torstai 3. elokuuta 2017

Joel Lehtosen elämä oli kamppailua heikentyvän terveyden ja masennuksen kanssa


Joel Heikurainen syntyi Säämingissä vuonna 1881. Äiti hylkäsi poikansa puolivuotiaana ja tämä annettiin ajan tavan mukaan huutokaupattavaksi. Vaivaishuutokaupassa Joel Heikuraisen osti papin leski, rouva Augusta Wallenius, joka antoi pojalle nimen Lehtonen.




Kirjailija Joel Lehtonen viimeisinä vuosinaan. (Kymenlaakson museo. Kuvaaja J.W.Mattila)


Rakastuneessa rammassa Joel Lehtonen purkaa syntyperäänsä liittyvää häpeää, kansalaissotaan liittyvää ahdistusta sekä sairauden aiheuttamaa tuskaa.

Päähenkilö  Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki on kyttyräselkäinen rampa, joka elää omassa fantasiamaailmassaan. Pienenä Sakris oli pudonnut ikkunalaudalta ja taittanut selkänsä, kun äiti oli hänelle ärjäissyt. Aikuisena Sakris Kukkelman kuvittelee olevansa suosittu naistenmies ja muita älykkäämpi. Talviaikaan hän joutuu kulkemaan vammansa vuoksi konttaamalla ja hyppelehtimällä. Haave naisesta, omasta kodista ja työstä elää kuitenkin vahvana, kunnes maailma murenee Sakris Kukkelmanin menetettyä työnsä ja rakkautensa. Rahattomana ja rakkauteen pettyneenä hän hirttäytyy puuliiteriin. Kirjan ilmestymisen aikaan selkärankareumaa sairastava Joel Lehtonen eli pitkää oireetonta kauttaan.

Kamppailua heikentyvän terveyden ja masennuksen kanssa

Joel Lehtonen sairastui kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla krooniseen ja kivuliaaseen sairauteen, jonka Lehtosta tutkinut Pekka Tarkka arvioi selkärankareumaksi. Lehtosen kirjeisiin sisältyvissä reumaoireiden kuvauksissa ei ole varsinaista lääketieteellistä tietoa, mutta näyttää siltä, että vasta loppuvaiheessa sairauden määrittely on ollut lääkäreille helpompaa kuin sairauden alkuvaiheessa. Kivulloisuus alkoi talvella 1913 reaktiivisena niveltulehduksena. Kivuliaan kauden jälkeen alkoi pitkä, lähes oireeton kausi, joka ajoittui vuosiin 1921-1930.

Reumatismi oli antanut Lehtosen olla rauhassa pitkään, mutta lähettänyt joskus muistutuksia itsestään. Talven 1930 hän koki varoitukseksi, keväällä 1931 oli vähän reumatismia, kesällä 1932 ”kihti heräili”, ”luuvalo” tuntui aikovan ylösnousemusta”, kirjoittaa Pekka Tarkka. Helsingin ilmasto ei ollut hyväksi terveydelle. Lehtosen oli vaikea sietää loppusyksyn raskasta, raakaa ja kylmää sumua. Ensimmäisen kerran sitten 1920-luvun alun Lehtonen meni valittamaan vaivojaan lääkärille alkukesästä 1933.

Reumatautien syntyä tutkineen professori Östen Holstin vastaanoton jälkeen Lehtonen alkoi puhua ”jonkinmoisesta aineenvaihdostaudista”. Holsti oli määrännyt liikuntaa, jota Lehtonen kesällä 1933 saikin toivoen voittavansa paholaisen luissaan. Hän ahersi ruumiillisissa töissä. Lisäksi hän meni aamulla jo kello kolmen - neljän aikaan uimaan. Vedestä tulikin tärkeä elementti Lehtoselle. Kesäpaikassaan Sääksmäellä, Lintukodossa, kirjailija saunoi ja ui monta kertaa päivässä. Hän souti ja heilui saha ja kirves kädessä rakentamassa uudelle veneelleen katosta. Hän toimi kuin Rakastuneen ramman Sakris Kukkelman, joka harjoitti askeesia toivoen sen poistavan kyttyrän ja parantavan jalat.

Joulun 1933 jälkeen Lehtosen tila lähti huononemaan nopeasti. Tautiin liittyvä silmätulehdus sokeutti Lehtosen toisen silmän. Myös Lehtosen äidille oli käynyt samoin; mitä ilmeisemmin kyse oli periytyvästä sairaudesta.  Reumatismi pesiytyi oikeaan jalkaan. Oli vaikea kävellä. Päivällä hän vietti pitkiä aikoja makuulla. Rintaa rusensi ilkeästi, sisäelinten vikoja tuntui olevan. Tauti oli edennyt jo pitkälle. Lääkäri oli määrännyt dieetin ja kieltänyt lihansyönnin. Näin Lehtonen kuvasi keväällä 1934 Anna-Maria Tallgrenille kulunutta talvea: Kauhea rintareumatismi, joka pisti minua kuin paistettavaa silakkaa vartaalla lävistettynä: kahden puolen rintakehän alla kipeät kohdat sellaiset, että ähkyin – kirousten lomassa, ja vain käsilläni saatoin kääntää kylkeä.

Lehtonen etsi vuonna 1934 apua useiltakin lääkäreiltä ja oli maaliskuussa muutamia päiviä Mehiläisen sairaalassa, jossa otettiin röntgenkuvia ja tehtiin laboratoriokokeita. Nyt kiellettiin hedelmien lisäksi kahvi ja tupakka. Kun vatsa lakkasi toimimasta, teki pää samoin. Kesällä Joel Lehtonen saapui Lappeenrannan parantolaan. Kirjailijalla oli sen verran varoja, että hän saattoi kustantaa itselleen mm. hiilihappokylpyjä, joista monet kylpylän asiakkaat saattoivat vain uneksia. Ruokavaliota jouduttiin tiukentamaan vanhojen mahahaava-arpien vuoksi. Kiellettyjen listalla olivat kahvi, tee, viinakset, tupakka. Sallittuja olivat vain vehnäleipä, hunaja, veteen keitetty puuro ja suolaton kala. Kaikki muu oli siis kielletty paitsi rakkaus. Hoidot Lappeenrannassa eivät tehonneet ja Lehtonen oli valmis kuolemaan. Joel Lehtonen kirjoitti ystävälleen Arvi Kivimaalle kesällä 1934:
Ainakin nyt on, viimekesäisen verrattoman elämänintoni ja -virkeyteni jälkeen seurannut depressio, jonkalaista en ole eläessäni kokenut.

Joel Lehtosen sietämättömiksi yltyneet kivut söivät hermoja ja huonekalut lentelivät. Masennus syveni.  Onkin hankala arvioida, missä määrin Lehtosen tuntemat kivut johtuivat psyykestä. Reumatologien mukaan ruumiin tuskat olivat tärkein syy siihen, ettei Joel Lehtonen enää kestänyt. Psykiatrian mukaan itsemurha ei  tekona ole irrallaan muusta elämänkaaresta. Lehtonen oli kokenut pahoja pettymyksiä suhteessa sukuunsa, erityisesti äitiinsä ja velipuoleensa. Sisällissota ja Lapuan liike mursivat hänen ihanteellisen isänmaallisuutensa.

Syksyllä 1934 läheiset pelkäsivät itsemurhaa ja ehdottivat sairaalahoitoa. Marraskuun 20. päivänä 1934 Lydia Lehtonen uskoi miehensä olevan paremmassa kunnossa ja päättää matkustaa Helsinkiin hankkiakseen lääkkeitä. Vähän myöhemmin Joel Lehtonen hirttäytyy kirjapakettinuoraan kotonaan Haagassa.



Kirjallisuutta:

Petri, Hannula, Joel Lehtosen Rakastunut rampa ja ruumiillisuus eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Pro gradu-tutkielma. Jyväskylän yliopisto. Kirjallisuuden laitos. 1998.

Joel, Lehtonen, Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki. Karisto, 1922.

Pekka, Tarkka, Joel Lehtonen II - vuodet 1918-1934. Otava 2012.

http://www.savonlinna.fi/lehtonet/Lehtosen_elama.htm