Taiteilija Marcus Collin (1882 - 1966)

Epäsovinnaisten aiheiden kuvaaja

Taiteilija Marcus Collinin jälkipolvi tuntee epäsovinnaisista aiheista, joissa päähenkilöinä ovat kerjäläiset, rammat ja rujot. Ekspressionismin innoittamien suomalaisten taiteilijoiden muodostama Marraskuun ryhmä syntyi ennen ensimmäistä maailmansotaa. Ryhmän värimaailma oli hyvin tumma ja maanläheinen. Kansalliset aiheet olivat pääosassa. Marcus Collinin taide oli synkästä väriasteikosta huolimatta inhimillistä ja sympaattista. Maalauksessa Kerjäläisiä kirkon ovella oli jo näkyvissä se tyyli, mistä Collin parhaiten tunnetaan. Ihmishahmot on maalattu kollektiiviseksi ryhmäksi, jossa yksikään figuuri ei nouse muiden yläpuolelle. Henkilöitä ei ole yksilöity, vaan kulmikkaan kömpelöine muotoineen he sulautuvat maisemaan.

Kolkkalasta Colliniksi

Marcus Collin syntyi Helsingissä ruotsinkieliseen virkamiesperheeseen. Kotona musisoitiin ja harrastettiin kuvataiteita. Isä, esittelijäsihteeri Karl Gustaf Kollin, oli ensimmäisen polven sivistyneistöä. Hänen isänsä oli lähtöisin Hämeestä, Hausjärven kirkonkylän Kolkkalan talosta. Tuusulaan muutettuaan hän otti nimekseen Kollin. Ylioppilastutkinnon jälkeen Marcus Collin alkoi opiskella lakia, mutta kiinnostus virkamiehen uraan sortokauden Suomessa lopahti nopeasti. Seuraavaksi hän kokeili arkkitehtuuriopintoja mutta matematiikan kurssit tuntuivat liian ylivoimaisilta. Tässä vaiheessa ajatus taiteilijan urasta alkoi orastaa nuoren miehen mielessä. Opiskeltuaan vuoden Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun alkeisluokalla häntä ei kuitenkaan hyväksytty maalausluokalle. Collin siirtyi Eero Järnefeltin oppilaaksi yliopiston piirustussalille. Vuoden tässä opissa oltuaan hän lähti Pariisiin 1905. Samana vuonna hän alkoi kirjoittaa sukunimensä C:llä. Avioliiton Collin solmi taidemaalari Eva Törnwallin kanssa 1916. Marcus Collin maalasi lähes elämänsä loppuun asti. Hänen viimeinen näyttelynsä oli toukokuussa 1965, vuosi ennen hänen kuolemaansa. Collin sai professorin arvonimen 1953 ja valtion taiteilijaeläkkeen 1959.

Esikuvana hollantilaiset kansankuvaajat

Vuonna 1908 Collin matkusti Pariisissa, Belgiassa, Hollannissa ja Saksassa. Tällä matkalla hän tutki pääasiassa vanhaa taidetta. Matkan tuloksena kehittyi Collinin töille myöhemmin ominainen tapa katsella kansanihmisiä ja maailmanmenoa humoristisesta, toisinaan lähes karikatyristin näkökulmasta. Collin oli hollantilaisten satiiristen kansankuvaajien Hieronymus Boschin ja Peter Brueghel vanhemman seuraaja. Collin ei maalannut mallin vaan muistikuviensa mukaan. Henkilöt olivat alistuneita, kutistuneita ja maata kohti painuneita. Taidehistorioitsijoiden mukaan Collin ei maalannut pelkästään näkemäänsä, vaan syvästi kokemaansa. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet Collinin kuvaamia henkilöitä. 1920-luvulla vaikuttanut taidehistorioitsija, Ludvig Wennervirta, oli yksi heistä. Wennervirralla oli vaikeuksia hyväksyä ”eräitä inhimillisiä epämuodostuksia, kuten vanhuuden raihnautta ja rumuutta”. Hän uskoi myös Collinin tunteneen kammoa rujoja hahmojaan kohtaan. Wennervirta julkaisi vuonna 1925 Marcus Collinin taidetta käsittelevän tutkielman, jossa esitetyt arviot Collinin kuvaamista henkilöistä on kirjoitettu ajalle tyypillisiin rotuhygieenisiin oppeihin tukeutuen.

Marcus Collinin rampa-aiheiset maalaukset ajoittuvat 1920-luvulle, jolloin Collin alkoi pyrkiä pois synkästä yleisvärityksestään. Joel Lehtosen teos Rakastunut rampa (1922) on Sakris Kukkelmanin tarina. Pudottuaan lapsena ikkunalaudalta Sakriksesta oli tullut kyttyräselkäinen ja kampurajalkainen. Kirjan kansi on Marcus Collinin luoma. Collinin maalaus Rampa oli valmistunut vuotta aiemmin 1921 ja viimeisin tähän tematiikkaan liittyvä maalaus Katu on vuosilta 1923–1924. Sekä Rampa että Katu ovat Helsingin kaupungin taidemuseon kokoelmissa.

Nykytaiteilijoista Viggo Wallenskiöld on kulkenut Marcus Collinin jäljillä kuvatessaan jalattomia, kädettömiä ihmisiä. Edelleenkin ihmiset kysyvät, miksi kuvata epätäydellisyyttä ja rujoutta. Erilaisuuden hyväksyminen on helpompaa luonnosmaisissa töissä. Viimeistellyissä maalauksissa aiheet tuntuvat katsojista julkeilta ja siksi häiritseviltä. Wallenskiöld onkin halunnut, että ihmiset eläytyisivät siihen, miten kohdetta katsotaan ja miltä on olla toisten katseiden kohteena


KIRJALLISUUTTA:


L. Wennervirta, Marcus Collin. 1925.
Hertta Tirranen, Suomen taiteilijoita Juho Rissasesta Jussi Mäntyseen. Elämäkertoja. Porvoo 1950.
Marcus Collin 1882 - 1966: satavuotisnäyttely / näyttelyluettelo. Ateneumin taidemuseo 22.10. - 12.12.1982. 1982.
Riitta Konttinen, Modernistipareja. Keuruu 2010.
http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3342/ Kirjoittaja: Rakel Kallio.
Viggo Wallenskiöldistä (HS 22.2.2014).

Oheinen artikkeli on julkaistu IT-lehdessä | Invalidiliitto

Kirje sekin

Työläisnaisten lehdistö syntyi eduskuntauudistuksen myötä, kun palvelijatarliitto perusti ensin Palvelijatar-lehden, josta vuonna 1906 tuli Suomen sosialidemokraattisen naisliiton äänenkannattaja Työläisnainen.

Verrattuna perinteisiin naistenlehtiin, joista ensimmäiset alkoivat ilmestyä 1900-luvun alussa (Koti ja Yhteiskunta, Nutid ja 1920-luvulla Kotiliesi), työläisnaisten lehdet olivat sanomalehtiä niin ulkoasultaan kuin sisällöltään. Työläisnaisen, ja sitä seuranneiden Naistyöläisen ja Työläis- ja talonpoikaisnaisten lehden puuttuminen Suomen lehdistön historia -kokoomateoksen sanomalehdistöä koskevasta osuudesta ihmetyttää. Työläisnainen oli sanomalehden asussa ilmestynyt puoluelehti, ei vain naisille suunnattu lehti, joka rajattiin varsinaisen poliittisen toiminnan ulkopuolelle, toteaa Arja Turunen artikkelissa Naistenlehdet Suomessa 1880-luvulta 1930-luvulle. Arja Turunen Media & viestintä 37(2014): 2, 38–56.

Oheinen kirjoitus Palvelijatar-lehden järjestyksessä kolmannessa numerossa kertoo yksittäisten mieshenkilöiden suhtautumisesta työväenluokan naisiin. Palvelijatarlehdessä kirjoitus varustettiinkin otsikolla "Kirje sekin":

Palvelijatarlehti 15.7.1905

Vera Hjelt Wikipediassa

Olen viimeisen kolmen vuoden ajan puhunut eri tilaisuuksissa - lähes tulkoon suu vaahdossa - Vera Hjeltistä. Tähän päälle vielä kirjoittamani artikkelit seitsemässä ammattilehdessä ja kahdessa aikakauslehdessä. Itse kirja (Vera Hjelt. Työväensuojelija) ilmestyi 2013 omakustanteena. Kaupallisten kustantajien näkökulmasta elämäkerta 1900-luvun alussa vaikuttaneesta "kukkahattutädistä" ei ollut rahasampo. Vera vältti skandaaleja eikä hänellä ollut kuuluisia rakastajia. Hän ei noussut julkisuuteen miehensä varjosta eikä ollut köyhälistöä, vaikka köyhästä sivistyskodista olikin. Isä ei ymmärtänyt tyttöjen koulutuksen päälle, mutta sukulaisten avustuksen turvin Vera pääsi opiskelemaan Tammisaaren opettajaseminaariin. Tarve itsellisyyteen ilmeni jo kotona asuessa; musiikkia ja pianonsoittoa opiskellut Vera Hjelt perusti Turun ensimmäisen musiikkikaupan - 17-vuotiaana!

Veran ansiot suomalaisen yhteiskunnan hyväksi olivat ilmiselvät. Vuosina 1921–1989 haudattiin valtion kustannuksella 73 henkilöä, joista vain kolme oli naisia. Näistä ensimmäinen oli Vera Hjelt 1947; seuraavat olivat kansanedustaja ja ministeri Miina Sillanpää 1952 ja näyttelijä Ella Eronen 1987.

Kaikki naiset eivät ole olleet yhtä hengästyttävän tehokkaita kuin Vera Hjelt, mutta kirjoittamisen arvoisia löytyy kaikilta ammattialoilta.

Sata naista Wikipediaan -projektissa, joka järjestettiin naistenpäivänä 8.3.2016 Helsingin Kaisa-kirjastossa, pyrittiin lieventämään Wikipediassa vallitsevaa sukupuolten epäsuhtaa ja nostamaan eri alojen merkittäviä naisia sille kunniapaikalle, joka heille kuuluu.Toisin kuin monista muista, Vera Hjeltistä, on sentään kirjoitettu mittavahko Wikipedia-sivu, kuten mm. Tekniikan museon blogissa mainitaan (museo https://tekniikanmuseo.wordpress.com/2016/03/07/sata-naista-wikipediaan/).

Täydensin omalta osaltani Vera Hjelt -artikkelia ensimmäisen kerran 2012 ja viimeisen kerran 2015. Kehottaisinkin kaikkia tutkija- ja tietokirjailijoita jatkamaan urakkaa - kukin omalla sarallaan. Wikipedia on nykyajan tietosanakirja - halusimmepa tai ei. Vertaisarviointi ja tarkistusprosessi varmistavat, ettei ihan megaluokan virheitä tule enää esiin.

Niin ja tietysti hyvät valtiovallan edustajat! Kun ensi vuonna vietämme itsenäisyyden satavuotisjuhlia, niin ei unohdeta vaikuttajanaisia! Vilkaisu satavuotisjuhlien  tähänastiseen ohjelmaan ihmetyttää: ymmärrän kyllä, että mukana ovat mm. Väinö Tanner, Frans Emil Sillanpää, Touko Laaksonen (Tom of Finland) mutta ei Aino Kallasta lukuunottamatta muita naisia? Missä ovat Tove Jansson, Armi Ratia, Miina Sillanpää, Helvi Sipilä...? Viime viikolla vietettiin äänioikeuden 110-vuotisjuhlia, joista meidän suomalaisten tulisi ainakin naisten puolesta olla ylpeitä. Juhlavuoden ohjelmaan kuuluvan Naisten ääni-verkkojulkaisun kautta pääsee ainakin vaikuttamaan, joten sinne!

Pilalehti Velikulta kuvasi kansanedustaja Vera Hjeltin pyylevänä ja hyväntahtoisena tätihahmona.  (Lähde: Velikulta no:t 2-3 1911, Kansalliskirjasto, digitoidut aineistot)

Nuori kansakouluopettaja Vera Hjelt 1883-1884 (kirjasta Hjelt-Cajanus, Esther: Vera Hjelt. Uranuurtaja. 1948).