lauantai 11. toukokuuta 2019

Kenraalinkivi



Kostianvirran läheisyydessä Pälkäneellä sijaitsee Kenraalinkivi muistutuksena isonvihan aikaisesta tapahtumasta, jossa venäläinen kenraali sai surmansa ison kiven päällä istuessaan.

Ei ole selvää, että mistä tai keneltä historiantutkija Emmy Stenbäck (1878-1947) oli oheisen tarinan isonvihan aikaisesta Keisarinkivestä kuullut tai sen kopioinut. Historiantutkija Emmy Stenbäck työskenteli opettajattarena sekä Valtionarkiston piirtäjänä avioituen vuonna 1910 professori Oskar Fredrik Hultmanin kanssa.

Emmy Stenbäck Kotiseutu-lehdessä 1.5.1910.
Amiraali Feodor Apraksinin johtamat venäläiset sotajoukot nousivat maihin Helsinkiin toukokuun alussa 1713. Ruotsin armeijan Suomen joukkojen komentaja, kenraali Georg Lybecker, luovutti rannikon taisteluitta ja veti joukkonsa Hämeeseen. Hänet erotettiin nopeasti tehtävästään ja korvattiin aktiivisemmalla Carl Gustaf Armfeltilla. Tämä määräsi sotilaansa puolustusasemiin eri puolille Pirkanmaata estääkseen venäläisten pääsyn Suomen sisäosiin.

Pääjoukkonsa Armfelt sijoitti Pälkäneen kirkonkylään, joka oli strategisesti ratkaiseva paikka. Kylä sijaitsi kahden suuren järven välisellä kapealla maakannaksella, ja sen kautta kulki Hämeenlinnasta pohjoiseen vienyt suuri maantie. Kannaksen halkaisi kahtia vuolas Kostianvirta, jonka pohjoisrannan Armfelt linnoitti.

Venäläiset saapuivat Kostianvirralle lokakuun alussa. Vaikka heillä oli nelinkertainen ylivoima, ruotsalaiset olivat hyvissä puolustusasemissa. Venäläiset hyökkäsivät, mutta puolustus kesti. Kostianvirrasta jonkin verran etelään Hämeenlinnaan johtavan tien varrella oli Kenraalinkivi. Legendan mukaan venäläinen kenraali, joka oli kiivennyt sen päälle tähystämään taistelun kulkua, sai surmansa ruotsalaisten luodista.

Kansantarina taas kertoo, että tykin kuula oli katkaissut pään kenraalilta tämän istuessa kivellä perivenäläiseen tapaan kaalikeittoa syöden. Tästä Hiidenkiven kokoisesta kalliolohkareesta oli kuitenkin hakattu myöhemmin muihin tarkoituksiin. Helsingin Sanomissa 1928 oltiinkin huolestuneita, ymmärtävätkö paikalliset vaalia alueen muistoa ja pelastaa vielä, mitä pelastettavissa oli.

Kenraalinkiven alue sijaitsee Onkkaalassa. (pälkäne.fi)

 Lähde:

https://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/2013/08/02/kostianvirta-osa-1-faktalaatikko/
http://kaurakarpio.blogspot.com/2016/11/kartanonmaa-ja-varkaanvuori.html
Helsingin Sanomat 29.7.1928.
Kotiseutu-lehti 1.5.1910.
Pohjois-Hämeen vartio 1.6.1926.

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Theodor Sederholm

Theodor Sederholm oli liike-elämän ja kirjallisuuden monitoimimies

Mäntsälässä syntynyt Theodor Sederholm yhdisti elämäntyössään liikemiehen ja yrittäjän sekä kirjailijan ja humanistin roolit. Hän toimi kirjakauppiaana, kustantajana ja yliopiston konsistorin amanuenssina sekä kirjoittajana itsekin. Tämän päivän yksinyrittäjällä on paljon opittavaa Sederholmin ahkeruudesta ja monipuolisuudesta. Kirjoittaja ja tutkija voi toimia myös kirjakauppiaana ja kustantajana. Aikaa ja hermoja se kyllä vaatii. Vaikeaa se oli Theodor Sederholmillakin. Jotenkin tulee mieleen Gabrielle Zevinin teos Tuulisen saaren kirjakauppias (2014). Kirja on melko kevyt opus, mutta kertoo Alice Islandin saaren ainoan kirjakauppiaan ja kirjanystävän elämästä. Vaimo on vähän aika sitten kuollut ja kirjakauppa taistelee taloudellisessa ahdingossa. Naiset ovat Gabrielle Zevibin kirjassa tärkeässä roolissa kuten Sederholmin elämässä. Fredrika Runebergista tuli Sederholmin sydänystävä.

Theodor Sederholm varttui Saaren kartanossa Mäntsälässä.  Hänen vanhempansa olivat kartanonomistaja Claes Jakob Sederholm ja Johanna Fredrika Eek. Theodor kävi Porvoon lukion, jossa J. L. Runeberg oli yksi hänen opettajistaan. Hänen luokka- ja koulutovereihinsa kuului toinen mäntsäläläinen, eli A. E. Nordenskiöld. Porvoon ajan kontakteilla oli merkitystä Sederholmin elämässä myöhemminkin. Sederholm pääsi ylioppilaaksi helmikuussa 1851 ja opiskeli sen jälkeen humanistisia tieteitä yliopistossa suorittamatta mitään tutkintoa. Heti Krimin sodan sodan jälkeen 1856 - 1857 Sederholm teki pitkän ulkomaanmatkan Ranskaan ja Sveitsiin.

Sederholmista tuli kotimaahan palattuaan entisen Öhmanin kirjakaupan osakas Helsingissä, ja hän sai myös oikeuden pitää kirjakaupan yhteydessä lainakirjastoa. Otettuaan haltuunsa Öhmanin kirjakaupan Sederholmista tuli muun muassa J. L. ja Fredrika Runebergin kustantaja. Hän julkaisi esimerkiksi Vänrikki Stoolin tarinoiden toisen osan sekä Fredrika Runebergin runoja.

Sederholm oli Helsingfors Dagbladin toimituksen jäsen kahtena ensimmäisenä vuotena 1862 - 1863 ja vastasi lähinnä kaunokirjallisesta osastosta. Toimituksesta erottuaankin hän avusti lehteä ahkerasti sekä alkuperäisillä kirjoituksilla että käännöksillä ja herätti myöhemmin huomiota kronikoitsijana nimimerkeillä "Nisse" ja "Nils Thomas".

Sederholm oli saanut jo keväällä 1858 oikeuden oman kirjapainon perustamiseen. Sederholm toimi innokkaasti typografien koulutuksen ja työehtojen parantamiseksi. Hän kuului Kirjanpainajain Avustusyhdistyksen perustajiin.
Theodor Sederholm. (Museovirasto).

Theodor Sederholm nimitettiin 1863 yliopiston konsistorin amanuenssiksi mutta joutui eroamaan virasta 1876 heikentyvän terveyden takia. Seuraavana vuonna Robert Lagerborg perusti Helsingfors Dagbladille oman kirjapainon. Sederholmin kirjapainohankkeesta tuli kuitenkin taloudellisesti kestämätön. Kirjapaino teki konkurssin ja se joutui myyntiin. Sederholm, joka oli jo pitkään kärsinyt vakavasta selkäydintaudista, kuoli elokuussa 1881.

Lähde:
https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/2947
Mustelin, Olof, Theodor Sederholm. Kulturbärare. Finländska gestalter V. Ekenäs 1966, s. 75-184

maanantai 25. maaliskuuta 2019


Vaivaisten ja köyhien hoidosta Pälkäneellä

Vaivaishoitojärjestelmä syntyi 1700- luvulla. Ruotuarmeijaperiaatteella kylän köyhät ruodutettiin ja jos he asuivat omillaan, heille annettiin tietty määrä elintarvikkeita. Ruotu vastasi hoidettaviensa kustannuksista. Ruotuhoito lakkautettiin 1900-luvun alussa. Oheinen tarina vaivaishoidon arjesta löytyy hämäläisosakunnan talteen keräämistä kertomuksista Pälkäneeltä.

Ruotuhoito otettiin Pälkäneellä käyttöön kirkkoherra Henrik Aspegrenin aikana (1813-25), ja hän oli varsin tarkka siitä, ettei hänen seurakunnassaan lapsia eikä muitakaan köyhiä enää laskettu kerjuulle. Vuoden 1817 asetuksessa olikin kerjääminen ankarasti kielletty ja seurakuntia velvoitettu rakentamaan vaivaistupia. Pälkäneellä ei siihen ryhdytty, vaan suosittiin ruotuhoitoa.

Kerjäläisiä kuitenkin riitti ja etenkin huonot vuodet lisäsivät niiden armeijaa. Ulkoseurakuntalaisia kyyditettiin kotiseurakuntiinsa ja oman seurakunnan jäseniä nuhdeltiin, ruodutettiin ja laitettiin jalkapuuhun. Varsin pahassa pulassa oli kirkkoherra Aspegren ns. konstinsa oppineiden kerjäläisten kansa. Likinäköinen Johan Sandberg oli niin mielistynyt kerjäämiseen, ettei viihtynyt renkinä eikä ruodussa. Useat kerran kotipaikkakunnalleen kerjäämisen vuoksi kyyditettynä lähti hän kerjuulle.  Tyytyväisenä hän istui jalkapuussa ja lähti taas maailmalle. Monen monta kokousta hänen takiaan pidettiin. Juho Juhonpoika Mälkilästä oli laulamalla Hämeenlinnan ja Tampereen markkinoilla  kerännyt itselleen almuja. Jalkapuun uhalla häntä tällaisesta kiellettiin ja määrättiin ruotuun. Kukaan ei kuitenkaan häntä halunnut pitää, koska oli ”puheissaan ruokoton ja työssään laiska”, joten hän lähti taas markkinoille laulamaan.

Ruotulainen Pälkäneeltä 1895. (Museovirasto). 


Kirkonkokouksissa värikästä kieltä

Kokouksia pidettiin myös kotipaikkakunnalleen kerjäten palanneiden venäläisten morsiamien vuoksi. Paheksuntaa herättivät etenkin naiset, jotka kirkonkokouksissa pitivät niin pahaa suuta, että kerjäämisen valvonnasta vastuussa olevat nimismiehet pitivät niitä aikaan ja paikkaan sopimattomina. Varsin värikästä on siis ollut köyhänkin elämä; syy siihen, miksi köyhäinhoidon armoille jouduttiin, olivat monenlaiset. Kaikin tavoin omin keinoin elannon hankkimisesta pidettiinkin kiinni – jopa kerjääminen oli parempi vaihtoehto. Moni vaivainen ei kovin mielellään valvonnan kohteeksi edes halunnut.

Lähteenä: Kaikuja Hämeestä: Hämäläis-osakunnan albumi 01.01.1908. Kaikuja Hämeestä: Hämäläis-osakunnan albumi no 7

lauantai 9. maaliskuuta 2019

Hjalmar Munsterhjelm tallensi myös sydänhämäläistä maisemaa

Tuuloksessa syntynyt Hjalmar Munsterhjelm oli romanttista taidesuuntausta edustanut suomalainen maisemamaalari, joka maalasi useita töitä Hämeen luonnosta ja maisemista. Munsterhjelmille ovat tyypillisiä tummahkot maanläheiset mehevät värit. Maalaukset esittävät idyllistä järven rantamaisemaa, reheviä lehtoja. Tulevana kesänä onkin Hämeenlinnan taidemuseoon tulossa Hjalmar Munsterhjelmin kesänäyttely, ja siitä julkaistava kirja. Munsterhjelmin kokoelmissa on useita Sydän-Hämeessä syntyneitä maalauksia ja piirroksia.

Harmaat torpat, tuleentuvat pellot ja venevalkamat kertovat hänen tauluissaan rakkaudesta kotiseutuun. Munsterhjelm on ennen kaikkea muistettava Hämeen kuvaajana. Toivonniemen kartanon torppia sijaitsi Puutikkalassa ja Luopioisissa; Puutikkalasta löytyy mm. teos Puutikkalan mökkejä. Näillä alueilla hän ikään kuin kulki kuin omilla kotitanhuvillaan. Luonnoksia ja piirustuksia löytyy myös Sappeesta, kuten Kansallisgallerian kokoelmissa olevat piirrokset Mökki Sappeessa ja Järvimaisema Sappeessa. Tuuloksesta käsin hän teki maalausmatkoja Sydän-Hämeen maisemiin niin maitse kuin vesitse.

Hjalmar Munsterhjelm maalaa keväistä luontonäkymää. (Museovirasto).

Roineen lahdelma

Oheinen kuva on Zacharias Topeliuksen kirjasta: En resa i Finland, Matkustus Suomessa -teoksesta. Munsterhjelm kuului Topeliuksen valitsemiin taitelijoihin, jonka maalauksia käytettiin kirjassa yleisemminkin.


Hjalmar Munsterhjelm, ”Yksi Roineen lahdelma”, Kangasala. (Kansalliskirjasto). Litografia on tehty Hjalmar Munsterhjelmin alkuperäisen maalauksen pohjalta.


Kukkiajärvellä

Kukkiajärvellä -maalaus on valmistunut vuosien 1883-1889 välillä. Munsterhjelm alkoi 1880-luvulla keskittyä yksinomaan kauniiden maisematunnelmien tallettamiseen. Kaikki vuoden ja vuorokauden ajat tulivat käsitellyiksi öisistä kuutamoista keskipäivän aurinkoisiin helteisiin kuten tässä maalauksessa.

Kukkiajärvellä 1880-luvulla. (Kansallisgallerian arkistokokoelmat).



Haaveet merikapteenin urasta vaihtuivat taiteilijan ammattiin

Hämeestä kotoisin oleva Hjalmar Munsterhjelm syntyi Tuuloksen Toivoniemen kartanossa 19.10.1840 ja kuoli 2.4.1905 Helsingissä. Vanhemmat, aliratsumestari Gustaf Riggert Munsterhjelm ja Mathilda Charlotta Eleonora von Essen toivoivat pojasta taidemaalaria, mutta Hjalmar itse haaveili merikapteenin ammatista. Vanhemmat eivät siis lainkaan pitäneet poikansa mereen liittyvistä haaveiluista, sillä purjehdukset olivat vaarallisia. Koska poika oli taitava piirtäjä, isä päätti, että Hjalmarista tulisi taiteilija.

Vastoin vanhempiensa tahtoa Hjalmar kävi Turun merikoulua ja osallistui kahdelle Espanjan-purjehdukselle vuosina 1858 ja 1859. Vuonna 1860 isä Gustaf kuitenkin vei pojan Düsseldorfiin, missä tämä pääsi Werner Holmbergin yksityisoppilaaksi. Hjalmar Munsterhjelm valmistui vuonna taideakatemiasta 1865. Tämän lisäksi hän myös opiskeli Karlsruhen taideakatemiassa. Suomessa oli vielä tuohon aikaan harvinaista, että taiteilija sai näin pitkän taidekoulutuksen.


Lähteet:
https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3455 (Aimo Reitala Hjalmar Munsterhjelmista)
Reitala, Aimo 1990, Hjalmar Munsterhjelm ja hänen maisemataiteensa. Retretti.
Hämeenlinnan taidemuseo, amanuenssi Maria Laine.

keskiviikko 23. tammikuuta 2019

Ruotsalaisia ruotusotilaita Sydän-Hämeessä

Sydän-Hämeen Lehti
Julkaistu 19.1.2019 10:42




Ruotsalainen ruotusotilas; asuna harmaa sarkatakki, pukinnahkahousut ja kolmikolkkahattu. Aseena yli metrin mittainen painava ”tussari”, eli vanhanajan kivääri, jossa oli piilukko. (Museovirasto)

Syksyllä 1721 Suomeen saapui tuhansia uusia ulkomaalaisia. Suuri Pohjan sota oli syönyt miehiä Ruotsin armeijan suomalaisista joukko-osastoista. Rapakuntoista sotaväkeä täydentämään lähetettiin ruotsalaisia ruotusotilaita. Niin sanottuja lainasotilaita, joita oli kaikkiaan lähes 2400 miestä, ripoteltiin niin Uudellemaalle, Satakuntaan, Varsinais-Suomeen, Hämeeseen kuin Savoon. Sotilaista neljännes asettui 42 hämäläispitäjään, suurimmaksi osaksi Etelä-Hämeeseen, lukuisia sotilaita myös Sydän-Hämeeseen. Sotilaat olivat maaseudun poikia Etelä- ja Keski-Ruotsista. Arviolta joka kolmas oli naimisissa. Suurin osa vaimoista ei kuitenkaan tullut Suomeen ja perheenyhdistämisistä on vain muutama tapaus tiedossa Hämeessä.

Maaseudulla naimattomia naisia ja leskiä oli paljon, kun taas miehiä oli sotavuosien jälkeen vähemmän. Nuorten ruotsalaismiesten tulo näkyi pian avioliittotilastoissa. Morsian löytyi usein sijoituskylästä. Noin 200 ruotsalaismiestä avioitui Hämeessä. Pälkäneellä 1720-luvulla on tilastoitu kuusi avioliittoa, Sahalahdella neljä. Hans Lustig vihittiin Sahalahdella, josta hän myöhemmin muutti perheineen Ruotsiin. Anders Hagelström Smoolannista vihittiin 1723 Pälkäneellä, jossa hän kuoli vuonna 1741. Hans Roos sijoitettiin Luopioisiin, jossa hänet vihittiin 1725. Roos kuoli Luopioisissa 1763.

Vain harva mies toi vaimonsa tai perheensä Suomeen. Toisaalta rippikirjat eivät kerro, oliko rippikirjoihin merkitty vaimo ruotsalaissyntyinen vai ei. Varmuudella tiedetään, että rakuuna Anders Rosendahl toi vaimonsa Pälkäneelle. Rakuuna Anders Rosendahlin ja hänen Österlövstassa Uplannissa vihityn vaimonsa Dorothea Månsdotterin ensimmäinen lapsi syntyi Pälkäneellä vuonna 1722.

Pälkäneellä miesten syntyperä on merkitty myös rippikirjoihin – Swensk nation, Sved, Nation Svesus. Pälkäneelle sijoitettiin rakuuna Anders Roman, talollinen Karlstorpista Smoolannista. Sen sijaan Pälkäneelle sijoitettu sotamies Lars Forsteen palasi 1726 palveluksesta eron saatuaan perheineen kotipitäjäänsä Kräklingeen.

Leskillä oli mahdollisuus välttää uhkaava köyhyysloukku avioitumalla uudestaan. Laitikkalan Taanilan rusthollin lainarakuuna Nils Dagström avioitui runsas vuosi Suomeen tulonsa jälkeen marraskuussa 1722 pälkäneläisen piika Saara Eerikintyttären kanssa. Saara Eerikintytär leskeytyi huhtikuussa 1725, mutta avioitui pian paikkakunnalle sijoitetun toisen ruotsalaissotilaan Aron Rothfeltin kanssa, jonka kanssa sai tyttären, Liisan vuonna 1732.

Ruotsalaissotilaat kotiutuivat Hämeeseen ja palveluksesta erottuaan heille jäi eläke. Monet heistä jatkoivat elämäänsä talollisina, rusthollareina, torppareina ja lampuoteina.

Tuula Vuolle-Selki

Lähteet:

Vuorimies, Heikki 2015, Suuren Pohjan sodan jälkeen Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760. JYVÄSKYLÄ STUDIES I N HUMANITIES 258. Jyväskylän yliopisto ja https://areena.yle.fi/1-3274885; Heikki Vuorimiehen haastattelu 21.3.2016.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Nuuttipukeista

Lapsuudestani muistan nuuttipukit, jotka kiertelivät Nuutinpäivänä (13.1) kylällä. Minun muistoissani he olivat vanhanaikaisiin, ylisuuriin takkeihin pukeutuneita nuoria, jotka kiertelivät ovelta ovelle. Kasvot oli mustattu tai muuten sotkettu. Päässä oli karvalakki tai myssy.Mukaan he saivat joulun rippeitä kuten piparkakkuja ja karamelleja. Rahaa en muista nähneeni. Tämä perinne loppui jo 1970-luvun alussa. Lapsia nuuttipukit eivät olleet, vaan aikuisuuden kynnyksellä olleita kylän nuoria. Kertoohan tämä ajan vaatimattomuudesta, kun joulun vanhat leivonnaisetkin kelpasivat.

Loppiaisen jälkeen kierteli nuuttipukki saattojoukkoineen talosta taloon. 

Joku kylän pojista nuuttipukiksi pukeutuneena olkipukuun, muut pojat naamioituina ja hullunkurisissa pukimissa laulaen ja kujeillen vaativat sahdin loppuja, hiivoja, juodakseen uhaten muuten viedä tynnyrintapin mennessään. Tähän olikin juhla-aika loppunut ja sanottiin: „Tuomas kulta joulun tuopi, hiivanuutti poijes viepi, kertoo Pirkkalan Uutiset 20.12.1928.
Lampaannahasta tehty pukin naamari, jossa silmän-, nenän - ja suunreiät 1800-luvun loppupuolelta. (Kansallismuseo)


perjantai 11. tammikuuta 2019

Viron vapaussodasta


Viron vapaussotaan 1918 – 1920 osallistui vuoden 1919 talvella noin 3700 suomalaista vapaaehtoista. Ensimmäiseksi suomalaiseksi vapaajoukoksi nimetyn osaston komentajaksi nimitettiin ruotsalainen Suomen armeijan majuri Martin Ekström. Toisen joukko-osaston, Pohjan Poikain rykmentin, komentajaksi tuli virolainen Hans Kalm, Suomen armeijassa everstiluutnantti. Sekä Ekström että Kalm olivat osallistuneet Suomessa vuoden 1918 sotaan valkoisella puolella. Koko vapaaehtoisjoukko, jonka yhteisenä päällikkönä toimi kenraalimajuri Martin Wetzer, oli Viron armeijan ylijohdon alainen. Joukon ylläpidon, aseistuksen ja muun varustuksen kustansi Viron valtio.
Pälkäneeltä Viron vapaussotaan osallistui viisi, Kangasalta neljä ja Kuhmalahdelta kolme vapaaehtoista.

Kangasalan Sanomat 4.1.1919

Erkki Varmavuori

Yksi vapaussodan sankareista oli pälkäneläinen Kaarlo Erkki Aleksanteri Varmavuori (16. marraskuuta 1890 Sakkola – 24. joulukuuta 1939 Suomussalmi), joka oli Suomen sisällissodan Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoonan ratsuosaston komentaja. Tiedetään, että sotatoimien alettua Suomessa 1918 Varmavuori liittyi helmikuun alussa Jyväskylässä valkoiseen armeijaan ja perusti sekä koulutti ratsutiedustelujoukon, joka tunnettiin nimellä ”Jyväskylän rakuunat”.  Sittemmin, joukon liitytty Pohjois-Hämeen rykmenttiin, sen nimi muutettiin Pohjois-Hämeen rakuunoiksi.




Ratsumestari Varmavuori ja luutnantti Nygård, jotka ainoastaan 27 n.k. ”ekströmiläisten” etupäässä vapauttivat Rakveren bolsevikkien hirmuvallasta. (Hämetär 11.2.1919 ja Vapriikki)

Pälkäneen rovastin poika Viron vapaussodassa


Varmavuoren vanhemmat olivat Pälkäneen rovasti Kaarlo Varmavuori ja Alma von Pfaler. Rovasti Sahlberg, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Varmavuori-nimisenä, oli Sakkolasta kotoisin. Pastori oli pidetty ja sovinnollisena tunnettu myös sisällissodan aikana. Poika Erkki Varmavuori tuli ylioppilaaksi Hämeenlinnan klassisesta lyseosta ja opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa pari vuotta, kunnes antautui sotilasuralle. Viron vapaussodassa Varmavuori ylennettiin ratsumestariksi, ja hän toimi muun muassa pataljoonan komentajana.

Suomalaiset olivat mukana Pohjois-Viron puhdistuksessa ja tartuttivat hurjaa hyökkäyshenkeä virolaisiin. Kuvaavaa suomalaisten etenemiselle oli, että Ekström tokaisi puoli leikillään luutnantti Erkki Varmavuorelle, että jos tämä pääsisi Rakvereen seuraavaksi aamuksi, seuraisi siitä ylennys. Varmavuori lähetti Ekströmille seuraavana aamuna viestin: ”Saavuimme Rakvereen tänään kello kuusi. Allekirjoituksena oli ”Varmavuori, ratsumestari”.

Narvan taistelua ei ole turhaan verrattu Kaarle XII:n suorittamaan samaisen kaupungin valtauksen vuonna 1700. Molemmissa tapauksissa hyökkääjä löi huomattavasti lukuisamman puolustajan. Narvan valloituksessa Varmavuoren johtama tiedusteluosasto oli ratkaisevassa asemassa majuri Ekströmin joukkojen tunkeutuessa Narvaan lauantaiaamuna 18. tammikuuta. Suomalaisia kaatui tässä taistelussa kuusi ja haavoittui 35. Sodan päättyessä Viron avustamisjoukkojen ylipäällikkö, kenraali Wetzer, lähetti kenraaliluutnantti Ekströmille kiitoskirjeen: Teidän johdollanne ovat Suomen pojat jälleen kunnostautuneet. Välittäkää kiitokseni urhoollisille joukoillemme. Eläköön Suomi!

Siirryttyään takaisin siviilielämään 1920 Varmavuori työskenteli Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kuubassa, Panamassa ja Meksikossa vuoteen 1931 asti, jolloin hän palasi Suomeen. Varmavuori menehtyi talvisodassa Suomussalmen taistelussa. Hänet on haudattu Pälkäneen sankarihautaan.

Lähteet:

https://shl.fi/2018/11/29/kuhmalahden-ja-palkaneen-miehia-taisteli-viron-vapaussodassa/
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/179933-kourallinen-kunniaa-%E2%80%93-luutnantti-erkki-varmavuori
Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918-1922.  SKS, 2005.