vaivaloisesti kätteni työllä ja siitä ei ole säästöä karttunut. Minun täytyy jäädä kuolemaan, kuolemaan kurjuudessa, vaikka voisin päästä elämään, jos minulla olisi rahaa. Kirottua! - Ja minulla ei sitä ole, ei yhtään!

Ymmärrät hyvin, miten syvästi kärsin, millaisia hetkiä on elämässäni? Tiedän hiljaa tulevan hyisen kuoleman, minulla olisi keinoja sitä vastustaa, mutta minä en voi, minulta puuttuu r a h a a, kirottua, siunattua.

Olethan joskus lukenut salapoliisikertomuksen, jossa tämä poliisi joutuu kellariin, jonka katto painuu joka hetki määrätyn matkan lattiaa kohti. Salapoliisi huomaa sen, hän tahtoo paeta, hän pääsisi pois, jos hänellä olisi joku teräase, mutta hänellä ei sitä olekaan. Arvaat hänen tuskansa ja hänen kärsimyksensä. Hän miettii pakoa, mutta katto laskeutuu yhä alemmas ja alemmas; kohta se painuu vasten lattiaa ja rutistaa... Sitten tulee pelastus. Joku onnellinen sattuma johtaa salapoliisin toverit paikalle ja tuo onneton vapautetaan viime hetkellä.

Tällaisessa tilassa olen. Odotan saapuvan kuolemaa, enkä soisi sen koskaan saapuvan.

Tuleeko minulle pelastusta? Ei koskaan, ei koskaan.

Kysyt olenko kirjoitellut. Loppuaikoina en ole jaksanut, kesken täytyy jättää suurin romaanini "Tehdastyöläinen". Siitä aioin kirjoittaa pääteokseni, tulla yhdellä iskulla kuuluisaksi ja siten saada rahoja, että pääsisin Punkaharjulle. Kohtalo määräsi toisin, en jaksanut kirjoittaa kuin puoliväliin. Lopunkin olen jo ajatellut valmiiksi, mutta en jaksa kirjoittaa. Sydäntäni viiltelee sitä ajatellessani.

Lähetin kustantajalle romaanini "Raatajan loppu", josta jo sinulle kerroin. Se lähetettiin takaisin, kehuttiin hiukan ja sanottiin, että siinä on liian synkin värein kuvattu työläisen asemaa, jonka tähden se ei sovi julkaistavaksi. - Voi hyvä jumala! Liian synkin värein! Minä tunnen työläisen aseman, enkä liioitellut siinä ollenkaan, päinvastoin ja sittenkin olen liian synkin värein...! Kaikki pitäisi nähdä ruusunhohteessa ja kun en voi niin nähdä saan kuolla. Olen tulemaisillani hulluksi, hulluksi!

Kun valittelin tätä edellisessä kirjeessä ainaista rahapulaani, kirjoitit, että sainhan julkaistusta näytelmästäni tekijänpalkkion. Sain kyllä, mutta hävyttömän vähän ja se meni kaikki kouluaikaisten velkojen maksamiseen. Hullu olin kun sitä kouluakin kävin turhaan, velkoja tein, enkä mitään hyötynyt.

Näinkö kurjasti kuolen? Olin toivonut tulevani kuuluisaksi kirjailijaksi, mutta unelmat rikkoi kova ja säälimätön todellisuus.

En voi kirjoittaa enempi. Hyvästi vaan ja voi hyvin.

toivoo ystäväsi

Pekka

J.K. Kun kuulet minun kuolleen, niin hae kaikki käsikirjoitukseni. Saat ne muistoksi, muuta ei ole minulla antaa. Siinä annankin kalleimpani.

Tuhannet kiitokset kaikesta hyvyydestäsi minua kohtaan. Jos on olemassa jumala, johon et usko enempi kuin minäkään, niin varmasti hän palkitsee sinut.

Sama

---------------------------------- Suljen kirjeen kuoreensa ja asetan sen samalle paikalle, josta olen sen ottanutkin. Istahdan keinutuoliin. Hämärtää. - - Muistelen.

Kirjeen kirjoittaja Pekka Ritvala oli koulutoverini. Isä ja äiti oli kuollut, omin voiminsa hän ponnisteli eteenpäin. Sammumaton tiedonjano ajoi hänet kouluun, hän teki työtä, teki velkaa, kärsi puutetta ja kävi viisi luokkaa yhteiskoulua. Erittäin etevä hän ei ollut, mutta teräväjärkinen ja tarmokas. Hän toivoi pääsevänsä vakituiseen paikkaan, mutt`ei saanut sitä ja joutui tehtaalle töihin...

Hän oli kirjailija, todellinen kirjailija. Olin hänen hyvä tuttunsa ja usein hän minulle puhui, kuinka syvästi hän vihasi ja halveksi tusinakirjailijoita, jotka kirjoittivat ajanhuviksi, ilman sisällistä tarvetta. Itse hän kirjoitti sielunsa tunteita ja katkeria kokemuksiaan ja ett`ei hän kirjoittanut valoisampia kuvauksia, johtui siitä, että hän ei ollut kokenut sellaisia.

Keuhkotauti mursi hänet, hän kuoli nuorena köyhyydessä.

Kuolemansa jälkeen huomattiin hänen kykynsä. Kaikki hänen jäljellejääneet kirjoituksensa julaistiin, mutta l i i a n  m y ö h ä ä n. Hän oli jo kuollut.

Sellainen oli työläiskirjailijan kohtalo, kova ja säälimätön.

Nousen ylös ja kävelen pari kierrosta lattialla. Poskiani polttelee. Istahdan.

Kello lyö kuusi raskasta lyöntiä. Muistelen ystävääni työläiskirjailijaa.

Miksi ei hän saanut elää? Miksi hän kuoli nuorena?

Kenen on syy, että niin moni menehtyy raskaan työn alla?

Oheinen on suora lainaus osoitteesta: 
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/10558/TMP.objres.3361.html?sequence=1

Kirjoitus on 17-vuotiaan Urho Kekkosen, joka käytti nimimerkkiä Urho Sorsimo vuonna 1917.
Sitä erikoisemmaksi kirjoituksen tekee, kun tiedämme, että vuonna 1917 Kekkosesta tuli kiivas itsenäisyystaistelija. Hän liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja yritti päästä jääkärikoulutukseen Saksaan.Vuoden 1918 sodan jälkeen Kekkonen määrättiin komentamaan teloitusryhmää. Tehtävä jätti Kekkoseen elinikäiset henkiset arvet. (http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2008/11/urho-kekkonen-toimi-teloitusryhmn.html)

Ovatko käsikirjoitukset säilyneet? Onko kukaan ottanut niitä talteen vai hävisivätkö ne sisällissodan aikana?

maanantai 7. maaliskuuta 2016

Vaiettua historiaa

Salattu, hävetty, vaiettu, eli miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä


Historiantutkijalle salattujen ja hävettyjen aiheiden tutkiminen on aina haasteellista. Näitä piilossa olevia ilmiöitä ei Antti Häkkisen ja Mikko Salasuon toimittamassa kirjassa pohdita, vaan ennen kaikkea sitä, miten niitä tutkitaan. Lähtökohtana ovat kirjoittajien omat tutkimuskokemukset. Miten tutkia  huumeita, rasismia, homoseksuaalisuutta, aborttia ja lastensuojelun ongelmia.. Marginaalisten ilmiöiden suurin ongelma on aineistojen puuttuminen. Toinen ongelma on pirstaleisten, epäsuorien ja muutoin ongelmallisten aineistojen analysointi. Miten on mahdollista päästä median tai asiantuntijoiden tarjoaman näkemyksen taakse, ohittaa moraalisen paniikin synnyttämät näköharhat mutta myös ylittää pintatason tulkinnat.

Monitieteinen tutkimus koostuu yhdeksästä itsenäisestä artikkelista. Historiantutkimuksen näkökulma on vahvasti esillä. Onkin aiheellista kysyä, millaista tietoa meillä olisi menneestä, jos kaikki ristiriitaisia tunteita herättävä tai henkilökohtainen aineisto pyyhittäisiin aina pois. Jäisikö meille vain iloisia, onnellisia ja harmittomia kertomuksia? Tässä mielessä arkaa ja henkilökohtaista ongelmakenttää koskeva tutkimus voi itsessään olla jo eettinen teko nostaessaan omana aikanaan heikossa ja näkymättömässä asemassa olleiden ihmisten kokemusmaailman esille.

Antti Häkkinen ja Mikko Salasuo (toim.) Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä? Vastapaino & Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto 2015. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 161. 346 s.

Sosiaalidemokraattien kansanedustaja Hilja Pärssinen teki vuonna 1910 esitysehdotuksen lastenmurharangaistusten lieventämisestä. Lastenmurhat olivat vaikea yhteiskunnallinen ongelma, johon sovellettiin rikosoikeudellisesti mitä ankarimpia rangaistuksia. Naisten epätoivoisten tekojen syitä alettiin pohtia ensimmäisenä vasemmiston naiskansanedustajien aloitteesta. (Työläisnainen 17.3.1910)

perjantai 26. helmikuuta 2016

Calumetin kuparikaupungista


Calumetin kuparikaupungista Suomeen lähetetyt kupariset joulukortit sisältävät niin suomalaista kuin amerikkalaista jouluperinnettä. 



Suomalaisista kuparisaaren kävijöistä kerrotaan myös Laitasaari-blogissa (Tietoja Amerikan kävijöistä?) http://www.laitasaari.fi/tietoja-amerikan-kavijoista/

tiistai 19. tammikuuta 2016

Calumetin paniikki 1913

Calumetin paniikki (engl. Italian Hall disaster tai 1913 Massacre) oli jouluaattona 1913 Yhdysvalloissa sijaitsevassa Calumetin kaivoskaupungissa tapahtunut joukkopaniikki, jossa sai surmansa 73 ihmistä. Onnettomuus sattui kaupungin amerikanitalialaisten kokoontumispaikassa. Italian Hall -nimisen kaksikerroksisen rakennuksen yläkertaan oli kokoontunut lakkoilevien kaivostyöläisten lapsia heille hyväntekeväisyytenä järjestettyyn joulujuhlaan. Paikalla oli yhteensä yli 700 henkeä.Kesken juhlien tuntemattomaksi jäänyt mies avasi yläkertaan vievän portaikon oven ja huusi rakennuksen olevan liekeissä. Mitään tulipaloa ei kuitenkaan todellisuudessa ollut. Paniikkiin joutuneet lapset ryntäsivät portaikkoon, joka oli rakennuksen ulkoseinällä olleiden palotikkaiden lisäksi ainoa tie ulos. Alakertaan ensimmäisenä ehtineet lapset eivät saaneet ovia auki, vaan joutuivat takaa tulevien puristukseen ja tallomiksi. Kuolonuhrien joukossa oli 50 amerikansuomalaista, 13 kroatialaista, 7 slovenialaista sekä 3 italialaista. (Wikipedia). Tapahtumien taustalla oli kaivosalueen lakkoaalto, jota oli yritetty taltuttaa jopa kansalliskaartin avulla (HS 16.2.2014).

Copper Country, suomeksi Kuparisaari, Michiganissa oli yksi maan merkittävimmistä kuparikaivosalueista. Seudun kaupungeista Hancockissa ja Calumetissa suurimman etnisen siirtolaisryhmän muodostivat suomalaiset. Kuparisaaren suomenkielinen sanomalehti Työmies toimi järjestäytyneiden kaivosmiesten ja sosialistien äänitorvena. Lehti syytti turmasta kaivosyhtiötä ja väitti sen tahallaan aiheuttaneen massamurhan. Syytökset johtivat lehden johdon pidättämiseen.

YLE:n Veristä kuparia -dokumentti käy läpi tapahtumia amerikansuomalaisen kirjailijan Steve Lehton kertomana. Hän on kirjoittanut tapahtumista kirjan. Ohjelmassa kuullaan mm. amerikkalaisen folklaulaja Woody Guthrien kappale 1913 Massacre.

Isosetäni, Kustaa Vuolle, oli yksi Calumetin kuparikaivoksessa työskennelleistä amerikansuomalaista. Hän oli tullut Kanadan kautta siirtolaiseksi Michiganiin 1913 ja asettunut monien suomalaisten tavoin Calumetiin. Kustaa, John, Vuolle oli siis mukana koko maata järisyttäneessa tapahtumassa. Hän ei tapahtumista välittänyt tietoa Suomeen muuten kuin kertomalla, että työ oli likaista ja raskasta. Calumetista Suomeen lähetetyt kupariset joulukortit ovat säilyneet perheemme hallussa ja muistona kuparikaupungista.

Todellisuudessa lakkolaisten joulujuhlassa menehtyi 73, joista noin puolet lapsia ja nuoria. (lähde: The Labor and Working-Class History Association).


perjantai 1. tammikuuta 2016

Myötäjäisriita Hämeestä

Myötäjäisistä säädettiin vuoden 1734 lain naimakaaren 16. luvussa, joka oli voimassa aina vuoden 1929 avioliittolakiiin saakka. Avioituvien tyttärien kohdalla osuus kotitilasta kuitattiin antamalle heille myötäjäiset. Yleensä naiset perivät rahaa,  miespuoliset kiinteää omaisuutta. Tulevalle puolisolle naisen myötäjäiset eivät olleet vähäpätöinen seikka, sillä käytännössä miehellä oli oikeus naisen perintöosaan.

Suomalaisessa talonpoikaisyhteisössä myötäjäissopimukset, myös suulliset, olivat sitovia, ja niiden rikkomisesta saattoi joutua käräjille, kuten kävi Sääksmäen Roukon tilan isännän Johan Leonhard Pastellin 1860-luvun lopun nälkävuosina. Pastell oli luvannut tulevalle vävylleen 4000 hopeamarkan myötäjäiset kuuden prosentin vuosikorolla. Sopimus oli suullinen, mutta koska paikalla oli ollut todistajia, myös heitä kuultiin.

Bonden Isak Isaksson Isomikkola från Käyrälä by i Akkas socken ansökte hos Guvernören i Tavastehus län om rusthållaren Johan Leonard Pastell Roukos från Sääksmäki socken förpligtande att till honom utgifva 4,000 mark,jemte ränta och lagsökningskostnader, på grund af en på finska affattad och i ordagrann svensk öfversättning sålydande skuldsedel: '"Johan Leonhart Pastell, Rouko Rusthåll har utlofvat 4,000 finska mark åt Isak Isomikkola, från Akkas sockens Käyrälä by, sex procents ränta årligen. Sääksmäki den 14 April 1868.

Johan Pastell ei kiiistä antamaansa lupausta, mutta kertoi olleensa tuolloin kuumetaudissa, jonka vuoksi hänen henkinen tilansa oli tilapäisesti alentunut (sinneslöshet). Tarkempaa aikataulua rahan luovutukselle ei kuitenkaan määritelty, kuten puhemiehenä toiminut rusthollari Erik Tiura myöhemmin oikeudessa kertoi:

Rusthållaren Erik Tiura: att han i egenskap af talman i Januari månad år 1867 åtföljt käranden till svarandens hemvist, derå trolofning emellan käranden oeh Ida Maria Pastell egt rum, samt att svaranden då utfäst sig att till Ida Maria Pastell, i arfsutlösen från hemmet, utgifva 4,000 mark, utan att någon betalningstermin blifvit närmare bestämd.

Viimeisenä esiintynyt talollinen Leonard Tohka puolestaan todisti, että vastaaja oli tilaisuudessa ollut täysissä sielun voimissa, vaikkakin nauttinut runsaasti vahvoja juomia ja sen vuoksi puhunut sekavasti.

Bonden Leonard Tohka berättade att han under namn af Harttu Hartunpoika (= Leonharttu Leonhartunpoika) såsom vittne undertecknat ifrågavarande dokument, samt att

Rättsfall 16. 355 svaranden, då han underskref detsamma, talat något oredigt, ehuru måhända till följd af åtnjutne starka drycker, men att han för öfrigt varit vid sina sinnens fulla bruk. 

Pitkällinen oikeuskäsittely päätyi lopulta siihen, että Johan Pastellin suullisesti antama myötäjäislupaus oli pätevä ja se oli toimeenpantava.


Lähde: Tidskrift utgifven af Juridiska Föreningen. Sjunde årgången 1871: Rättsfall 16.