maanantai 16. huhtikuuta 2018

Syytinkivaareja ja -muoreja 1600- ja 1700-luvulta


Maatalousyhteiskunnassa perheet ja suvut huolehtivat omista ikääntyneistään. Syytinkijärjestelmä oli siis tavallaan perhehoitoa, jota ollaan nyt tuomassa uudelleen käytäntöön. Vanhoja syytinkisopimuksia löytyy vaikka perukirjoista. Tämän löysin Liisa Poppiuksen Hämäläisiä sukuja Pastell-selvityksestä.



Sääksmäen keskiaikainen kivikirkko, jonka yhteydestä löytyvät myös ensimmäisten Pastell-suvun jäsenten haudat.(Museovirasto, valokuvaaja Pekka Kyytinen).

Leonhard Pastell vanhemman ja nuoremman syytinkisopimuksista

Isoäitini isoäiti, Amanda Lentola, oli omaa sukuaan Pastell. Hämäläisiä sukuja -sarjassa on Liisa Poppius tutkinut Pastell-sukua. Selvityksestä löytyy myös tietoa syytinkisopimusten järjestämisestä aikana, jolloin sotia oli toinen toisensa jälkeen.

Isoäitini isoäiti Amanda Lentola, os. Pastell (Tuula Vuolle-Selkin kuvakokoelmat)


Pastell-suvun ensimmäinen jäsen, Leonhard Pastell, mainitaan Sääksmäen Roukon Mäenpään eli Furunäsin omistajana vuonna 1641, jonka hän omisti avioliittonsa kautta, ja josta suoritti myös ratsupalvelusta. Manttaaliluettelossa hänet mainitaan Lennart Tysk-nimellä ja suku on todennäköisesti vierasmaalainen. Leonhard Pastell oli sotilasarvoltaan aliupseeri: vuodesta 1642 korpraali, sittemmin vuodesta 1649 luutnantti Banérin komppaniassa ja vuonna 1653 hän yleni ratsumestariksi. Onko Leonhard saapunut Suomeen 30-vuotisen sodan aikana? Sitä emme varmuudella tiedä, mutta ehkä luonteva ajankohta ottaen huomioon Leonhard Pastellin iän. Tiedämme, että Kustaa II Adolfin armeijassa oli niin suomalaisia kuin ruotsalaisia sotilaita, myös saksalaisia palkkasotilaita.

Vuonna 1650 Leonhard Pastell sai kuningatar Kristiinalta läänitykseksi Pälkäneen Painon Jussilan sekä Sääksmäen Lantoisten Penttilän ja Rekolan sekä Valkeakosken Salonkylän Kaivannon myllyn, jotka aikaisemmin olivat olleet läänitettynä hänen apelleen.

Luovutettuaan aikanaan Roukon isännyyden pojalleen siirtyi Leonhard Pastell 1660-luvun alussa viettämään vanhuudenpäiviään Sääksmäen Lantoisiin. Hänen kuolemansa jälkeen eivät perheen varat kuitenkaan riittäneet kartanon asianomaiseen kunnossapitoon, mutta Leonhard Pastellin leski Margareeta nautti Lantoisten Penttilässä rälssioikeutta aina isoon reduktioon  saakka. Läänitysten peruutus onkin ollut kartanolle lähes kuolinisku, sillä viimeisinä vuosinaan Margareeta-vanhus on merkitty henkikirjoissa köyhäksi.

Leonhardin pojan, Leonhard Pastell nuoremman, kerrotaan eläneen 106-vuotiaaksi, ja hänet on haudattu Sääksmäen kirkon lattian alle. Vielä vuonna 1732 hän esiintyi oikeudessa todistajana ja oli tällöin oman ilmoituksensa mukaan muutamia vuosia yli 90-vuotias. Hän tuli Roukon tilan isännäksi isänsä kuoleman jälkeen 1662. Tila oli tuolloin yhden manttaalin suuruinen. Leonhard Pastell nuoremman aikana oli vuotuinen kylvö 8-9 tynnyriä. Niityistä saatiin noin 40 kuormaa heinää, metsää oli tukeiksi, tarvikkeiksi ja käyttöpuiksi, mutta kaskeamiseen vähän, mikä kertoo, että myös Hämeessä kaskeamista harjoitettiin ahkerasti 1600-luvun loppupuolella ja myöhemminkin.

Kalavettä oli niukalti ja Leonhard Pastell nuoremman perunkirjoitustilaisuudessaan todettiin rakennukset rappeutuneiksi. 1600-luvun lopun sodat Norjaa ja Tanskaa vastaan saattoivat Roukon isännän velkaantumaan. Hän mm. lainasi turkulaiselta porvarilta Henrik Kolckeniukselta 70 kuparitaalaria antaen pantiksi kultasormuksen, hopeapikarin ja hopealusikan. Ísonvihan aikana hän myi mm. kuparikattilan venäläisille. Vuonna 1716 Leonhard Pastell luovutti omaisuutensa pojilleen velvoittaen nämä samalla vastaamaan kertyneistä veloista. Roukosta hän pidätti itselleen eläkkeenä vuosittain 4 tynnyriä viljaa, yhden sian sekä tynnyrin olutta. Elettiin edelleen raskasta aikaa venäläisten kylväessä kauhua ja tuhoa maassa.



Lähteenä käytetty:

Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti (1994) Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.

Poppius, Liisa 1949. Hämäläisiä sukuja. Pastell. Helsinki.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Syytingillä

Maatalousyhteiskunnassa perheet ja suvut huolehtivat omista ikääntyneistään. Syytinkijärjestelmä oli siis tavallaan perhehoitoa, jota ollaan nyt tuomassa uudelleen käytäntöön.

Suomessa tiedetään tehdyn talollisille syytinkisopimuksia jo keskiajalla. Syytinkisopimuksia tehdään maatilojen sukupolvenvaihdoksissa vieläkin muutamia vuodessa, mutta niiden merkitys syytinkiläisten eläketurvassa on kokonaisuudessaan vähäinen.

Vielä 1930-luvun alussa eläke oli harvinainen etuoikeus Suomessa. Suurin osa ihmisistä tukeutui säästöihin, lasten kanssa solmittuihin syytinkisopimuksiin ja erilaisiin avustuksiin. Ensimmäisen eläkelain hyväksyminen vuonna 1937 oli merkittävä askel vanhusten perustoimeentulon turvaamiseksi. Kansaneläkelain oli tarkoitus taata kaikille minimieläke, myös maaseudun vanhuksille.

Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa syytingille siirtyminen oli talonpoikaistaloissa ajankohta, jolloin erilaiset sukupolvenvaihdokseen liittyvät asiat hoidettiin. Silloin määriteltiin talon hoitoon liittyvät taloudelliset ja sosiaaliset suhteet uudelleen, sovittiin vanhempien ja lasten välisistä vastuista ja velvoitteista sekä tehtiin perimystä ja vanhusten elatusta koskeva sopimus. Käytännössä vanhus varmisti itselleen vanhuuden toimeentulon testamenttaamalla omaisuutensa lapselle, joka vastavuoroisesti lupasi pitää huolen syytingistä, asunnosta, ruuasta ja hoivasta.

 Maanantaina ensi kesäkuun 4 p:nä pidetään Längelmäen pitäjän Längipohjan kylässä Uotilan talossa perinnönjako edesmenneen syytinkimuorin Johanna Manuntyttären vainaan jälkeen. 12. p. toukokuuta 1883. Kalle Uotilainen Leski. (Suomalainen Wirallinen Lehti 16.5.1883).

Vanhojen emäntien ja isäntien syytinkisopimus perustui heidän ja perillisten välillä vahvistettuun syytinkisopimukseen, jonka vakuudeksi haettiin käräjillä kiinnitys. Uusi omistaja lunasti talon itselleen huolehtimalla samalla edellisten haltijoiden vanhuudesta. Talon sai antaa syytinkiä vastaan myös vieraalle.

Talon hallinnan siirtyminen nuoremmille merkitsi samalla luopumista aktiivisen työiän velvoitteista. Se merkitsi luopumista paljosta raatamisesta ja painavasta vastuusta. Emännyydestä luopuminen saattoi olla monelle iäkkäälle leskelle myös vaikeaa, vaikka voimat olisivatkin vähentyneet. On tapauksia, joissa leski oli sopinut isännyyden ottavan poikansa kanssa, että saisi pitää emännyyden kuolemaan saakka.

Monelle suomalaiselle tuttu Topeliuksen Kunnioita isääsi ja äitiäsi kertoo tarinan siitä, miten perheen vanhemmat soimaavat isoisää, joka vapinaltaan läikyttää ruokaansa, ja lopulta asettavat hänet syömään nurkkaan puupurtilon kanssa. Perheen nelivuotias poika vuoleskelee puupalikkaa, ja vanhempien tiedusteltua mainitsee siitä tulevan purtilon. Eikä suinkaan porsaalle, vaan isälle ja äidille, jotka vanhoiksi tultuaan pääsevät siitä syömään nurkkaan, kuten isoisäkin. Tämä saa vanhemmat tajuamaan oman kiittämättömyytensä ja kovasydämisyytensä. Seuraa anteeksipyyntö isoisältä ja lupaus kunniasijasta perheen ruokapöydässä. Sadun lopussa muistutetaan neljännen käskyn merkityksestä.

Iäkäs ja vanheneva ihminen tarvitsi monenlaista huolenpitoa ja hoivaa ja sitä enemmän, mitä vähäisempi hänen toimintakykynsä sairauksien tai iän vuoksi oli. Taloudellinen turvallisuus ja konkreettinen hoiva olivat eri asioita, mutta saattoivat molemmat olla tarpeen. Huonokuntoinen vanhus oli elatuksen lisäksi myös konkreettisen hoidon tarpeessa arjesta selvitäkseen.


Hyvin usein syytinkivaarien- ja muorien tehtävänä oli lastenlasten kaitseminen. Tämä hellyttävä kuva on Lahden kaupunginmuseosta.

Lapsilla oli joka tapauksessa velvollisuus pitää huolta vanhemmistaan näiden ikääntyessä – oli syytinkisopimusta tai ei.  Huoltaminen ja elättäminen olivat useimmiten miesten, poikien ja vävyjen vastuulla. Sen sijaan käytännön hoitotoimet kuuluivat agraarisessa yhteiskunnassa naisille. Vanhempien hoitaminen oli nimenomaan tyttärille lankeava velvollisuus.

Vanhempien valta-asema lapsiinsa nähden oli vahva, ja heillä oli oikeus puuttua nuoremman sukupolven elämään vanhanakin. Jos yhteiselämä kävi liian vaikeaksi, oli syytinkiläisvanhuksilla mahdollisuus muuttaa omaan asuntoon. Vastuu sovun säilymisestä oli patriarkaalisessa yhteiskunnassa kuitenkin nuorilla.

Lähteenä käytetty:

Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti (1994) Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.

Toivanen, Jenni, Lesken elämää. Leskeys naisen elämän osana ja sosiokulttuurisena ilmiönä 1700-luvun lopun sisäsuomalaisella maaseudulla. Suomen historian lisensiaatintyö.  Historian ja etnologian laitos.  Jyväskylän yliopisto.  Kevät 2005.

https://sosiaalivakuutus.fi/sosiaaliturvan-historia-vaivaishoidosta-nykypaivaan/

https://www.etk.fi/wp-content/uploads/kontio_el%C3%A4keturvan_historia.pdf

Suomalainen Wirallinen Lehti 16.5.1883

Kuvat: Lahden kaupunginmuseo, Museovirasto