Raahen seutu 150 vuotta sitten

Kirjoitus on julkaistu Raahen Seudussa 29.11.2017

Surkeana nälkävuonna 1867 saivat Raahenkin tuulimyllyt kietkuttaa olkikahuja, jopa  kopsankyläläiset kuljettivat myllynkivien käsiteltäviksi vanhoja katto-olkia. Eikä ollut monilla kaupunkilaisilla, jotka jäkäläleipää ja oluttehtaan rapoja pitivät herkkuna, vanhoille jauhajilleen tarjottavana sen parempaa kuin kahujen hiertämistä.
(Samuli Paulaharju, Vanha Raahe. Helsinki 1925, s. 226)

Suurina nälkävuosina 1860-luvulla yli kymmenesosa koko maan tuolloisesta väestöstä menehtyi nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin. Huonoja, runsassateisia vuosia oli ollut 1860-luvun alusta lähtien. Kruunun viljamakasiinit ammottivat tyhjyyttään. Talvi 1867 oli ankara ja kevät tuli myöhään. Vilja jouduttiin kylvämään vaikeissa olosuhteissa. Syksyn alussa tulivat hallat, jotka hävittivät kypsymättömän viljan.

Silloinkin oli pitkä ja kylmä kewät, kesä sateinen ja kolkko etteiwät wiljat ehtineet tuleentua. Syyskuuhun päästyä tuli taasen kylmät. Muistan wielä Syyskuun 1 päiwän hallan, mutta wieläkin eläwämmin pysyy muistissani Syyskuun 4 päiwän hallat, jotka tekiwät lopun kaikesta walmistumattomasta kaswullisuudesta. Silloin alkoi hätä jonka seuraukset kaikessa alastomuudes-saan näkyiwät wasta seuraawana wuonna.
(nimimerkki ”Jussi” Raahen Lehdessä 6.9.1902)

Käytännössä tilanne kriisiytyi loppuvuodesta 1867. Tiedossa oli ankea joulu ja vielä kovempi talvi. Nälkävuodet olivat ankaraa aikaa Raahen seudulla. Alkuvuodesta 1868 lumen syvyys oli Raahen seudulla puolitoista metriä ja paikoin ylikin. Talven purevuutta lisäsivät ankarat lumimyrskyt ja pakkanen.

Raahen seudulla taudit kehittyivät vaikeaksi epidemiaksi jo 1865

Raahessa ja sen ympäristössä tyyfus oli kehittynyt vaikeaksi epidemiaksi jo vuoden 1865 alussa. Keväällä tauti ilmaantui Revonlahdelle, toukokuussa Pulkkilaan, kesäkuussa Piippolaan, syyskuussa Kestilään ja lokakuussa Paavolaan ja Rantsilaan. Eniten kirjattiin tyyfukseen kuolleita Raahessa, Raahen maalaiskunnassa ja Vihannissa sekä Saloisissa. Tyyfus iski nimenomaan nuorempaan väestöön ja pakotti heidät viikkokausiksi lepoon. Tämä vaikutti taloudelliseen toiminnan lamaantumiseen.

Käytännössä tyyfusta oli vähintään kahta lajia, joista toinen ilmeni pilkkukuumeena ja toinen lavantautina. Piirilääkärien kertomuksista ei aina tule ilmi, kumpaa tarkoitettiin. Vuonna 1866 tilanne oli hälyttävä ja piirilääkäri Karl Ehrströmin mukaan kulkutauti työllisti täysin Raahen seudulla. Alueelle perustettiin kuusi väliaikaista sairaalaa. Piirilääkärin mukaan tyyfuksen kerran sairastaneet saattoivat saada taudin uudelleen. Liikkeellä oli ilmeisesti muitakin tauteja, koska lavantauti, pilkkukuume tuottivat yleensä kestävän immuniteetin.

Etenkin suurten kansankokousten kuten markkinoiden, hautajaisten ja kirkkomatkojen jälkeen taudit yltyivät. Hautajaisissa oli tapana pitää vainajaa kaikkien katseltavana, mikä ei ainakaan tilannetta parantanut.

Syksyllä 1868 rahvas sai taas syötäväkseen selvää leipää

Kuolleisuus oli korkealla koko alkuvuoden 1868, kunnes epidemia-aalto alkoi tyyntyä kesän kuluessa. Kesän 1868 säät olivat suotuisat. Elämä alkoi palata raiteilleen: leipää ja ruokaa oli taas syötäväksi. Rahvaalle annettakoon anteeksi, että se sadonkorjuun jälkeen heitti muutamaksi viikoksi hyvästit olkikorvikkeelle ja söi selvää leipää, kerrotaan Raahen seudulta. Vuoden 1868 lopussa runsaan vuodentulon myötä elpyi myös viinankeitto. Kaiken kaikkiaan noin kahden ja puolentuhannen asukkaan Raahen kaupungissa menehtyi vuonna 1868 91 ja noin kahdentuhannen asukkaan maalaiskunnassa 180 ihmistä. Myös vuonna 1866 kuolleisuus oli korkea Raahen maalaiskunnassa. Kuolleita oli kaikkiaan 132.

Lähteitä:
SUOMENMAAN  VIRALLINEN TILASTO. VI. VÄKILUVUN-TILASTOA. Toinen vihko. Syntyneet, Vihityt ja Kuolleet vuosina 1865—1868 ynnä katsahdus väkiluvun muutoksiin vuodesta 1812 alkaen. Helsingissä 1871.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/tyyfus.html
Samuli Paulaharju, Vanha Raahe. Helsinki 1925.
Turpeinen, Oiva, Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-1868. SHS. Helsinki 1986.
Raahen Lehti 6.9.1902.

Äidin sukua

Isovanhempani Hilma ja Kustaa kihlajaiskuvassaan 1920-luvun loppupuolella.

Olen blogissani kirjoittanut lähinnä isänpuoleisesta suvusta. Äidin suku on jäänyt vähemmälle. Omat muistot, äidin kertomukset ja muutamat valokuvat ovat  aineistoani.

Kustaa joutui Suomenlinnan vankileirille vartijaksi keväällä 1918 - 22-vuotiaana. Hän oli todistamassa punaisten vankien julmaa kohtelua. Erään kerran vangit olivat löytäneet kuolleen kissan, josta nylkemisen jälkeen keittivät itselleen syötävää. Saksalainen vartija kulki ohi, potkaisi kattilan nurin ja sanoi "Miauu". Oheisesta kuvasta näkyy, miten heikossa kunnossa olevat vangit käyttävät päivänsä lepäilemällä.

Punavankeja Suomenlinnan vankileirillä (kuvaaja Niilo Toivonen 1918, Museoviraston kuvakokoelmat)

Sodan jälkeen Kustaa jäi Helsinkiin kirvesmieheksi, kunnes sairasteleva isä kutsui poikansa takaisin kotiin. Tila olisi kohta ilman isäntää ja jonkun olisi jatkettava. Nuoruus päättyi tähän.  Talvisodan syttyessä joutui jo 43 vuotta täyttänyt mies sotaan, mutta niin hän vain kulki läpi talvisodan, jatkosodan ja vielä Lapin sodan. Ruumiillisesti ehyenä säilynyt mies saapui kotiinsa enemmän ja vähemmän terveytensä menettäneenä.

Sahalahden pojat etenevät Hopeasalmella. (Veikko Kanninen, valokuvaaja 1941, Vapriikki)

Isoisääni en koskaan tutustunut, vaikka syntymäni ja hänen kuolemansa asettuivat lähes samaan ajankohtaan ja samaan sairaalaan. Sen sijaan Kustaan veljen Akustin (August) tapasin useaan kertaan, kun hän vaimonsa Hiljan kanssa kutsui meidät mökilleen Pelisalmelle. August oli sodan jälkeen Tampereen kaupungilla kuorma-autonkuljettajana. Hilja oli ollut Tammelan torin varressa olleessa kahvilassa myyjänä ja sieltä Akusti hänet treffasi. Omien isovanhempieni ensitapaamisesta en tiedä. Ikäeroakin heillä oli kymmenen vuotta. Akustin mökillä käytiin saunassa ja uitiin sekä syötiin hyviä savustettuja muikkuja. Mökissä ei ollut sähköä vaan öljylamppu. Pöydän ääressä aikuiset joivat kahvia ja jossain vaiheessa Akusti kaivoi kaapista putelin, josta kaateli miesväen kahvikuppeihin pienet plöröt.

Hilma oli hiljainen ja vaatimaton, sellainen perinteinen huivipäämummu, selkä kumarassa kulkien. Kiireisellä äidillä ei aina ollut aikaa laittaa hiuksiani, mutta mummo letitti tai laittoi hiukseni kauniisti. Hän myös neuloi nukenvaatteita kuten oli tehnyt omille tyttärilleen aikanaan. Mustikoita ja puolukoita meillä oli saavit täynnä, kun mummu meille niitä toimitti. Pieni jakkara ja ämpäri mukanaan hän kulki korvessa, jonka hyvin tunsi. Mukana kulki kilkuttava lehmänkello karhujen varalta.

Äidin puoleista sukua olen pitänyt perihämäläisenä: vakaita, työteliäitä ja vaatimattomia ihmisiä. Toisin kuin herraskainen isän suku. Isän äidin sukujuuret juontavat Sääksmäen rusthollarisukuihin ja Keski-Eurooppaan saakka.  Myös kansanomainen isänisäni, Lentolan Kalle, ihaili kuninkaallisia ja historian merkkihenkilöitä Flemingejä myöten. Ruotsin kuninkaallisetkin hän osasi niin etu- kuin takaperin.

Kevät, jota ei koskaan tullut

Agathon Meurman viimeisinä vuosinaan seuranaan tytär Helmi Virkkunen lautapelin ääressä. (Museovirasto, kuvakokoelmat)

Suurten nälkävuosien aikana 1860-luvulla yli kymmenesosa koko maan tuolloisesta väestöstä menehtyi nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin.  Erityisen ankarasti kadot koettelivat Itä- ja Keski-Suomea, mutta ei Hämekään tuhoilta säästynyt.

Agathon Meurmanin muistelmat nälkävuosilta on autenttinen dokumentti siitä, miten silloisten päättäjien suunnitelmat menivät totaalisesti pieleen. Syy ei ollut pelkästään kassanvartija Snellmanin, vaan myös luonto-olosuhteiden, jotka olivat arvaamattomat ja kohtuuttomat. Toukokuun yhdeksäs päivä vuonna 1867 Kangasalla raivosi 16 tuntia kestänyt pyryilma, joka kohotti kinokset aitojen ja kattojen tasolle, kertoo Meurman muistelmissaan.

Muistelmista välittyy virkamiesten idealistinen käsitys asioiden järjestymisestä. Kansaa tuli patistaa suurempaan ahkeruuteen ja säästäväisyyteen. 1860-luvun alkupuoli oli ollut täynnä huonoja satovuosia ja kuntien viljalaaritkin alkoivat olla tyhjiä. Kaupasta ei enää velaksi saanut, kun entistäkin velkaa oli. Kun  kerjäläislaumat lähtivät liikkeelle, kehuu Meurman väestön rauhanomaisuutta ja moraalia. Todellisuus oli toinen. Rikollisuus lisääntyi - samoin yleinen levottomuus. Nälkäkuoleman partaalla olevalla ei ollut enää mitään menetettävää.

Viimeistään kerjäläislaumat ja tautien leviäminen kulovalkean tavoin järkyttivät Kangasalan karhua. Kauhunvuoden 1868 tapahtumat jäivät iäksi mieleen. Armeliaisuutta riitti ja hätää kärsiviä ei käännytetty:

Omasta puolestani täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut siinä muuta kuin jaloissa.

Kerjäläisten myötä sairashuoneet täyttyivät Kangasalla, mutta tautien pelossa sairastuneet jäivät oman onnensa ojaan, kun hoitajat sairastuivat. Aamulla kantoivat ne, jotka vielä kykenivät kuolleet johonkin vajaan siihen saakka, kun jäätyneet ruumiit saatiin maan poveen.

Kotikulmilla ei haluttu kerjätä ja tuskin heitä olisi siellä yhtä suopeasti kohdeltu kuin kaukana kotoa, pohti Agathon Meurman. Kangasalan taloissa kävi keskimäärin kymmenen, suuremmissa useita kymmeniä, syrjäisissä korpimökeissäkin ainakin yksi kerjäläisperhe päivässä.Meurmanin mielestä kauheassa tilanteessa oli parempi, että kerjäläiset pidettiin liikkeessä. Kangasalla oli sairaita sijoitettu "mökkiläisakkojen" luo, "yhden kuhunkin paikkaan.". Seurauksena oli usein myös hoitajan sairastuminen

Venäjältä tuodut jauhomatot tulevat esiin myös Meurmanin muistelmissa. Niitä maksettiin mm. palkkana hätäaputyömailla. Jauhomatoiksi kutsuttiin suuria, litteitä niinisäkkejä, joissa jauhoja kuljetettiin Venäjältä Suomeen:

...nuo usein walitettawasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden kowiksi
kapaantuneita möhkäleitä täytyi kirweenpohjalla pienentää.

Kangasalla kuolleiden määrä nousi vuoden 1866 lähes kahdestasadasta kolmeensataan 1867. Kauhunvuonna 1868 Kangasalla menehtyi nälkään ja tauteihin 409 henkilöä. Pohjois-Hämeen katastrofikunta oli Orivesi, jossa oli 1868 lähes saman verran väkeä kuin Kangasalla. Kuolleita oli kuitenkin tuplaten eli yli 800.

Lähteenä käytin:

Meurman, Agathon, Nälkäwuodet 1860-luwulla. Kansanvalistusseura: Helsinki 1892.

Nevala, Kirsi, Kerjäläisiä ja jauhomattoja – 1860-luvun nälkävuodet muistitietoaineistoissa. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere 2015.

Turpeinen, Oiva, Nälkä vai tauti tappoi. Kauhunvuodet 1866-1868. Historiallisia Tutkimuksia 136. SHS. Helsinki. 1986.

Lapset sodassa 1918

Tietokirjailija Tuulikki Pekkalainen kertoo Lapset sodassa 1918 -teoksessaan (2014), miten sisällissodassa kuolleet lapset olivat enintään 15-vuotiaita tyttöjä ja poikia.

Sodassa oli myös lapsisotilaita. Punaisten puolella heitä kaatui yli 60 ja valkoisten puolella 20.

Nuorin punakaartin sotilaaksi merkitty oli yhdeksänvuotias torpparin poika Toivo Peltonen Kokemäeltä. Hän kaatui Karkussa huhtikuussa 1918. Valkoisella puolella nuorin oli 11-vuotias lyseolainen Aatto Olavi Kaarlonpoika Penttilä Antreasta. Asetta kantanut koululainen kaatui Pirkkalan Epilässä maaliskuussa 1918.

Alla olevassa kuvassa on isoäitini Lyydian tuntemattomaksi jäänyt nuoruuden ystävä. Hän on mukana myös toisessa ateljeekuvassa poseeraten yhdessä isoäitini kanssa (ystäväkuva?). Tässä nimenomaisessa kuvassa nuori nainen on veljensä (?) kanssa. Osallistuiko nuori poika sisällissotaan, ja mikä oli hänen tarinansa?

Huomaa naisen kädessä oleva rannekello. Rannekellot yleistyivät ensimmäisen maailmansodan myötä, kun naiset siirtyivät kodeista työelämään. Kello oli välttämätön, mutta naisten asusteissa ei ollut paikkaa taskukellolle ja riipuskelloa oli monissa työtehtävissä mahdotonta käyttää. Niinpä riipuskellot muutettiin ranteessa pidettäviksi,kertoo Kellomuseo.

Kulkukauppaa Hämeessä

Suomen maaseudulla kulki 1800-luvulla kulkukauppiaita: pitkäpartaisia miehiä, jotka myivät kankaita ja pikkutavaraa kantamistaan laukuista tai hevostensa kuormista. Heitä nimitettiin
laukkuryssiksi eli reppuryssiksi. Kyseessä oli itäkarjalainen, venäläinen tai muu lähinnä luterilaisen Suomen itäpuolelta lähtenyt kiertelevä kauppias. Kaiken kaikkiaan kulkukauppa oli hyvin järjestäytynyttä; koko Suomi oli jaettu pitäjittäin kauppiaiden välillä. Ulkomaalaisten kulkukauppa oli kuitenkin Suomessa laitonta. Viranomaisten ja kotimaisten kilpailijoiden painostuksesta huolimatta toiminta jatkui, koska sille oli tarvetta ja toivathan sulavakieliset kauppiaat värikkäine silkkeineen ja ihmeellisine tavaroineen väriä harmaaseen arkeen.

Venäläisiä kulkukauppiaita eli ”laukkuryssiä”. Kauppatavaroiden kuljetukseen tarkoitetut laukut olivat leveitä, sillä olihan laukkuun mahduttava kokonainen kangaspakka poikittain. (Lähde: Museovirasto).

Dosentti Pekka Nevalainen on tutkinut itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa. Hänen mukaansa kulkukauppiaiden merkitys Suomen ja Venäjän välisessä tavaranvaihdossa kohosi suurimmilleen Krimin sodan aikana 1853-1855. 1870-luvun lopusta lähtien myös kulkukauppiaille koitti pitkä lama-aika, johon vaikutti Suomen maaseudulle perustettujen sekatavarakauppojen suuri määrä. Sahojen viennin tyrehtyminen ja viljan hinnan putoaminen 1880-luvulla vaikuttivat siihen, että ostokset laukkumiehiltä vähenivät.  Vasta 1890-luvun lopussa raha alkoi taas liikkua ja varsinkin vienalaisten kauppiaiden suurimmat voitot ovat ajalta ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä.

Laukkukauppa ulottui laajimmillaan jokseenkin jokaiseen Suomen pitäjään. Hämeessä ja Pirkanmaalla laukkukauppaa käytiin vähemmän; Nevalaisen mukaan liiketavoiltaan sutkien kauppamiesten touhu ei vakaita ja hitaalla käyviä hämäläisiä miellyttänyt. Koska kulkukauppiaiden liikkeitä valvottiin, oppivat laukkukauppiaat nopeasti välttelemään paikkakuntia, joissa virkavalta puuttui heidän toimiinsa. Kaupungeista, taajamista ja kylistä siirryttiin pikkuhiljaa syrjäkulmille ja -kylille.  Kulkukauppiaat olivat lehdistön ja virkavallan halveksinnan kohteena. Joissakin kuntakokouksissa päätettiin sakottaa rahvasta laukkurien suosimisesta. Sääksmäellä jopa määrättiin sakotettavaksi sellaisia kuntalaisia, jotka eivät olleet ilmiantaneet laukkurien suosijoita, vaikka näistä olivat tietoisia.

Vuonna 1910 Kotiseutulehti kirjoittaa, miten venäläiset kulkukauppiaat, eli »laukkuryssät», olivat Pälkäneellä 1850- ja 1860-luvuilla vaihtaneet tehtaantavaroilla ja -huiveilla itselleen sarka- ja kotikutoiset vaatteet. Nämä hyväkuntoiset, hyvästä villasta tehdyt vaatteet he vuorostaan vaihtoivat kaupungin tehtaissa uusiin tehdastuotteisiin, joita kaupitella maaseudulla kiertäessään. Ihan niin huonosti ei kuitenkaan käynyt kuin sille vesilahtelaiselle palveluspiialle, joka myydessään hiuspalmikkoansa tehdasvaatetta vastaan, menetti hiuksensa päänahkaa myöten 1870.

Maineensa ja asemansa vuoksi laukkukauppiaat olivat käytännössä lainsuojattomia. Tappelijat, humalaiset ja jopa murhiin valmiit räyhääjät suhtautuivat heihin uhkailevasti. Kun 1800-luvun lopussa levisi huhu laukkuryssien toimivan ”ryssän kätyreinä”, saattoivat ihan tavallisetkin ihmiset toivoa kauppiaiden häviävän taivaan tuuliin. Tärkein motiivi oli kuitenkin kulkukauppiaiden tavarat ja rahat, jotka houkuttelivat ryöstömurhiin. Pälkäneellä Tuomas-niminen laukkuryssä katosi 1893. Ruumis löydettiin muurahaispesästä läheltä Luikalan kylää kesällä 1895, eli noin kaksi vuotta katoamisen jälkeen. Epäilyt alkoivat herätä, kun eräältä kylän mieheltä, vuokraajan poika Aatulta, löytyi murhatun tavaroita. Kuulusteluja ja todistajien kuulemisia oli useita; tuotiinpa oikeuden eteen myös syytetyn luota löydetyt vainajan saappaat. Oikeuden tuomio oli kuusi vuotta kuritushuonetta ja koko eliniäksi vankilaan. Vaikka kyseessä oli ulkomaalainen, virkavallan harmi. oikeus voitti ja syyllinen sai tuomionsa.

Lähteenä käytetty:
Nevalainen, Pekka, Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin. Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa. Kirjokansi (129), SKS. 2006.

Kansalliskirjasto/digitaalinen aineisto, sanomalehdet ja aikakauslehdet:

Hämäläinen 19.5.1870.

Hämäläinen 18.1.1896.

Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. 1.5.1910.

Sukutarinoita

Selailin isän kanssa vanhoja valokuvia.  Ongin tietoa kuvissa olleista ihmisistä, mutta oli kuvissa eläimiäkin. Varsinkin lehmä tuntuu olleen monelle hoitajalleen rakas, ja se tuli saada samaan kuvaan. Myös koira juoksee jaloissa. Yllättävän paljon oli siis arkikuvaa ja vähemmän pönötystä.

Kaapin kätköistä löysin isoisäni vanhempien, eli Juhon ja Henriikan, kultahääpäiväkuvan. Isoisän kuoltua vietiin kuva hissukseen pois näkyvistä ja eihän se kovin valokuvauksellinen kuva isoisovanhemmistani ole. Isäni kertoi, miten vanhin tytär, Ida, oli painostanut vanhempansa valokuvaan. Juhon kaulaa kiristi ajan tavan mukaan korkea kaulus. Henriikaan hiukset oli vedetty tiukalle nutturalle taakse niin, että ennestään vinot silmät siristivät tuimana.

Isoisäni äidin, Henriikan, sukutaustaa on pohdittu aiemminkin. Hänen isänsä oli kiertävä kulkukauppias, jonka kohtaloksi koitui ryöstömurha Pälkäneen-Sappeen-Luopioisten alueella. Olen yrittänyt kirkonkirjojen avulla dokumentoida tapahtumien kulkua, joten mahdollisesti kuulemme asiasta myöhemmin. Pian tämän jälkeen nuori, vähän päälle 10-vuotias tyttö, joutui palveluspiiaksi vieraalle, kunnes yleni pappilan sisäpiiaksi. Täällä Havisevan pappilassa Juho hänet ensimmäisen kerran treffasi. Elettiin nälkävuosia. Kertomansa mukaan sopimus naimisiinmenosta oli tehty pappilan keittiössä, kun Juho oli pyytänyt Henriikaa polvelleen istumaan. Tämän jälkeen Juho hypäsi rekeen joutuen keskellä järveä susilauman yllättämäksi. Reestä löytyi päreitä, joita Juho heitteli häntä takaa ajaville susille ja sillä tavalla päässyt pedoista eroon.

Kiekeri -kirjan arvostelu Rautalampilehdessä

Pekka Jalkanen, Rautalampilehdessä 8 2017

Sydänlehdessä

Tove Janssonin Kesäkirja

Joel Lehtosen elämä oli kamppailua heikentyvän terveyden ja masennuksen kanssa

Joel Heikurainen syntyi Säämingissä vuonna 1881. Äiti hylkäsi poikansa puolivuotiaana ja tämä annettiin ajan tavan mukaan huutokaupattavaksi. Vaivaishuutokaupassa Joel Heikuraisen osti papin leski, rouva Augusta Wallenius, joka antoi pojalle nimen Lehtonen.

Kirjailija Joel Lehtonen viimeisinä vuosinaan. (Kymenlaakson museo. Kuvaaja J.W.Mattila)

Rakastuneessa rammassa Joel Lehtonen purkaa syntyperäänsä liittyvää häpeää, kansalaissotaan liittyvää ahdistusta sekä sairauden aiheuttamaa tuskaa.

Päähenkilö  Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki on kyttyräselkäinen rampa, joka elää omassa fantasiamaailmassaan. Pienenä Sakris oli pudonnut ikkunalaudalta ja taittanut selkänsä, kun äiti oli hänelle ärjäissyt. Aikuisena Sakris Kukkelman kuvittelee olevansa suosittu naistenmies ja muita älykkäämpi. Talviaikaan hän joutuu kulkemaan vammansa vuoksi konttaamalla ja hyppelehtimällä. Haave naisesta, omasta kodista ja työstä elää kuitenkin vahvana, kunnes maailma murenee Sakris Kukkelmanin menetettyä työnsä ja rakkautensa. Rahattomana ja rakkauteen pettyneenä hän hirttäytyy puuliiteriin. Kirjan ilmestymisen aikaan selkärankareumaa sairastava Joel Lehtonen eli pitkää oireetonta kauttaan.

Kamppailua heikentyvän terveyden ja masennuksen kanssa

Joel Lehtonen sairastui kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla krooniseen ja kivuliaaseen sairauteen, jonka Lehtosta tutkinut Pekka Tarkka arvioi selkärankareumaksi. Lehtosen kirjeisiin sisältyvissä reumaoireiden kuvauksissa ei ole varsinaista lääketieteellistä tietoa, mutta näyttää siltä, että vasta loppuvaiheessa sairauden määrittely on ollut lääkäreille helpompaa kuin sairauden alkuvaiheessa. Kivulloisuus alkoi talvella 1913 reaktiivisena niveltulehduksena. Kivuliaan kauden jälkeen alkoi pitkä, lähes oireeton kausi, joka ajoittui vuosiin 1921-1930.

Reumatismi oli antanut Lehtosen olla rauhassa pitkään, mutta lähettänyt joskus muistutuksia itsestään. Talven 1930 hän koki varoitukseksi, keväällä 1931 oli vähän reumatismia, kesällä 1932 ”kihti heräili”, ”luuvalo” tuntui aikovan ylösnousemusta”, kirjoittaa Pekka Tarkka. Helsingin ilmasto ei ollut hyväksi terveydelle. Lehtosen oli vaikea sietää loppusyksyn raskasta, raakaa ja kylmää sumua. Ensimmäisen kerran sitten 1920-luvun alun Lehtonen meni valittamaan vaivojaan lääkärille alkukesästä 1933.

Reumatautien syntyä tutkineen professori Östen Holstin vastaanoton jälkeen Lehtonen alkoi puhua ”jonkinmoisesta aineenvaihdostaudista”. Holsti oli määrännyt liikuntaa, jota Lehtonen kesällä 1933 saikin toivoen voittavansa paholaisen luissaan. Hän ahersi ruumiillisissa töissä. Lisäksi hän meni aamulla jo kello kolmen - neljän aikaan uimaan. Vedestä tulikin tärkeä elementti Lehtoselle. Kesäpaikassaan Sääksmäellä, Lintukodossa, kirjailija saunoi ja ui monta kertaa päivässä. Hän souti ja heilui saha ja kirves kädessä rakentamassa uudelle veneelleen katosta. Hän toimi kuin Rakastuneen ramman Sakris Kukkelman, joka harjoitti askeesia toivoen sen poistavan kyttyrän ja parantavan jalat.

Joulun 1933 jälkeen Lehtosen tila lähti huononemaan nopeasti. Tautiin liittyvä silmätulehdus sokeutti Lehtosen toisen silmän. Myös Lehtosen äidille oli käynyt samoin; mitä ilmeisemmin kyse oli periytyvästä sairaudesta.  Reumatismi pesiytyi oikeaan jalkaan. Oli vaikea kävellä. Päivällä hän vietti pitkiä aikoja makuulla. Rintaa rusensi ilkeästi, sisäelinten vikoja tuntui olevan. Tauti oli edennyt jo pitkälle. Lääkäri oli määrännyt dieetin ja kieltänyt lihansyönnin. Näin Lehtonen kuvasi keväällä 1934 Anna-Maria Tallgrenille kulunutta talvea: Kauhea rintareumatismi, joka pisti minua kuin paistettavaa silakkaa vartaalla lävistettynä: kahden puolen rintakehän alla kipeät kohdat sellaiset, että ähkyin – kirousten lomassa, ja vain käsilläni saatoin kääntää kylkeä.

Lehtonen etsi vuonna 1934 apua useiltakin lääkäreiltä ja oli maaliskuussa muutamia päiviä Mehiläisen sairaalassa, jossa otettiin röntgenkuvia ja tehtiin laboratoriokokeita. Nyt kiellettiin hedelmien lisäksi kahvi ja tupakka. Kun vatsa lakkasi toimimasta, teki pää samoin. Kesällä Joel Lehtonen saapui Lappeenrannan parantolaan. Kirjailijalla oli sen verran varoja, että hän saattoi kustantaa itselleen mm. hiilihappokylpyjä, joista monet kylpylän asiakkaat saattoivat vain uneksia. Ruokavaliota jouduttiin tiukentamaan vanhojen mahahaava-arpien vuoksi. Kiellettyjen listalla olivat kahvi, tee, viinakset, tupakka. Sallittuja olivat vain vehnäleipä, hunaja, veteen keitetty puuro ja suolaton kala. Kaikki muu oli siis kielletty paitsi rakkaus. Hoidot Lappeenrannassa eivät tehonneet ja Lehtonen oli valmis kuolemaan. Joel Lehtonen kirjoitti ystävälleen Arvi Kivimaalle kesällä 1934:
Ainakin nyt on, viimekesäisen verrattoman elämänintoni ja -virkeyteni jälkeen seurannut depressio, jonkalaista en ole eläessäni kokenut.

Joel Lehtosen sietämättömiksi yltyneet kivut söivät hermoja ja huonekalut lentelivät. Masennus syveni.  Onkin hankala arvioida, missä määrin Lehtosen tuntemat kivut johtuivat psyykestä. Reumatologien mukaan ruumiin tuskat olivat tärkein syy siihen, ettei Joel Lehtonen enää kestänyt. Psykiatrian mukaan itsemurha ei  tekona ole irrallaan muusta elämänkaaresta. Lehtonen oli kokenut pahoja pettymyksiä suhteessa sukuunsa, erityisesti äitiinsä ja velipuoleensa. Sisällissota ja Lapuan liike mursivat hänen ihanteellisen isänmaallisuutensa.

Syksyllä 1934 läheiset pelkäsivät itsemurhaa ja ehdottivat sairaalahoitoa. Marraskuun 20. päivänä 1934 Lydia Lehtonen uskoi miehensä olevan paremmassa kunnossa ja päättää matkustaa Helsinkiin hankkiakseen lääkkeitä. Vähän myöhemmin Joel Lehtonen hirttäytyy kirjapakettinuoraan kotonaan Haagassa.



Kirjallisuutta:

Petri, Hannula, Joel Lehtosen Rakastunut rampa ja ruumiillisuus eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Pro gradu-tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Kirjallisuuden laitos. 1998.

Joel, Lehtonen, Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki. Karisto, 1922.

Pekka, Tarkka, Joel Lehtonen II - vuodet 1918-1934. Otava 2012.

http://www.savonlinna.fi/lehtonet/Lehtosen_elama.htm

Liuksialan vaivaisukko

Tässä kuvassa on kotipitäjäni Kangasalan vaivaisukko, joka sijaitsee Liuksialan kartanon kappelissa.

Vaivaisukon syntyperää, tekijää ja valmistusvuotta ei tiedetä. Ukko on pienikokoinen ja kuten useimmilla vaivaisukoilla Suomessa, on Kangasalan ukolla selkeä ulkoinen vamma. Vasemmalla puolen on puujalka. Rinnan kohdalle on naulattu taulu, jossa lukee "Joka köyhää armahtaa, Se lainaa Herralle." Taulun alla on kapea aukko, johon on voinut laittaa rahaa.

Kappeli valmistui vuonna 1930. Sen suunnitteli arkkitehti Joosef Stenbäck Museoviraston ohjeistamana. Itse vaivaisukko löytyi läheisestä pellosta. Oliko se kokenut ilkivaltaa, kuten moni muukin vaivaisukko? Ryöstäjät olivat rahat saatuaan heittäneet ukon menemään?

Kappelissa sijaitsee myös muita läheltä löytyneitä muinaisesineitä; mm.Kangasalan kirkolle kuulunut rautainen kuusihaarainen kynttilänjalka, Liuksialan penkki vanhan penkkijärjestyksen ajoilta sekä Vääksyn rouvan Anna Boijen kirkonpenkin ovi.

Lähteenä käytin:
Vaivaisukkojen paluu. Toimittanut Otso Kantokorpi. Helsinki 2013 ja
Kangasalan kirkko ja sen palvelijat - Kirkot 1/4. (http://archive.li/sIS4X)

Raittiuden esitaistelija Alli Trygg

Alli Trygg ja Matti Helenius tapasivat Kangasalan opistolla tammikuussa 1890

Kangasalan kansanopistolla oli oikea riemupäivä viime keskiviikkona kertoo U. S (Uusi Suometar). Neiti Alli Trygg oli tullut opistoon vierailemaan. Töiden päätyttyä piti hän esitelmän naisten
raittiustöistä Ameriikassa. Miellyttävällä, hertaisella esitystavalla innostutti hän niin kuulijakuntansa, jotta eivät tahtoneet häntä pois päästää puhujalavalta. Vilkkaasti, viehättävästi hän kertoi ja hieman puuttellinen suomen taito vain kuvauksen hauskuutta lisäsi. Illaksi toimitti hän kekkerit opistolaisille. Tanssiksi pistivät, piirihyppyjä hypiskelivät ja välillä lauluja helähyttivät. Hauskaa näky hyvinkin olevan, vaikka ei kalvaljeeria ainoatakaan joukossa ollut. Neiti T. nuorisoa elähyttää osasi. Innostunut naisjoukko hänet lopuksi, eläköön huutojen kaikuessa, tuolilla ilmoille kohotti. Viimeksi veisattiin Maamme-laulu, huudettiin eläköön isänmalle ja niin oli tämä juhlahetki päättynyt. (Maamme 4.3.1890)

Samassa tilaisuudessa esitelmöi raittiusasiasta pälkäneläisen karvarin ja teurastajan poika Matti Helenius. Kolmetoistalapsinen perhe oli vähävarainen, mutta Matti onnistui lahjakkuutensa ansiosta pääsemään kymmenvuotiaana Hämeenlinnan lyseoon, joka 1880 oli maan ainoa suomenkielinen normaalilyseo. Hän oli luokkansa parhaita oppilaita.

Toisin kuin tulevan puolisonsa, Alli Trygg-Heleniuksen, Heleniuksen puhe jää sanomalehtikirjoituksissa vaille mainintaa. Kangasalan opistossa ja samassa tilaisuudessa tapasi kuitenkin Pälkäneen poika Matti Helenius (1870-1920) tulevan puolisonsa Alli Tryggin (1852-1926). Puolisoilla oli samanlainen elämänkatsomus ja samanlaiset aatteelliset harrastukset. Ystävyys syveni ja pari vihittiin Turussa 1897. Vihkiminen tapahtui kiireessä, sillä tämän jälkeen oli kummankin suunnattava omiin esitelmätilaisuuksiinsa. Kertoman mukaan 18 vuotta nuorempi Matti piiritti sinnikkäästi Allia, jolla kosijoita oli ollut aiemminkin. Vilkas ja eloisa helsinkiläisopettaja sekä hämäläisen rauhallinen tutkija ja myöhemmin myös poliitikko täydensivät toisiaan ympäristön puheista ja ennakoluuloista huolimatta.

Miehiä haettiin kapakoista virsien saattelemana

Suomalaisen raittiustyön uranuurtaja Alli Trygg toimi koko kaksikymmenvuotisen opettajanuransa työväen asuinalueilla Inkoossa ja Helsingissä. Vilkasta ja eloisaa sekä riuskasti toimeen tarttuvaa nuorta opettajatarta Cygnaeus ja Topelius kutsuivat Tulitikuksi, myöhemmin muutkin ystävät. Pitkänsillan pohjoispuolisen esikaupungin elämä oli vauhdikasta. Kerrotaan, että naiset kulkivat kori kädessä; eväiden alla oli viinaputelit, joita naiset myivät niin, että 25 pennillä sai ryypyn. Toisaalla raittiusmieliset naiset hakivat miehiä kapakoista, joissa lauloivat virsiä ja yrittivät näin vaikuttaa ilmapiiriin.

Käänteentekeväksi Alli Tryggin koko myöhemmälle elämälle koitui matka Englantiin 1887 ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin, jossa 1888 pidettiin ensimmäinen kansainvälinen naisasiakongressi. Hän edusti kongressissa Suomen Naisyhdistystä, jota hän oli myös ollut perustamassa. "Sörkkaan" syntyi 1889 "työväen kööki", joka tarjosi hyvää ja edullista ruokaa sekä kotikaljaa, "Allin-kaljaa", ruokajuomana oluen sijasta. Keittiö ja lukusali sen yhteydessä olivat ensimmäinen yritys työväen sosiaalisen aseman parantamiseksi Pitkänsillan pohjoispuolella. Seuraavana vuonna 1890 aloitti toimintansa Kansankoti, Sörnäisissä. Siellä kokoontuivat muun muassa monet ammattiyhdistykset, laulukuorot, raittiusyhdistykset sekä voimistelu- ja urheiluseurat. Alli Tryggin aloitteesta syntyivät myös yli puolen vuosisadan ajan jatkuneet kansa- ja oppikoulujen raittiuskilpakirjoitukset. Hän haki jatkuvasti virikkeitä ulkomailta, mikä vaikutti aikuistenkin raittiustoimintaan, kuten vuoden 1898 yleinen juomalakko osoittaa.

Itse avioliitto jatkui aina Matti Heleniuksen kuolemaan saakka 1920. Matti Helenius kuoli matkallaan Atlantin valtamerellä, Alli Trygg-Helenius kuusi vuotta myöhemmin Helsingissä. Alli Trygg-Heleniuksen hautajaissaattue kulki läpi kaupungin. Kerrotaan kadun varsien olleen täynnä ihmisiä. Niin suuri vaikutus Allilla oli työväen sosiaaliseen elämään.

Alli Tryggin sahtitehdas

Perustamaansa Kansankotiin Alli Trygg perusti myös sahtitehtaan, jossa ruvettiin ulkomaisten esimerkkien mukaan valmistamaan terveyskaljaa ja -sahtia "raittiutta lisäämään."  Oli miten oli, tässä sahdissa ei ollut alkoholia juuri nimeksikään. Täysin nappiin sahdin valmistus ei aina mennyt, sillä kyselyjä tuli, että olisiko juoma kuitenkin hiukan juovuttavaa. Nimettömäksi jäänyt valittaja mm. kertoi, että oli "juopunut juomasta, josta ei olisi pitänyt juopua."

Alli Tryggin kaljalla oli kysyntää. Se oli lähes alkoholitonta, ilmeisen hyvää ja myös halpaa. (Uusi Suometar 21.2.1892 ja Lappeenranna Uutiset 28.5.1898).

Alli Tryggin mielenkiintoisesta elämästä voi kuunnella Yle Areenassa. Asiantuntijana on mm. raittiusliikkeestä väitellyt Irma Sulkunen:

Yle Radio 1. Toivon heinäkuu: Alli Trygg.
http://areena.yle.fi/1-4136326?autoplay=true

Matti Heleniuksesta Wikipedia.

Alli Trygg-Heleniuksesta:
http://www.kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/4441

Alli Tryggin Sahtitehtaasta http://www.beerfinland.com/allitrygg.htm 

Kuvien lähteet: Wikipedia

Kotkan apteekkihistoriaa

 
Kotkan I apteekin ilmoitus Kotkan Sanomissa 14.5.1898. Apteekki panosti perinteiseen palveluun, eli rohdosten, kemikaalituotteiden ja sairastarpeiden myyntiin. Kesähelteillä Björklundin apteekista sai myös limonaadia.

Kotkan Uuden apteekin ilmoitus Eteenpäin -lehdessä 14.2.1907. Kotkan järjestyksessä toisen apteekin yhteydessä oli myös kemiallinen tutkimuslaitos.

Muutettuani Kotkaan ja asioidessani ensimmäisen kerran apteekissa olin kieltämättä päästäni pyörällä, kun Kotkan I apteekki, joka ei löytänyt valikoimistaan sopivaa lääkettä, ohjasi minut Keski-Kotkan apteekkiin tai Kotkan Uuteen apteekkiin.. Historiasta löytyi tähänkin valaistusta. Apteekit ovat ilmestyneet alueelle tietyssä järjestyksessä. Tosin Kotkan ENSIMMÄINEN apteekki ei aikanaan katsonut hyvällä UUDEN apteekin tuloa kaupunkiin. Kilpailuasetelma oli valmis. Karhulan apteekilla on taas ihan oma historiansa.

Vielä 1870-luvun alussa Kotkan kaupungin asukkaat ostivat lääkkeitä kauppias J.W.Drombergin kaupasta. Proviisori G.F Ignatius sai apteekkioikeudet Kotkaan vuonna 1872. Seuraavana vuonna piirilääkärin kertomuksesta kävi ilmi, että kaupunki oli vielä ilman apteekkia. Myös Haminan apteekkari oli tavoitellut Kotkan apteekkioikeuksia. Sahatyöläisten asuttamalla saarella apteekinpito ei proviisori Ignatiuksen mielestä ehkä ollutkaan kannattavaa, koska hän myi apteekkioikeutensa vuonna 1874 Hjalmar Grahnille.

Keisarillinen Senaatti on tämän kesäkuun 2 p:nä myöntänyt prowisorille Juhana Hjalmar Grahn etuoikeuden apteekiin Kotkan saarella Kymin pitäjässä, jonka apteekin hän oli ostanut apteekarilta Gustaf Ferdinand Ignatius.

Kotkalaista apteekkimiljöötä Kirkkokadulla 1910-luvulla. Todennäköisesti kyseessä on Kotkan järjestyksessä toinen apteekki, johon apteekkari Carl Rundqvist sai erioikeudet 1906. (Kymenlaakson museo).

Hjalmar Grahn avasi apteekkinsa yleisölle kesäkuussa 1874 Kirkkokadun ja Laivurinkadun kulmauksessa. Grahnin jälkeen apteekkariksi Kotkan I apteekkiin tuli M.M.Björklund 1894. Apteekki siirtyi Björklundin omaan taloon Kirkko- ja Koulukadun kulmaan.

Karhulan tehtaitten alueelle perustettiin lääkevarasto 1800-luvun lopulla, koska lähin apteekki oli Kotkassa. Varastoista välskärit saivat myöntää lääkkeitä sairaille. Kun erään välskärin yksityisistä kätköistä löytyi lääkeaineita ja kun kaiken lisäksi tämä oli harjoittanut luvatta lääkärinammattia jo pidemmän aikaa, joutui hän oikeuden eteen. Tapahtumien jälkeen myönnettiin apteekkari M.M.Björklundille oikeus perustaa haara-apteekki myös Karhulaan. Karhulan I apteekki aloitti toimintansa vuonna 1902 apteekkari A.W.Saloniuksen johdolla.

 Järjestyksessä toista apteekkia Kotkaan ryhdyttiin kaupunkilaisten toimesta puuhaamaan jo 1890-luvulta lähtien. Kotkan ensimmäisen ja siihen saakka ainoan apteekkarin vastustaessa ajatusta otettiin asia uudelleen käsittelyyn 1900-luvun alussa. Puutavarateollisuus kannatteli kaupunkia ja alan vaihtuvat suhdanteet saivat myös senaatin epäilemään kahden apteekin toimintaedellytyksiä Kotkansaarella. Kotkan II apteekki avasi ovensa vuoden viimeisenä päivänä 1906. Apteekkari Carl Gustaf Rundqvist perusti apteekin yhteyteen kemiallisen tutkimuslaitoksen, joka toimi vuoteen 1914 saakka, jolloin Rundqvist siirtyi apteekkariksi Viipuriin jatkaen tutkimustyötään siellä. Kerrotaan, että hän joutui huhtikuussa 1918 punaisten pahoinpitelmäksi. Carl Rundqvist teki useita opintomatkoja Saksaan, Tanskaan, Unkariin, Sveitsiin ja Hollantiin tutustuen sikäläiseen lääkelainsäädäntöön ja apteekkeihin. Rundqvist oli myös perustamassa Farmaseuttista aikakauslehteä, minkä lisäksi hänellä oli huomattavan laaja julkaisutoimintaa, mm. farmasian historiaan liittyvää.


Kirjallisuutta:

Forsius, Arno, Lääkekauppaa Suomessa ennen apteekkilaitoksen järjestämistä. (http://www.saunalahti.fi/arnoldus/laakekau.html)
Hultin, Herman, Kotkan kaupungin historia. Kotka 1904.
Kotka stads historia II. Helsingfors 1959.
Pärssinen, Tuula, Piirteitä apteekkilaitoksen kehityksestä. Haminan kaupunginmuseon julkaisuja 1. Hamina 1991.
Kotkan Uutiset 13.11.1902 (apteekkitoiminnan mahdollisuuksista Kotkassa).
Suomalainen Wirallinen Lehti 9.6.1874 (Kotkan apteekin avaamisesta)
C.G.Rundqvistista LUOVUTETUN ALUEEN APTEEKKIEN APTEEKKARIT VUODESTA 1689 (http://www.alajarvenapteekki.fi/luovutetun_alueen_apteekkarit.htm)

Teitä rakennettiin työttömien voimin (Via-lehti, Destia)

Kotkansaaren ruutikellari numero 84

Kotkansaarella sijaitseva ruutikellari numero 84 on yksi kolmesta meidän päiviimme  säilyneistä linnoitusrakennuksista. Ruutikellari 84 on päässyt huonoon kuntoon kuten kuvasta näkyy. Jäljellä on kellarin perustuksista vain osa.

Venäläiset rakensivat 1790-luvulla perustettuun Ruotsinsalmen merilinnoitukseen seitsemän luonnnonkivirunkoista ja tiiliholvattua keskusammuskellaria sekä useita pienempiä ruutikellareita. Ammuskellareissa säilytettiin rauta-ammuksia ja ruutia, 1700-luvulla erityisesti mustaruutia. Ruudin säilyttäminen oli haasteellista, koska liiallinen kosteus ja tai vastaavasti liiallinen kuivuus lisäsivät ammusten syttymisherkkyyttä. Mm. ruutikellareissa olleiden tuuletusaukkojen avulla voitiin säädellä sisälämpötilaa. Kotkansaarella olleista ruutikellareista on säilynyt ehjänä kaksi pientä kellaria ja kahdesta muusta on jäljellä vain raunioitunut kivirakenne.

Ruotsinsalmen linnoitus alkoi menettää merkitystään vuoden 1809 jälkeen. Linnoitusrakennusten vähittäinen rappeutuminen Kotkansaarella tapahtui 1800-luvun kuluessa, käytännössä Krimin sotaan 1855 mennessä. Osa venäläisistä sotilaista jäi saarelle, ja tästä muistona on Kotkansaarella sijaitseva ortodoksinen kirkko. Entisten sotilaiden asunnot ovat hävinneet saarelle muuttaneiden sahatyöläisten, kauppiaiden, käsityöläisten ym. tieltä.

Sotawäkeä täällä kuitenkin asui wielä 10 tuhatta wuoteen 1855, jolloin nekin siirrettiin pois ja englantilaisien sentähden saattoi helposti häivitella, silloisen itämaisen sodan aikana, kasarmeja ja muita uhkeita, waikka autioiksi jätettyjä rakennuksia. Nykyisin on näistä tähteenä ainoastaan wenäläinen kirkko, muutamia eronsaaneiden wenäläisten sotilasten nykyään asumia hökkeleitä,wallienjäännöksiä ja raunioita sekä Kotkansaarella että ympärillä. (Kotkan Sanomat 17.7.1889).


Lähteenä mm. Sirkka Takala, RUOTSINSALMEN LINNOITUKSEN RUUTIKELLARI NRO 84 Restaurointisuunnitelma. OPINNÄYTETYÖ (AMK) | TIIVISTELMÄ TURUN AMMATTIKORKEAKOULU. Restaurointi/ Rakennusrestaurointi Kevät 2011 |

Suutarin santakuoppalöytö

Julkaistu 3.3 2017 Sydän-Hämeen Lehdessä

Sakari Pälsi (1882-1965). Kuva: Sakari Pälsin seura ry

Syksyllä 1920 suutari Anton Autio lapioi hiekkaa Kangasalan Huutijärvellä Vääksynjoen laitaan avatussa santakuopassa. Hiekan seassa näkyi muutamia kiviesineitä, jotka hän otti talteen ja toimitti Kansallismuseoon.

Lähetys arvioitiin museossa niin merkittäväksi, että 38-vuotias arkeologi Sakari Pälsi lähti siltä istumalta Kangasalle tarkastelemaan löytöpaikkaa. Alueella oli asuttu noin 2 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Löytö oli siis merkittävä.

Pälsi teki saman tien paikalla kaivauksen, jonka tuloksia hän tarkasteli artikkelissa Pohtion kivikautinen asuinpaikka Kangasalla. Pälsin mukaan asuinpaikka edusti jääkauden jälkeistä ensiasutusta.

Hämeen ensimmäiset asukkaat pystyttivät kotansa tienristeykseen ja siihen kohtaan Kangasalan harjujen jonoa, missä sen aikoinaan leikkasi Sarsanjoki. Sarsan luonnonolosuhteet tarjosivat poikkeuksellisen hyvät edellytykset esihistorialliselle asutukselle.

Sakari Pälsi teki Pohtion ja Sarsan alueella kaivauksia vuosina 1921 ja 1923 todeten samalla asuinpaikkoja olevan enemmän. Optimistisesti Pälsi uskoi hankkeensa saavan lisärahoitusta, varsinkin kun siihen liittyisi vesistöhistoriallinen selvitys.  Sarsan seutua kivikautisine asuinpaikkoineen Pälsi ei kuitenkaan unohtanut, vaan palasi vuonna 1932 Sepänjärven asuinpaikalle tekemään pienimuotoisen kaivauksen. Tallennetun raportin mukaan Pälsi oli löytänyt kuparin palan, ensimmäisen Suomesta kivikautiselta asuinpaikalta löydetyn.

Tasavallan huonoin virkamies

Sakari Pälsi syntyi 9.7.1882 Hämeen läänin Lopella Pälsin talossa, joka oli ollut hänen isänsä suvulla 1700-luvun alusta asti. Maanviljelijää ei Pälsistä silti tullut. Ylioppilaaksi päästyään alkoi hän opiskella Helsingin yliopistossa arkeologiaa, kunnes kiinnostus kansatieteeseen vei miehen mennessään.

Eläväinen ja levoton tiedemies teki elämäntyönsä Kansallismuseossa, jonka esihistorian osaston johtajan virasta hän jäi eläkkeelle 1946. Sakari Pälsin katoamistemput ja viranhoidosta karkailu olivat oma lukunsa. Tästä sai alkunsa Pälsiä seurannut nimitys ”tasavallan huonoin virkamies”.

Ennen kaikkea Sakari Pälsi oli lahjakas ja omintakeinen kielenkäyttäjä. Kyseessä oli kulttuurin monitoimimies, kirjailija, kuvaaja ja tieteentekijä.

Kivikautisromaani Sarsan maisemissa

Tuoreessa Sakari Pälsi – Elämä ja työt elämäkerrassa kerrotaan Sarsan maisemista aiheensa saaneen kivikautisromaanin synnystä.  Sakari Pälsi – elämä ja työt -elämäkerrassa arkeologi Christian Carpelan kuvaa Pälsin kivikautisromaanin Kova Mies ja Nimetön syntyhistoriaa.

Pälsin kolmannen kaivauksen ajankohtana julkaisi Santeri Ivalo kivikausikertomuksen Kirveskansan tulo.  Pälsin mukaan Ivalon teos oli ”teoreettinen ja laiha”. Hän tiesi pystyvänsä parempaan. Kova Mies ja Nimetön ilmestyi lopulta vasta 1950. Kirja tarkastelee kivikautista yhteisöä suurten järvien ja pitkien harjujen hallitsemassa ympäristössä.  Pälsin romaani ei ole tieteellinen eikä tietoteos, vaan esihistoriallinen romaani. Romaani on sijoitettavissa muun muassa Björn Kurténin ja Jean M. Untinen-Auelin tuotannon rinnalle.

Kova Mies ja Nimetön -kirjan kannen on suunnitellut Erkki Tanttu. 

Pälsin kuvaama yhteisö eli myöhäistä kivikautta, jolloin kupari eli vaski oli ainoa Suomen alueella tunnettu metalli. Sepänjärvestä löytyneestä kuparista Pälsi sai kipinän romaanilleen. Romaanissa alun perin 25-henkinen yhteisö asuu meren rannalla, mutta hylkeenpyynnin ehtyessä päättää siirtyä sisämaahan.

Puolitoista vuotta kestänyt vaihe päättyi ympäristöolosuhteiden muutokseen, eli läheisen järvialtaan purkautumiseen patoavan harjun poikki, mikä muutti vesistöolosuhteita laajemmallakin alueella.

Monet Pälsin romaanissa antamat viittaukset sopivat ennen kaikkea Sarsan alueen maantieteelliseen kuvaan, jonka alueen suurisuuntaisempi tutkimus jäi Pälsiltä toteuttamatta.

Sarsan Lentolassa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt tutkija ja tietokirjailija.

Lähteet:

Mirja Metsola & Jukka Relas (toim.): Sakari Pälsi – Elämä ja työt (Into, 2017).

Sakari Pälsi, Kova Mies ja Nimetön. Otava 1950.

https://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det2.aspx?KOHDE_ID=211010003

Kun Giuseppe Minetti toi jäätelön Tampereelle

Giuseppe Minetti toi jäätelön Tampereelle. Kaupungissa oli aiemmin ollut myynnissä venäläistä jäätelöä, "marooshia", kuten silloin sanottiin. Ilmeisesti juuri venäläisiltä Minetti sai idean jäätelön valmistuksesta. Monien yritysten ja epäonnistumisien jälkeen Giuseppe ja suomalainen vaimonsa Tilda onnistuivat valmistamaan ensimmäiset jäätelönsä maisteltaviksi. Lukuisien Italian vierailuidensa ansiosta Minetti kehitti jäätelönvalmistustaan  yhä entistä paremmaksi.

Minettin jäätelökärryt 1930-luvulta. (Museokeskus Vapriikki, valokuvaaja Veikko Kanninen).


Giuseppe Minetti oli kotoisin Pohjois-Italiasta Parman provinssin Bardin kylästä. Vuosisadan vaihteessa päätti kylän neljä musikanttia lähteä maailmalle taitojaan esittelemään. He päätyivät Suomeen. Yksi heistä oli 18-vuotias Giuseppe Minetti.  Musikantit palasivat vuoden päästä Italiiaan. Giuseppe kuitenkin matkusti uudelleen Suomeen ja tutustui häissä soittaessaan häävieraiden joukossa olleeseen Tildaan. Häitä tanssittiin pian.

Moni vanhempi tamperelainen muistaa Minetin jäätelökärryt Tampereen katukuvassa. Minetti asui perheineen Ratinassa missä tapahtui myös jäätelönvalmistus. Ensimmäiset jäätelökärryt ilmestyivät katukuvaan Tampereella kesällä 1925. Toiminta loppui sotavuosiin.

Minetin kärryjen sivussa oli teksti "Tampereen Jäätelöliike Ratina" ja päädyssä luki "Jäätelöä Glace". Jäätelökärryt muistuttivat ulkonäöltään tyypillisiä italialaisia jäätelömyyntikärryjä. Perheen kaikki lapset, Marino, Rinaldo, Albino, Marietta ja Adolfo, olivat kaikki mukana jäätelönvalmistuksessa pienestä pitäen.

Minetin liiketoimintaan kuului myös vappuilmapallojen myynti. Parasta jäätelönmyyntiaikaa olikin vappu. Minetti valmisti itse kaasun ja täytti pallot ja lähti yhdessä vanhimman poikansa kanssa myymään niitä torille. Ratinasta lähti vappuaamuisin liikkeelle Minetin kuuluisat jäätelökärryt perättäisenä jonona, ilmapallomyyjät suurine pallokimppuineen ja posetiivari marakatteineen.



Minetti-jäätelön sivut:
http://www.minetti.fi/yritys_minetin_historia.php.

Hiekkamäki, Kalevi ; Ryyppö, Matti, Ratinan Minetti. 2012.

Vääksyn meijeristä

Kangasalan Joulusta vuodelta 1963 löysin lisätietoa Vääksyn meijeristä. Artikkelin on kirjoittanut agronomi ja maanviljelysneuvos Aarne Salokangas. Salokangas on monelle maatalouskoululaiselle ja maanviljelijälle tuttu Sianhoidon käsikirjastaan vuodelta 1933.

Vääksyn kartanossa oli meijeritoimintaa jo 1800-luvun puolella. Silloisessa meijerissä oli vesiratas pyörittämässä kirnua. Tarkempia tietoja ei ole säilynyt ja meijerirakennusta käytettiin myöhemmin pajana. Agronomi Birger Ahlströmin tultua Vääksyn kartanon omistajaksi 1917 perustettiin kartanoon meijeri, joka oli alunperin tarkoitettu oman tilan maidon jalostamista varten.

Vääksyn osuusmeijeri perustettiin 9.1.1925. Meijerissä oli "täydellinen senaikainen koneisto voin valmistusta varten". Pellervo-Seuran osuusmeijeritilaston mukaan maitomäärät olivat suurimmillaan 1926-1927. Vääksyn osuusmeijerin kirjanpitäjänä toimi aluksi opettaja Eino Tarpila, kunnes meijeri siirtyi vuonna 1929 osuuskunnalta vapaalle yhtymälle. Kirjanpitäjäksi ja isännöitsijäksi, tuli isoisäni, Kalle Vuolle. Tässä tehtävässä hän oli 1.11.1929-1.11.1932, eli tarkalleen kolme vuotta.

Ensimmäiset meijerit perustettiin Kangasalle 1880-luvulla (Mutikon, Tohkalan ja Kuohun meijerit). Viimeksi mainittu, eli Kuohun meijeri oli Vääksyn tapaan osuusmeijeri ja siitä on olemassa tilastoa Pellervo-Seuran julkaisuissa. Yksi vanhimmista meijereistä oli myös Sorolan kartanomeijeri Ukkijärven rannassa. Täällä kerma nostatettiin siellä jääveteen asetetuissa peltisaaveissa ja kuorittiin käsikauhalla koko meijerin toiminta-ajan vuoteen 1905 saakka.

1920-luvun lopussa Tampereella toimivat yksityismeijerit alkoivat houkutella kangasalalaisten asiakkaiden maitoa meijereihinsä. Kun Valio perusti vuonna 1927 meijerinsä Tampereelle, alkoi yhä useampi Vääksyn meijerin asiakas viedä maitonsa sinne. Maidon tuonti Vääksyn meijeriin tyrehtyi vähitellen ja loppui kokonaan 1932 ja jäi siten viimeiseksi meijeriyritykseksi Kangasalla.

Vääksyn kartano vuonna 1915 (Museovirasto).

Nupukiventekijät

Nupukivi on kuulunut vahvasti Kotkan symboliikkaan. Veikko Lavi lauloi nupukivimiehistä, ja Kotka-seura on jakanut Nupukiven hengeksi nimettyä kirjallisuuspalkintoa. Nyt tätä perintöä ollaan purkamassa, kun Kotkankadun lyhyelle pätkälle Kirkkokadun ja Korkeavuoren kadun välille levitetään asvaltti. (Päivi Taussi, Kymen Sanomat 12.2.2017)

Tampereella Hämeenkadun nupukivestä ei ole haluttu luopua, koska tamperelaisten mielestä koko kadun arvokkuus häviäisi samantien. Hämeenkatu on sentään pidempi kuin Kotkankadun lyhyt pätkä. 1900-luvun alussa nupukivillä kolisteltiin hevosvetoisilla kulkuneuvoilla, nyt autoilla.

Nupukiviä rakensivat kivityömiehet. Tampereen kivityöntekijäin ammattiosaston 50-vuotishistoriikissa (1949) kerrotaan, miten kivityöntekijöiden päivät saattoivat alkaa klo 5 aamulla ja päättyä klo 8 illalla. Ammattikuria ja jaksamista ylläpidettiin viinan voimalla. Uuden työntekijän piti ensin ostaa ns. härkäviinoja. Viinaa piti tarjota myös mestarille ja louhimispaikoilla toimineille kalliopomoille. Näin varmistettiin, että työtä oli tarjolla jatkossa.

Kotkan Sanomat 3.6.1899

Kotkassa kivityömiesten ammattiosasto kokoontui ensimmäisen kerran 1898 elokuussa. Helsingissä kaupungin kivenhakkaajilla oli ollut oma ammattiosastonsa jo 1891. Suurlakkovuonna 1905 kivimiehet pitivät vappupäivän vapaata. Kotkassa Hovinsaaren tehtaan uudisrakennuksella oli ensimmäinen kivityömiesten lakko 1906. Gutzeitin selluloosatehtaan rakennustyömaan kivityömiehet yhtyivät lakkoon. Lakkolaisten luku nousi kahteensataan. Työntekijät vaativat palkan korottamista. Lakko kesti kaksi viikkoa ja päättyi tuloksettomana.

Eteenpäin 17.1.1907

1930-luvun alun lamavuodet veivät monelta kivimieheltä leivän. Tampereella kivimiesten työllisyys alkoi kohentua vasta 1933, kun kaupunki lähti rakennuttamaan uutta sähkölaitosta.
Kotkassa kaupunki järjesti kaupungin nupukiventekijöille töitä vuosina 1929-1935:

Suurimpana ryhmänä työttömiksi joutuneista on sekatyöntekijät ja sen jälkeen saha- ja lautatarhan työläiset sekä kivityöntekijät ja kirvesmiehet.”  ….”Mitä tulee työttömyystöiden järjestämiseen, niin tähän mennessä ei ole vielä Kotkan kunta voinut suuremmassa määrässä töitä järjestää. Likaviemäritöitä on nyt jo kyllä pantu alulle, johon on voitu työttömiä ottaa noin 30 miestä. Samoin on nupukiven tekoa järjestetty, ja on siihen työhön sijoitettu työnvälitystoimiston välityksellä työttömiä 35 miestä. (Eteenpäin 13.11.1929).

Vaikka työtön pääsi 1930-luvulla varatöihin, ei hänen elintasonsa juuri päässyt kohoamaan. Kunta sen sijaan pyrki maksamaan parempaa palkkaa kuin valtio, vaikka osa valtuutetuista piti kunnan maksamia tuntipalkkoja liian suurina.  Kunta halusi olla jatkossa hyvä työnantaja, minkä vuoksi 1938 solmittiin Suomen Rakennustyöläisten Liiton osasto numero 57 kanssa työehtosopimus, joka koski myös kivityöntekijöitä. Heille maksettiin vuodesta 1938 lähtien kiinteitä sovittuja tuntipalkkoja. Työehtosopimus takasi työntekijöille ensimmäistä kertaa myös kahden ja kolmen viikon vuosilomat.

Suomen tunnetuin kivimies, SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen, ryhtyi isänsä jalanjäljissä kivityömieheksi Armas Saarisen saatua töitä eduskuntatalon rakennushankkeessa 1927. Vuonna 1934 Aarne Saarinen liittyi kivimiesten kommunistihenkiseen ammattiosastoon ja valittiin 1938 kivimiesosaston sihteeriksi. 

Mutta tähän samaan aikaan, jolloin isä koki henkilökohtaisen kärsimyksensä ja kivityömiesten kunnia rupesi yleensä himmenemään, halveksittujen kaupungintöiden asema alkoi kohta. Kaupunkiin aiottiin rakentaa vesijohto ja satamaa ruvettiin laajentamaan. Meidän lähellämme olevaan korkeimmalle kalliolle alettiin pystyttää vesisäiliötornia ja kadulle kaivettiin vesijohtoputkia varten ojia. Ojia kaivettaessa ei voitu tyytyä pelkästään lapioihin ja kankiin, vaan kallioisilla paikoilla täytyi raivata tietä räjäyttämällä. Räjähdysainereikien poraaminen kiviin oli kivimiehen työtä sekin; mutta ne kivimiehet, jotka olivat lohkoneet, tasoitelleet ja silitelleet talojen peruskiviä ja väliin hienoimpien talojen koristeltuja seinäkiviäkin eivät osanneet antaa sille täyttä arvoa. Eivätkä kaupungin määräpalkatkaan kyenneet kilpailemaan vapaasti sovittujen urakkatyötulojen kanssa. (Pekkanen, Toivo, Lapsuuteni. 1. painos 1953.)

Lähteitä:

Veikko Kallio, Kymin historia 2. Porvoo 1990, s. 409-411.
Toivo, Pekkanen, Lapsuuteni. 1. painos. 1953.
Aarne Saarinen, Kivimies. Peltoniemi Pentti toim. Otava. 1995.
Salo, Elias, Tampereen kivityöntekijäin ammattiosasto r.y: Suomen rakennustyöläisten liitto, osasto n:o 9 50-vuotishistoriikki (1899-1949).
Syväjärvi, Arto, Kivisiä tarinoita. 2002.

Lehdet:
Eteenpäin 13.11.1929 työttömyystöistä Kotkassa., Kotkan Sanomat 27.8.1898 Kotkan ammattiosaston perustamisesta, Työtilastollinen Aikakauslehti 1.1.1907 Kotkan Hovinsaaren lakosta.
Lehtikuvat: Kotkan Sanomat 3.6.1899, Eteenpäin 17.1.1907

Suomalainen humala

Humalan kuvausta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa (Raitis-lehti 13.3.2017)

Taistelu satamatyöstä 1900-luvun alun Kotkassa

Ensimmäiset tiedot satamamiehistä löytyvät vuodelta 1491, kun Turun vetäjät ja kantajat ryhtyivät lakkoon. Danzigista saapuneet hansakauppiaat olisivat halunneet maksaa laivan lastinpurkaukseen liittyvästä vetotyöstä vain puoli äyriä ruislästiltä, kun vanha taksa oli yksi äyri lästiltä. Selkkaus päättyi lopulta työntekijöiden voittoon. Turun satamaselkkausta pidetään Suomen ensimmäisenä lakkona.


Satamatyöläisten arvostus ei 1900-luvun alussa ollut korkealla, mihin syynä oli työn sesonkiluonteisuus. Kesällä tehtiin töitä ja talvella hakeuduttiin muihin töihin tai oltiin työttöminä. Kotkan satamassa lastattiin lähinnä puutavaraa. Ruumaan tuli saada mahtumaan paljon tavaraa tiiviisti, jotta lastin liikkuminen ei saattaisi laivaa merellä pulaan. Tähän tarvittiin kokeneita ja ammattitaitoisia lastaajia. Tarjolla oli myös yksittäisten ahtausyrittäjien tarjoamaa kokematonta työvoimaa.

Kurikka-lehti 15.10.1909.

Miesten ohella siellä oli runsaasti myöskin naisia ja lapsia. Lapsia käytettiin kimpien lastaajina, ja kun kaikki lastaustyö tehtiin käsin, he olivat pienen tavaran käsittelijöinä nokkelampia kuin aikuiset, mutta heille ei tarvinnut maksaa puoltakaan aikuisten palkasta. 
(Toivo Pekkanen, Toverukset. Teokset V. Porvoo 1958, s. 295)

Lakolla uhkaaminen ja lakkoon ryhtyminen olivat työntekijöiden ainoat keinot työehtojen kohentamiseksi. Menestyksekkäin oli kotkalaisten satamatyöläisten lakko toukokuun lopussa 1899, jolloin työläiset painostivat työnantajan hyväksymään kymmentuntisen työpäivän. Kotkan Sataman Työntekijäyhdistys perustettiin 1904 ja Suomen Satamatyöläisten Liitto lokakuussa 1905. Aloitteen tekijänä oli Kotkan Osasto. Kotkan satamatyöläisnaiset perustivat oman osastonsa 1907. Järjestäytymisen muodot olivat alkuvaiheessa sekavat. Myös ahtaajien osuuskuntia perustettiin. Järjestäytymättömät satamatyöläiset olivat sekalaisten työvälittäjien armoilla:

Senlaisia heikompia ovat n. s. tilapäistyöntekijät, satamatyöläiset y. m., joilla ei ole mitään vakinaista toimialaa, vaan jotka menevät milloin mihinkin sattuvat sijansa saamaan ja näin ovat jääneet kokonaan sivuun.  (Työ 22.5.1906)

Kotkan satamatyöläisnaiset 1907. Kuvaaja Fanny Hjelm. Työväenarkisto.

Kotkassa käytettiin virolaista aputyövoimaa, jotka suostuivat tekemään töitä niin arkena kuin pyhänä. Ehtoihin kuului sijoittuminen yhtiön asuntoihin ilman vapaata poistumisoikeutta. Myös työnantajien suosikkijärjestelmä kukoisti.

Tämän kilpailun suoranaisena tuloksena on myöskin n. s. suosikkijärjestelmä, joka ei liene missään päässyt vielä niin täyteen kukoistukseensa kuin täällä. Se käypikin niin mainion hyvin päinsä kun kaikki pomot ovat kovia juoppoja, ja töihin kulkeminen käy aivan kapakan vierestä, niin siinä sopii aina sivumennessään muistaa pomon suuta ja pomo muistaa sitten taas vuorostaan töihin mennessä. Silloin ne miehet, jotka eivät käytä tätä „ketunhännän" vetämistä ja pomojen nuolemista töihin pääsemisen ehtona, saavat katsella sivusta kun toiset menevät töihin. (Satamatyömies 1.8.1910)

Kotkassa taistelu sataman töistä ja niiden tuotannon jaosta käytiin vuosina 1905-1907. Osapuolina olivat yksityiset ahtausyrittäjät ja osuuskunnat. Jännitteisin oli vuosi 1905, jolloin käytettiin myös ampuma-aseita. Kotkan ulkopuolelta lisävoimiksi kutsutut poliisit saivat kiikuttaa riitapuolia putkaan rauhoittumaan.

Kirjoitus on kokonaisuudessaan luettavissa tulevassa AKT-lehdessä keväällä 2017.

Lähteet:
Seppo, Antikainen, Kovaa peliä Kotkassa: sataman ammattiyhdistystoimintaa Kotkassa vuoteen 2008. Kotkan Ahtaustyöntekijät ry 137. Kotka.

Tapio Bergholm, HAJANAINEN JA SEKAVA SUKUPUU. Kuljetusalan ammattiliitot 1905-1995: http://www.tyark.fi/lists/aktliitto.htm

Toivo Pekkanen, Toverukset. Teokset V. Porvoo 1958.

Juhani Saarinen, Miljoonamöljä. Kotkan satama 1871-2008. Kotka 2008.

Albert Edelfeltin suvun salaisuus Sydän-mediassa

AIV-suolaa ja kartanomeijereitä

Useilla suomalaisilla kartanoilla oli omat myllynsä ja meijerinsä 1800-luvulla.

Kesällä tuotetusta voista sai 1900-luvun alussa parhaan hinnan, kun sen myi syksyllä ja talvella Englannissa. Makeampi hapattamaton australialainen ja uusiseelantilainen voi säilyi paremmin. Voi oli kuitenkin merkittävä vientituote itsenäisyyden alkuvuosina, mutta suomalainen hapatettu voi alkoi jo nopeasti maistua kalalta tai lamppuöljyltä. Säilyvyysongelmien vuoksi Suomi ajautui voikriisiin, mikä johti kemistin ja tulevan nobelistin Artturi Ilmari Virtasen kehittämän AIV-voisuolan keksimiseen. Voin pH-arvoa nostamalla yli 6,0:n, makuvirheitä ei syntynyt. Vaikka AIV-suola otettiin nopeasti jokapäiväiseen käyttöön suomalaisissa meijereissä 1920-luvun loppupuolella, julkisuudessa AIV-voisuolasta ei puhuttu. Meijerikoulujen opettajien oli opetettava oppilailleen AIV-suolan käyttö, mutta vedottava samalla oppilaisiin, ettei asiasta saanut kertoa ulkopuolisille. Ensimmäisenä AIV-suolan salaisuudesta pääsivät perille ruotsalaiset 1940-luvun alussa. A.I.Virtasesta elämäkerran kirjoittanut Touko Perko toteaa, että meijerialan ammattilaisten isänmaallisuuden ansiosta tieto AIV-suolasta pysyi salassa yli 14 vuotta.

Isoisäni toimi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Wääksyn kartanomeijerin isännöitsijänä.  Meijeri tuotti vain voita, mitä vietiin Suomesta ainakin Englantiin. Voi pakattiin puisiin tynnyreihin, n. 30 kg nelikkoihin, minkä piti olla valmistettu nimenomaan valkopyökistä, koska kuulemma engelsmannin voissa ei saanut olla astian- eikä muitakaan sivumakuja.

AIV-suola siis saattoi olla käytössä pienessä kylämeijerissämme, sillä meijerin palveluksessa oli parhaimmillaan kolme koulutuksen saanutta meijerskaa. 1930-luvun laman jälkeen kartanomeijeri siirtyi Valion omistukseen.

Lähteet:

Vaarini, Kalle Vuolteen, aikaa kartanon isännöitsijänä muistelivat sekä isäni että setäni tammikuussa 2017, kun heitä asiasta haastattelin.

Kirjallisuus:
Perko, Touko: Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö. Otava, 2015.

Vääksyn kartanomeijeri 1920-luvun lopussa. Kuvassa vaarini Kalle Vuolle sekä meijerin työntekijät.  Kuva löytyy osoitteesta:

(m.kangasala.fi/@Bin/4429807/teollisuuden_ja_tekniikan_perintö_n.pdf)

Unkarilainen kielitieteilijä Antal Reguly ja kansanrunoilija Juhana Ihalainen

Unkarilainen kielentutkija Antal Reguly (1819–1858) oli alun perin koulutukseltaan lakimies. Opintomatkallaan Tukholmassa vuonna 1839 tapasi hän suomalaisen historiantutkijan ja sanomalehtimiehen, A. I. Arwidssonin. Keskustelut suomen ja unkarin oletetusta kielisukulaisuudesta saivat Antal Regulyn tutkimaan äidinkielensä sukujuuria tarkemmin. Reguly jätti lakimiehen uran ja matkusti Suomeen opiskellakseen kieltä ja kulttuuria. Hänestä tuli myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ensimmäinen unkarilainen jäsen.

(Lähde: http://sziberia-neprajz.blog.hu/2013/03/21/udvozlunk_a_blog_hu-n_12922)

Piirilääkäri Wolmar Schildtin vieraana

Jyväskylän piirilääkäri, Wolmar Schildt, tapasi 21-vuotiaan, unkarilaisen kielentutkijan Helsingissä ja kutsui tämän useiksi kuukausiksi lapsuudenkotiinsa. Suomen kieltä oppiakseen Reguly vietti keväällä 1840 pari kuukautta Schildtin luona. Samaan aikaan Rautalammilla kirjoitti runojaan ruotuvaivainen, Juhana Ihalainen, jonka suojelija piirilääkäri Schildt oli. Monet Ihalaisen runot ovat säilyneet Schildtin taltioimina, joiden vastineeksi Ihalainen sai niin lääkkeitä kuin paperia ja mustetta.  Ihalaisen kuoleman jälkeen Schildt suomensi sukunimensä Kilpiseksi; Juhanan aikaan hän oli kuitenkin vielä Schildt – Chilti siunattu Jumalan.

Piirilääkäri Wolmar Styrbjörn Schildt (1810-1893)

Kansanrunoilija Juhana Ihalaista tapaamassa

Wolmar Schildtin välityksellä Antal Reguly kuuli myös Juhana Ihalaisesta, Rautalammin liikuntakyvyttömästä runoniekasta. Kun Schildtin vastaanotolla kävi rautalampilainen talonpoika, oli Reguly udellut tältä Ihalaisesta ja ilmaissut toiveensa nähdä tämän kirjoituksia. Viesti ehti kiiriä Ihalaisen korviin, tosin niin epämääräisesti, että Ihalainen tiedusteli Schildtiltä asian todellista laitaa:
Juhana kirjoittaa Wolmar Schildtille toukokuussa 1840:

Korkijast Kunnioiteltava Herra Toktor Schildt ja Herra Reguly
…Tiettä vieläkö Se Herra viipy Kauvan siellä ja mikä Hänen virka on. Josma saisin Sattumaan Että virtehen vetäisi, älkätten vihastuko gerjäläisen päällen. Näin Rukoilen Tällä Rautalammin Häyrilän posti Talon Savuisesta Saunasta Se 23 Toukoku 1840 Ruotuvaivanen Johan Ihalainen

Näin kirjoittaa Antal Reguly vuonna 1840: Sanoin aikovani käydä Korhosen luona (kansanrunoilija Paavo Korhonen). Tahtoisin kernaasti piirtää hänen kuvansa, jos vain minulla olisi enemmän luottamusta taitooni. Ihalaisen kanssa olen kirjallisessa yhteydessä. Kohta tännetulon jälkeen Schildtin luona kävi sairas talonpoika Rautalammilta – hän puhui paljon Ihalaisesta – ja minä mainitsin haluavani nähdä joitakin hänen käsialoistaan – hän kuuluu kirjoittaneen useita naurettavia juttuja kotikylänsä naurettavista tapahtumista. 

Tiedetään, että Antal Reguly olisi päässyt myös tapaamaan kansanrunoilija Juhana Ihalaista kesän kynnyksellä vuonna 1840. Kansanrunoilija oli jo tuolloin sänkyyn sidottu, nälän ja riisitaudin runtelema mies, joka asui talollisten saunanloukoissa. Hän kirjoittaa alati, ja hänen suurimpia menojaan on paperin ostaminen – hän saa tuskin pysymään sulan kädessään – kuitenkin hän kirjoittaa ja todella hyvää – hän on ruumiiltaan niin rujo, että ei kykene sillä tekemään mitään…, kertoo Antal Reguly.

Antal Regulyn matkat Pohjois-Euroopassa ja Venäjällä

Keski-Suomesta Antal Reguly suunnitteli jatkavansa matkaa Iisalmeen. Täältä hän aikoi suunnata Lappiin: 24:nteen kesäkuuta, jolloin tuolla ei aurinko ollenkaan laske, aion kiivetä aina vain pohjoisemmaksi. Sitten käännyn takaisin ja palaan heinäkuun loppuun mennessä Helsinkiin ja aloitan kotimatkan ollakseni lokakuun lopulla kotona. 

Vaativat kenttätyömatkat suomalais-ugrilaisten kansojen pariin veivät Antal Regulyn voimat, eikä Kalevalan unkarinnoksestakaan toteutunut kuin osa. Koska Reguly kuoli varsin nuorena, 39-vuotiaana, suurin osa hänen keräämästään materiaalista jäi muiden julkaistavaksi:

Lähteitä:

Matkalla tutkijaksi. Unkarilaisen Antal Regulyn kirjeitä vuosilta 1839-1840. Toimittaneet ja suomentaneet Viljo Tervonen ja Liisa Rumohr-Norio. SKS. Vammala 2006.

Juhana Ihalainen: Runoja; toim. Vihtori Laurila. Peuran museosäätiö, Rautalampi 1962.
http://kalevalamaailmalla.kalevalaseura.fi/antal-reguly/

Hautausmaakeskustelua Kööpenhaminassa

Ruotsin Akatemian jäsen Horace Engdahl ja sarjakuvataiteilija Liv Srömquist vierailevat heille tärkeissä kulttuurihistoriallisissa paikoissa Euroopassa. Kyseessä on YLE Femin uusi kuusiosainen sarja Livin ja Horacen Eurooppa. Ensimmäisenä on vuorossa Kööpenhamina. Matka alkaa hautausmaalta, johon on haudattuna tunnettu tanskalainen filosofi, Søren Kierkegaard.

Søren Kierkegaard syntyi toukokuussa 1813 Kööpenhaminassa. Hänen isänsä oli raskasmielinen, ankara ja vahvasti uskonnollinen. Kierkegaardin uskonnollissävytteinen filosofia ei koskaan kertonut, miten meistä tulee onnellisia, vaan miten meidän tulee elää. Ihmisen tulee tuntea vastuunsa ja myös tehdä uhrauksia.

27-vuotiaasta Søren Kierkegaardista tehty piirros

Samalta hautausmaalta löytyy  myös itsemurhan tehneen ruotsalaisen kirjailijan Victoria Benedictssonin (1850–1888) hauta. Victoria Benedictssonin ei sopeutunut asemaansa; hän oli tyytymätön sukupuoleensa, avioliittoonsa, äitiyteensä.  Victoria käytti kirjailijanimeä Ernst Ahlgren.  Benedictssonin kohtalona oli rakastua tunnettuun kriitikkoon ja kulttuurivaikuttajaan Georg Brandesiin. Lemmentarina sai järkyttävän lopun, kun eräänä kesäiltana 1888 Victoria päätti elämänsä partaveitsellä hotellihuoneen yksinäisyydessä. Brandes oli nöyryyttänyt naista tämän sivistymättömyydellä ja lukemattomilla kirjoilla. Hän jopa antoi Benedictssonille kirjaluettelon luettavista kirjoista.

Benedictssonin onnettomasta elämästä on Suomessa kirjoittanut kulttuurihistorioitsija Kirsi Tuohela. Tuohela keskittyy tutkimuksessaan melankoliaa ja alakuloa ilmentäviin tai sitä kommentoiviin kirjoituksiin. Mukana myös kaksi muuta kirjailijaa, Amalie Skram ja Laura Marholm.  Tuohelan mukaan näillä naisilla oli kaikilla ”menneisyyden naisen hermosto ja sydän ja tulevaisuuden naisen järki ja tahto”, jotka elävät ristiriidoissa, kärsivät sopeutumattomuudesta ja ovat onnettomia. Tähän voisi tietysti lisätä, mikä oli yhteiskunnan ja sosiaalisten paineiden osuus 1800-luvun lopussa eläneiden, omaa kirjoittajan uraa haaveilevien naisten elämässä.

Noudattiko Victoria Kierkegaardin neuvoa antautuen täysin rakkaudelle ja miehelle, joka ei koskaan antanut hänelle arvoa kirjailijana. Arvostusta naisena hän tuskin odottikaan.

Odotan mielenkiinnolla uusia jaksoja; ainakin ensimmäinen jakso on lupaava ja tarjoaa aivan uusia näkemyksiä eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan.

Victoria Benedictsson

Suomalaista kirjallisuutta:

Anna Kortelainen: Levoton nainen. 2003.

Kirsi Tuohela: Huhtikuun tekstit. Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia 1870–1900. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1161. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 373 sivua. 2008.


Tiina Mahlamäki: Onnettomien ja sopeutumattomien naisten tekstejä: Arvio Kirsi Tuohelan väitöskirjasta 2008: Huhtikuun tekstit. Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia
1870–1900.  Elore, vol. 15 – 2/2008. Julkaisija: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura ry.