Lydian lukupiiri

Osallistuin pohjoismaiseen työväen- ja sosiaalihistorian konferenssiin Reykjavikissa marraskuun lopussa. Vähäisen vapaa-ajan käytin tutustumalla Reykjavikiin, josta oli mahdollisuus tehdä myös muutamasta tunnista useampiin päiviin kestäviä bussimatkoja muualle Islantiin. Pääkaupunki Reykjavik ei ole suuren suuri kaupunki ja ns. perinteisiä turisteille tarkoitettuja kohteita kuten museoita on vähän. Luonto ja geysirit ovat Islannin varsinaiset houkuttimet. Marraskuinen Reykjavik ei ollut kauneimmillaan ja yleisnäkymä oli harmaata ja tasaista. Laavan peittämät maisemat ja järvet toivat mieleen näkemäni kuvat Siperiasta ja Pohjois-Venäjältä. Reykjavikin näkyvin turistikohde on Hallgrímskirkja (Hallgrímurin kirkko), joka on nimetty islantilaisen runoilijan ja papin Hallgrímur Péturssonin mukaan. Kirkko yltää 74,5 metrin korkeuteen, ja se on Islannin korkein rakennus. Hotellini sijaitsi kirkon vieressä keskusta-alueella, ja ehdin ottaa muutaman kuvan kirkosta ulkoapäin. Hallgrím

Saiturin joulu on Charles Dickensin kertomus itsekkäästä saiturista nimeltä Scrooge. Aattoyönä joulun henget ilmestyvät kummittelemaan kitupiikille hänen tekemistään vääryyksistä. Ehtiiko saituri vielä korjata pahat tekonsa? Jouluinen tarina kertoo oikeudenmukaisuudesta. Saiturin joulu tunnetaan myös nimellä Joululaulu, Jouluaatto. Ensipainos julkaistiin 1843. Scrooge ei pidä ihmisistä, ei kilteistä, iloisista eikä köyhistä. Eikä joulusta. Hänen alaisensa Bob Cratchit työskentelee sisukkaasti hänen alaisenaan, vaikka onkin ylityöllistetty ja alipalkattu. Scroogen työpaikalle saapuu kaksi herraa, jotka keräävät rahaa köyhille, mutta he saavat poistua paikalta ilman kolikon kolikkoa. Myös Scroogen sukulaispoika Fred saapuu paikalle ja pyytää Scroogea jouluaterialle, mutta hänet käännytetään ovelta töykeästi. Tarinaa on esitetty teattereissa ja siitä on tehty elokuvia. Aihe on ajaton ja sopivasti opettavainen - etenkin joulun alla. Joulun aikaan järjestetään enemmän ja vähemmän spon

Suomi vuonna 1626. Kartalla näkyy myös Sahalahti (Sahalax), josta ”Ukko Kärkäs” 1530-luvun lopussa lähti vaeltamaan poikiensa kanssa kohti Rautalammia (Rautalambi). Kulkemista helpottivat hyvät vesireitit. Lähde: Pohjoismaat, Yleiskartta: 1626 (Heikki Rantatupa, Historialliset kartat. Jyväskylän yliopisto). Lue koko juttu:  Sydän-Hämeen lehti 14.11.2016

KUVA: NUPUKIVIMIESTEN MUISTOMERKKI, 1978 Heikki Häiväoja punainen graniitti Allintie, Kotka Katujen päällystäminen nupukivillä alkoi jo 1800-luvun puolella ja oli vilkkaimmillaan 1930-luvun alussa. Kiveämiset olivat pääasiassa työttömyystöitä. Nupukiviä teetettiin pulavuosina 1929-1935 valtion hätäaputyönä. Kotkassa nupukivityömaat oli kyseisinä vuosina suurin työllistäjä. Kotkassa on nupukivipäällysteisiä katuja ollut yhteensä yli 10 kilometriä. Vuonna 1976 ehdotti Kotkan kaupunginhallitus siirrettäväksi Toivo Pekkasen muistomerkin suunnittelua ja hankintaa varten tarkoitetuista varoista nupukivimiesten muistomerkin toteuttamiseen. Muistomerkki tilattiin Heikki Häiväojalta ja sijoituspaikaksi valittiin vanha nupukivityömaa-alue Metsolassa Allintien reuna-alueella Langinkosken koulun ja Sipintien väliin. Veistos kuvaa nupukiven irrottamista suuresta kivitangosta ja se paljastettiin 17.5.1978. Lähde: JULKISET TAIDETEOKSET KOTKASSA

Vanhempiensa mukana Oulusta Michiganiin muuttanut Oscar J. Larson oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suomalainen, joka on päässyt Yhdysvaltain kongressiin. Larson valittiin republikaanien listoilta Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneen jäseneksi kahdeksi kaudeksi 1920 - 1924. Samaan aikaan kongressin jäsenenä oli myös kolme ruotsalaista edustajaa. Isä Lassi Väänänen lähti vuonna 1872 siirtolaiseksi - ajan tavan mukaan kaivostöihin Amerikkaan. Äiti matkusti kahden poikansa kanssa 1876 New Yorkiin ja sieltä edelleen Pohjois-Michiganin Calumetiin. Larson-nimen selittää tiettävästi se, että kaivoksen työnjohtaja merkitsi englanninkieliselle vaikean Väänäsen tilalle kirjoihinsa Larsonin. Oscar kävi high schoolin kotiseudullaan ja suoritti Master of Arts -tutkinnon monien suomalaissiirtolaisten suosimassa Valparaison yliopistossa Indianassa. Lakimiehen tutkinnon hän suoritti Michiganin yliopistossa 1894 - oletettavasti ensimmäisenä suomalaisena Yhdysvalloissa. Oikeistopoliitikko

Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa oli  ilmestyttyään vuonna 1932 läpimurtoteos. Lapuan liikkeen ja oikeistoradikalismin aikaan ilmestynyt kirja sai suosiota, koska se oli yksilökuvaus, joka ylitti luokkarajat vailla yhteiskunnallista analyysia, mainitaan Ylen sivuilla. En kuitenkaan usko, että Pekkanen olisi jättänyt ottamatta kantaa aikana, joka oli työväenluokan kannalta ahdistavaa. Hän vain teki sen niin taitavasti vailla uhoa ja vihaa. Lapsuuteni (1953) on Pekkasen kenties tunnetuin teos - kiitos myös hyvän televisiototeutuksen ja mainion näyttelijäkaartin (Matti Oravisto, Anja Pohjola). Rauni Mollbergin ohjaaman TV-sarja jäi pysyvästi mieleeni ja nyt uudessa kotikaupungissani Kotkassa käyskennellässäni mietin, että onko mahdollisesti tuossa se merenranta, jossa pikku-Toivo ja kivenhakkaajana työskentelevä isä kulkivat käsi kädessä, kun kaikki oli vielä hyvin. Merelle katsoessani pohdin, että onko edessä siintävä saari juuri se, mihin teini-ikäiset pojat soutivat kalastamaan per

Sarjakuva joka muutti Suomea

Sain polkupyörähistoriaa ja -perinnettä vaalivalta Vanhat Velot ry:n Markku Lahtiselta mielenkiintoista tietoa Erkkolan pyörätehtaasta, jossa valmistettiin ainoana Suomessa pelkästään invalidipyöriä.  Tavallisten pyörän kokoajia, jotka ovat tehneet pyöriä muiden valmistamista osista, on ollut lähes joka kylässä - kaupungeissa jopa kymmenittäin. Kotimaisia pyörämerkkejä on todennäköisesti ollut Suomessa pitkälti toistatuhatta, mutta Erkkolan tehdas on ollut ainoa laatuaan. Erkkolan tehtaan  invavaunu. Lähde: Pikajalka 3 2015. Ilmajoen Koskenkorva on tunnettu lähinnä viinatehtaastaan, mutta paikkakunnalla sijaitsi 1900-luvun alusta myös Erkkolan pyörätehdas, jonka pääartikkelina olivat sotien jälkeen invalidipyörät. Ilmajokinen Salomon Erkkola oli yksi monista Pohjois-Amerikkaan vaurautta hakemaan lähteneistä siirtolaisista. Suomeen palaamisensa jälkeen, vuonna 1900, Erkkola ryhtyi korjailemaan polkupyöriä. Myöhemmin hän alkoi myös koota niitä. Pyörät syntyivät ajalleen hyvin

Tehdastyöväestön toimeentulosta 1900-luvun alussa

Ruokamatka keskiaikaan : Keskiaika kiinnostaa. Radion ohjelmasarjaan liittyvässä Keskiajan maut -kirjassa tarkastellaan yrttien ja ruoan yhteyttä ihmisen hyvinvointiin.

Kuvalliset postikortit yleistyivät Suomessa 1890-luvulla.Saksa oli suurin korttien valmistaja ja valtaosa Suomessa käytetyistä korteista painettiin siellä. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Suomi irrottautui Venäjästä ja itsenäistyi.1920-luvulla etenkin Amerikan siirtolaisuus lisäsi postikorttien tulvaa kotimaahan. Yllä oleva kortti on todennäköisesti Amerikan tuliaisia. Ylimääräisiä kortteja oli mukava lähetellä sukulaisille ja tuttaville vielä Suomessakin. Tammikuun 7. päivänä 1919 Tampereelta lähetetyssä kortissa toivotetaan  oikein tukevia onnitteluja August-veljelle . Samalla sisar lähettää terveisiä mummulle, papalle ja täti-ressulle ja sitte itsellesi. Lopuksi kirjoittaja pyytää, että muistaisitteko sen pilleri-askin tuoda, kun tulette.

Suurin osa nykykirjallisuudesta käsittelee keskiluokkaista maailmantuskaa, ja kirjoja lukee enimmäkseen keskiluokka. Tämä on outoa, koska useimmat kirjailijat ovat itse hyvin köyhiä , kirjoittaa Asta Leppä. Mistä kirjallisuuteen saataisiin muitakin ääniä (HS 24.7)? Otan nyt esimerkiksi historian tuntemattomat suurmiehet, jotka eivät aikanaan eikä myöhemminkään suurmiehen kriteereitä täyttäneet. Kalevalan kerääjä, Elias Lönnrot, kyläräätälin poika, on poikkeus. Tällaisia olivat kirjoista kiinnostunut Kirja-Matti ja kansanrunoilija Juhana Ihalainen. He elivät 1800-luvun alkupuolella, jolloin kirjojen saatavuus lukutaidosta ja kirjoittamisesta puhumattakaan olivat harvinaista herkkua. Kirja-Matti ja Juhana Ihalainen eivät ole kiinnostaneet edes tietokirjailijoita. Kirja-Mattia pidettiin aikanaan ja hyvin pitkälle viime vuosikymmeniin saakka höperönä, lukutaidottomana kirjojen kaupittelijana. Juhana Ihalainen, köyhä ja rujo, loisen poika, kirjoitti ja opetti myös muita. Ihalaista ei

Margareta Capsia  oli Suomen ensimmäinen naispuolinen taidemaalari sekä kirkkotaiteilija. Capsia oli ruotsalaissyntyinen, mutta alkujaan todennäköisesti hollantilaista kauppiassukua. Hän syntyi varakkaan kauppiaan Gottfried Capsiuksen ja Anna Schultzinin kuopukseksi. Capsian puoliso oli vaasalaissyntyinen rovasti Jacob Gavelin, jonka kanssa hän avioitui 1719 Tukholmassa. Täällä he luultavasti asuivat isonvihan päättymiseen asti. Heillä oli kaksi lasta, Gottfried Capsia ja Anna Schultz. Perhe muutti Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721 Vaasaan, missä Jacob Gavelin toimi kappalaisena. Vuonna 1730 pariskunta muutti Turkuun, kun Gavelin sai viran tuomiokirkon taloudenhoitajana. Turussa he asuivat loppuelämänsä ajan. Margareta Capsia toimi Turun akatemian taiteellisena neuvonantajana. Margaretan puoliso, Jacob Gavelin, kuoli vuonna 1750. Capsia eli vielä yhdeksän vuotta miehensä kuoleman jälkeen. "Kristuksen ristillä" on vuodelta 1747. Sen on luultavasti maalannut Margareta Ca

Karolina Eskelin oli ensimmäinen Suomessa tohtoriksi väitellyt nainen. Todettakoon samalla, että toisena naisena väitteli toukokuussa 1896 Tekla Hultin, joka sai filosofian tohtorin arvonsa kolme päivää myöhemmin kuin Eskelin , kirjoittaa Arno Forsius mainiolla sivustollaan Ihmisiä lääketieteen historiassa. Eskelin kiinnostui jo opiskeluaikanaan kirurgiasta ja hänen väitöskirjansakin oli kirurgian erikoisalalta. Hän oli hoitanut vuonna 1895 vaikean likinäköisyystapauksen poistamalla silmästä mykiön. Tapaus herätti huomiota, mutta itse toimenpiteestä oltiin montaa mieltä. Eskelin oli 1890-luvulla jonkin aikaa myös opettajana Helsingin sokeainkoulussa. Valmistuttuaan Eskelin toimi ensin läkärinä Tampereella. Sen jälkeen hän oli apulaislääkärinä Helsingin yleisen sairaalan kirurgian klinikalla vuosina 1897–1899. Eskelin teki lukuisia opintomatkoja eri puolille Eurooppaa ja toimi myös Yhdysvalloissa vuosina 1903–1905 lääkärinä suomalaisten ja skandinaavisten siirtolaisten keskuudessa Mas

Epäsovinnaisten aiheiden kuvaaja Taiteilija Marcus Collinin jälkipolvi tuntee epäsovinnaisista aiheista, joissa päähenkilöinä ovat kerjäläiset, rammat ja rujot. Ekspressionismin innoittamien suomalaisten taiteilijoiden muodostama Marraskuun ryhmä syntyi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ryhmän värimaailma oli hyvin tumma ja maanläheinen. Kansalliset aiheet olivat pääosassa. Marcus Collinin taide oli synkästä väriasteikosta huolimatta inhimillistä ja sympaattista. Maalauksessa Kerjäläisiä kirkon ovella oli jo näkyvissä se tyyli, mistä Collin parhaiten tunnetaan. Ihmishahmot on maalattu kollektiiviseksi ryhmäksi, jossa yksikään figuuri ei nouse muiden yläpuolelle. Henkilöitä ei ole yksilöity, vaan kulmikkaan kömpelöine muotoineen he sulautuvat maisemaan. Kolkkalasta Colliniksi Marcus Collin syntyi Helsingissä ruotsinkieliseen virkamiesperheeseen. Kotona musisoitiin ja harrastettiin kuvataiteita. Isä, esittelijäsihteeri Karl Gustaf Kollin, oli ensimmäisen polven sivistyneistöä. Hä

Työläisnaisten lehdistö syntyi eduskuntauudistuksen myötä, kun palvelijatarliitto perusti ensin Palvelijatar-lehden, josta vuonna 1906 tuli Suomen sosialidemokraattisen naisliiton äänenkannattaja Työläisnainen. Verrattuna perinteisiin naistenlehtiin, joista ensimmäiset alkoivat ilmestyä 1900-luvun alussa ( Koti ja Yhteiskunta, Nutid ja 1920-luvulla Kotiliesi ), työläisnaisten lehdet olivat sanomalehtiä niin ulkoasultaan kuin sisällöltään. Työläisnaisen , ja sitä seuranneiden Naistyöläisen ja Työläis - ja talonpoikaisnaisten lehden puuttuminen Suomen lehdistön historia -kokoomateoksen sanomalehdistöä koskevasta osuudesta ihmetyttää. Työläisnainen oli sanomalehden asussa ilmestynyt puoluelehti, ei vain naisille suunnattu lehti, joka rajattiin varsinaisen poliittisen toiminnan ulkopuolelle, toteaa Arja Turunen artikkelissa Naistenlehdet Suomessa 1880-luvulta 1930-luvulle. Arja Turunen Media & viestintä 37(2014): 2, 38–56. Oheinen kirjoitus Palvelijatar-lehden järjestyksessä ko

Olen viimeisen kolmen vuoden ajan puhunut eri tilaisuuksissa - lähes tulkoon suu vaahdossa - Vera Hjeltistä. Tähän päälle vielä kirjoittamani artikkelit seitsemässä ammattilehdessä ja kahdessa aikakauslehdessä. Itse kirja (Vera Hjelt. Työväensuojelija) ilmestyi 2013 omakustanteena. Kaupallisten kustantajien näkökulmasta elämäkerta 1900-luvun alussa vaikuttaneesta "kukkahattutädistä" ei ollut rahasampo. Vera vältti skandaaleja eikä hänellä ollut kuuluisia rakastajia. Hän ei noussut julkisuuteen miehensä varjosta eikä ollut köyhälistöä, vaikka köyhästä sivistyskodista olikin. Isä ei ymmärtänyt tyttöjen koulutuksen päälle, mutta sukulaisten avustuksen turvin Vera pääsi opiskelemaan Tammisaaren opettajaseminaariin. Tarve itsellisyyteen ilmeni jo kotona asuessa; musiikkia ja pianonsoittoa opiskellut Vera Hjelt perusti Turun ensimmäisen musiikkikaupan - 17-vuotiaana! Veran ansiot suomalaisen yhteiskunnan hyväksi olivat ilmiselvät. Vuosina 1921–1989 haudattiin valtion kustannukse

Elsi Hyttinen on väitöskirjassaan Elvira Willmanista todentanut, että työläiskirjailijaksi ei synnytä vaan tullaan.  Tutkimuksen aineistona on Elvira Willmanin säilynyt, julkinen tuotanto: neljä näytelmää, yksi lyhytproosateos ja laaja otanta lehtikirjoituksia. Willmanin keino ilmentää poliittista sitoutumistaan kirjailijana oli kirjoittaa naisista. Häntä kiinnostivat kysymykset sukupuolimoraalista, siveellisyydestä ja kuka ylipäänsä sai toimia yhteiskunnassa täysvaltaisesti. Willman kuvasi yhtäältä työläisnaisten halua käydä yksilöstä, toisaalta sivistyneistöön kuuluvien naisten yrityksiä päästä mukaan työväenliikkeeseen. Tuotannon läpäisevä teema on ajatus siitä, että puhe siveellisyydestä on keino hallita ja alistaa niitä, jotka tuon diskurssin puitteissa määrittyvät siveellistä opastusta tarvitseviksi. Vera Hjelt-elämäkerrassani Willmanin teema konkretisoituu ammattientarkastaja Hjeltin siveellis-moraalisessa suhtautumisessa työläisnaisiin. Voikkaan lakkoa sovitellessa Vera Hje

Valokuvaamo Atelier Pallas toimi Tampereella vuosina 1918-1926. Liikkeen perustaja Elli Paasio (s. 1891, k. 1967) oli erikoistunut henkilö- ja muotokuvaukseen; mm.isovanhempieni kihlajaiskuva on otettu Atelier Pallaksessa.  Koulutuksensa Elli Paasio oli hankkinut valokuvaamo N. Rasmussenilla Tampereella. Ammattimaisen valokuvauksen Paasio aloitti noin 1908. Vuoteen 1918 mennessä, jolloin hän perusti oman valokuvaamon, oli hänellä jo monivuotinen kokemus valokuvaajana. Hän toimi muotokuvaajana 1920-luvun loppuvuosiin saakka, jolloin lopetti uransa heikentyneen kuulon ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Valokuvaajalla käynti yleistyi 1920-luvulla ja valokuvauksesta kiinnostuneet hankkivat myös omia kameroita.1920- ja 1930-luvuilla saattoi tavallisella talonpojalla tai työmiehellä olla kamera. Valokuvauksen harrastajat olivat tuolloin usein jonkinlaisia edelläkävijöitä yhteisössään. Valokuvaustarvikeliikkeitä oli kaupungeissa, mutta myös suurimmissa taajamissa. Kameroiden hinnat vaih

Juho Kusti Paasikivi 34-vuotiaana vuonna 1904. (Museovirasto, kuvaaja Atelier Apollo). Isäni isoäidin, Maria Perälän (os. Lentola), kansanopistovaiheita tutkiessani tutustuin samalla Marian äidin, Amandan Lentolan, sukuun. Liisa Poppius on tallentanut hämäläisen, Sääksmäeltä lähtöisin olevan Pastell-suvun vaiheet tarkasti aina 1600-luvun alusta lähtien. Sääksmäellä syntynyt Amanda oli omaa sukuaan Pastell. Nuori neito naitiin Lentolan vauraaseen talollissukuun Kangasalle. Isäni ja hänen sisaruksensa ovat usein puhuneet Kemmolan vaarista, jonka vasta nyt ymmärsin tarkoittavan Amandan isää Kustaa Pastellia. joka oli siis sisaruksille läheisen Maria-mummon vaari. Samaan Pastell-sukuun kuului myös Juho Kusti Paasikivi, jonka äidinäiti Helena oli omaa sukuaan Pastell. Sukumme kohtavaat 1700-luvun puolivälissä.  Amanda Lentolan isoisän isoisä Gustaf Johan Pastell ja Helena Pastellin isoisä Simon Pastell olivat veljeksiä. Gustaf oli syntynyt 1691. Hän kuoli vuonna 1773 syöpään. Veli

Terve veli! Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi, jonka olen jo aikoja sitten saanut, mutta johon en ole jaksanut ennemmin vastata, sillä olen ollut sellaisessa heikkoustilassa, että jok`ainoa hetki tunnen tuhon tulevan. Tänään en jaksanut mennä töihin ja joutessani ryhdyin Sinulle kirjettä laatimaan. Kysyt, olenko vielä tehtaalla työssä. Siellä olen, enkä pääse pois. Olen jo niin tottunut tehtaan jyrinään, koneiden ropinaan, etten voi muuttaa työmaata. Olen ruumiillisesti heikko, tauti on vienyt viimeiset voimani. Lääkäri sanoi pari vuotta sitten, että jos pääsisin Punkaharjulle lepäämään, niin voisin vielä parata, ja se kirvelee nyt mieltäni, sillä minä en halua kuolla, mutta minä en sinne pääse. Minulla ei ole varoja, jokapäiväisen leipäni hankin vaivaloisesti kätteni työllä ja siitä ei ole säästöä karttunut. Minun täytyy jäädä kuolemaan, kuolemaan kurjuudessa, vaikka voisin päästä elämään, jos minulla olisi rahaa. Kirottua! - Ja minulla ei sitä ole, ei yhtään! Ymmärrät hyvin, m

Salattu, hävetty, vaiettu, eli miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä Historiantutkijalle salattujen ja hävettyjen aiheiden tutkiminen on aina haasteellista. Näitä piilossa olevia ilmiöitä ei Antti Häkkisen ja Mikko Salasuon toimittamassa kirjassa pohdita, vaan ennen kaikkea sitä, miten niitä tutkitaan. Lähtökohtana ovat kirjoittajien omat tutkimuskokemukset. Miten tutkia  huumeita, rasismia, homoseksuaalisuutta, aborttia ja lastensuojelun ongelmia.. Marginaalisten ilmiöiden suurin ongelma on aineistojen puuttuminen. Toinen ongelma on pirstaleisten, epäsuorien ja muutoin ongelmallisten aineistojen analysointi. Miten on mahdollista päästä median tai asiantuntijoiden tarjoaman näkemyksen taakse, ohittaa moraalisen paniikin synnyttämät näköharhat mutta myös ylittää pintatason tulkinnat. Monitieteinen tutkimus koostuu yhdeksästä itsenäisestä artikkelista. Historiantutkimuksen näkökulma on vahvasti esillä. Onkin aiheellista kysyä, millaista tietoa meillä olisi menneestä, jos kaikki rist

Calumetin kuparikaupungista Suomeen lähetetyt kupariset joulukortit sisältävät niin suomalaista kuin amerikkalaista jouluperinnettä.  Suomalaisista kuparisaaren kävijöistä kerrotaan myös Laitasaari-blogissa (Tietoja Amerikan kävijöistä?) http://www.laitasaari.fi/tietoja-amerikan-kavijoista/

Kuuromykkäinlehti 1.10.1909 nro 10 sivu 6

Calumetin paniikki (engl. Italian Hall disaster tai 1913 Massacre) oli jouluaattona 1913 Yhdysvalloissa sijaitsevassa Calumetin kaivoskaupungissa tapahtunut joukkopaniikki, jossa sai surmansa 73 ihmistä. Onnettomuus sattui kaupungin amerikanitalialaisten kokoontumispaikassa. Italian Hall -nimisen kaksikerroksisen rakennuksen yläkertaan oli kokoontunut lakkoilevien kaivostyöläisten lapsia heille hyväntekeväisyytenä järjestettyyn joulujuhlaan. Paikalla oli yhteensä yli 700 henkeä.Kesken juhlien tuntemattomaksi jäänyt mies avasi yläkertaan vievän portaikon oven ja huusi rakennuksen olevan liekeissä. Mitään tulipaloa ei kuitenkaan todellisuudessa ollut. Paniikkiin joutuneet lapset ryntäsivät portaikkoon, joka oli rakennuksen ulkoseinällä olleiden palotikkaiden lisäksi ainoa tie ulos. Alakertaan ensimmäisenä ehtineet lapset eivät saaneet ovia auki, vaan joutuivat takaa tulevien puristukseen ja tallomiksi. Kuolonuhrien joukossa oli 50 amerikansuomalaista, 13 kroatialaista, 7 slovenialaista s

Historiallinen Aikakauskirja 1905 N:o 6

Myötäjäisistä säädettiin vuoden 1734 lain naimakaaren 16. luvussa, joka oli voimassa aina vuoden 1929 avioliittolakiiin saakka. Avioituvien tyttärien kohdalla osuus kotitilasta kuitattiin antamalle heille myötäjäiset. Yleensä naiset perivät rahaa,  miespuoliset kiinteää omaisuutta. Tulevalle puolisolle naisen myötäjäiset eivät olleet vähäpätöinen seikka, sillä käytännössä miehellä oli oikeus naisen perintöosaan. Suomalaisessa talonpoikaisyhteisössä myötäjäissopimukset, myös suulliset, olivat sitovia, ja niiden rikkomisesta saattoi joutua käräjille, kuten kävi Sääksmäen Roukon tilan isännän Johan Leonhard Pastellin 1860-luvun lopun nälkävuosina. Pastell oli luvannut tulevalle vävylleen 4000 hopeamarkan myötäjäiset kuuden prosentin vuosikorolla. Sopimus oli suullinen, mutta koska paikalla oli ollut todistajia, myös heitä kuultiin. Bonden Isak Isaksson Isomikkola från Käyrälä by i Akkas socken ansökte hos Guvernören i Tavastehus län om rusthållaren Johan Leonard Pastell Roukos från Sä