Elintarvikkeiden hinnoista 1909

Työtilastollinen aikakauskirja 1.1.1909 - elintarvikkeiden hinnat maamme eri paikkakunnilla 1909 vuoden toisella neljänneksellä.

Suomalainen ruoka on on tunnetusti kallista - näin pidemmälläkin perspektiivillä tarkasteltuna. Tutkimus Ammattityöläisten toimeentuloehdot Suomessa vv. 1908-1909 ilmestyi toukokuussa 1912 Suomen yleisen työtilaston XIII osana. Tutkimus sisälsi pelkästään tilastoja yli 200 sivua ja noin saman verran yhteenvetoa sekä tulosten esittelyä. Asialla eivät olleet nyt työläiset, vaan porvaristaustainen ammattientarkastaja, Vera Hjelt, jonka laati tutkimuksen oman työnsä sekä kansanedustajuuden ohessa.

Valtion kustannuksella painatettiin 1000 taloustilikirjaa jaettavaksi perheisiin, joiden tuli kerätä aineistoa tutkimusta varten.  Vera Hjelt kuljetti tarkastuskäynneillään kirjoja mukanaan jättäen ne asiamiesten välityksellä jaettavaksi. Tutkimuksen palauttajille luvattiin vielä erikseen 12 tai 15 markan palkkio jokaisesta vuoden aikana huolellisesti täytetystä taloustilikirjasta. Jaetuista 963 taloustilikirjasta palautettiin vuoden 1909 loppuun mennessä 490, joista 380 hyväksyttiin tutkimukseen mukaan. Tutkituissa talouksissa oli perheitä niin metalli-, puunjalostus-, kutoma-, vaatetus- ja rakennusteollisuuden alalta.  Koska Vera Hjelt teki koontityötä kahden toimensa ohessa, oli työn loppuunsaattamiseksi turvauduttava tutkimusapulaisiin. Myöhemmin hän kertoikin, että työtehtävä oli valtava ja siihen osallistuneet tekivät pitkiä päiviä laskelmien ääressä.

Tutkimuksen johtopäätös on aineiston ja esitysten moninaisuudesta helposti pääteltävissä: ammattityöläisten toimeentuloehdot olivat paljon huonommat kuin tähän mennessä oli kuviteltu.  Entä sitten ne, jotka eivät talouskirjaa syystä tai toisesta palauttaneet tai joita ei hyväksytty tutkimukseen mukaan? Olisivatko tulokset olleet vielä karummat? Kuinka moni ylipäänsä jaksoi/kykeni kokonaisen vuoden ajan ylläpitää kirjaa menoistaan? Siihen nähden palautettujen taloustilikirjojen määrä on kunnioitettavan suuri.

Ammattientarkastaja Vera Hjeltin mukaan riittävä ja monipuolinen ravinto oli työssä jaksamisen lähtökohta ja tutkimuksessa on sivukaupalla vertailuja elintarvikkeiden hinnan kehityksestä muualla Euroopassa ja myös Yhdysvalloissa. Suomessa parempilaatuisten ja terveellisten elintarvikkeiden hinnat olivat nousseet jo niin korkeiksi, ettei työläisillä ollut mahdollisuutta niitä hankkia vaan tyytyä heikompaan ja yksipuolisempaan ruokaan. Kehnon ruokavalion seuraukset olivat jo nähtävissä, niin lapsissa kuin aikuisissa. Vera vertasi, miten paljon muissa maissa ruokaan käytettiin rahaa. Kävi ilmi, että suomalaiset käyttivät huomattavasti suuremman osan tuloistaan ruokaan kuin muiden maiden työläiset.
Viime vuosisadan alussa runsaat 80 prosenttia teollisuustyöläisten perheiden menoista kului ruokaan, asumiseen ja vaatteisiin. Koko kulutuksesta elintarvikkeiden osuus oli lähes 60 prosenttia, asumisen ja taloustarvikkeiden osuus noin 19 prosenttia ja vaatteiden osuus noin 14 prosenttia.

Työläisperheiden elämää leimasi jatkuva taistelu niukkuutta vastaan. Ruokavalio koostui viljatuotteista, maidosta, perunoista sekä jonkin verran lihasta ja kalasta. Väestön ravitsemusoloista huolestuneet, Vera Hjelt, etunenässä kiinnittivät huomiota työläisperheiden runsaaseen kahvin ja sokerin käyttöön; niihin kului ravintomenoista runsaat 12 prosenttia. Esimerkiksi leivän osuus oli 19, maidon 18 ja lihan 11 prosenttia. Vera Hjelt havaitsi, ettei työväestön yksipuolinen ruokavalio johtunut pelkästään siitä, ettei osattu valmistaa ruokaa tai että ei ollut varaa monipuoliseen ravintoon, mukaan lukien liha ja maito. Kysymys oli myös siitä, oliko perheen käytössä keittoastioita, omaa keittopaikkaa tai edes yhteishellaa. Työväestö asui enimmäkseen hellahuoneissa. Huoneessa olevaa ja lämmityksen tarkoitettua uunia käytettiin yleisesti ruuanvalmistuspaikkana. Työväestö eli suureksi osaksi ruoalla, jota ei tarvinnut valmistaa, ts. kahvilla ja leivällä. Ylellisyyttä oli priimuskeitin, jolla voitiin nopeasti ja vaivattomasti keittää kahvit. Kahvi oli suomalaisille tärkeä kulutushyödyke jo tuolloin ja on sitä edelleen.

Vera Hjeltin (1912) tutkimuksesta käy ilmi mm. miesten tupakoinnin yleisyys. Tutkimukseen osallistuneista 311:sta miehestä vain 53 ei tupakoinut. Alkoholin käytöstä on tutkimuksen avulla vaikea saada luotettavaa kuvaa. Tuskin moni halusi siitä erikseen edes mainita. Raportointihalukkuutta vähensi raittiusliikkeen eteneminen, juomalakot ja viinanjuontiin liittyvä yleinen häpeä ja salamyhkäisyys.  Vera Hjeltin laatima tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista oli ensimmäinen koko Suomen tehdasväestöä koskeva tutkimus ja antaa perspektiiviä tämänkin päivän kulutuskeskusteluun. Ruoka on Suomessa eurooppalaisessa vertailussa kallista. Ikuisuusongelma, jota ei selittäne pelkästään Suomen syrjäinen sijainti ja siitä johtuvat jakelukustannukset.

Hjelt, Vera 1912: Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki. Ahlqvist, Kirsti 2009: Välttämättömän ja vapaavalintaisen kulutuksen raja on hämärtymässä. Hyvinvointikatsaus 4 2009

"Menin 12:n vanhana pruukiin"

Suomessa teollistuminen alkoi 1840-luvulla, tekstiiliteollisuus ensimmäisenä. 1860-luvun nälkävuodet hidastivat jo alkanutta kehitystä ja uusi nousu ajoittui 1870-luvulle. Teollistuminen toi kuitenkin uudet ongelmat. Entinenkään yhteiskunta ei ollut vaaraton, mutta uuden tekniikan ja työn teollistumisen mukanaan tuomat riskit olivat aivan omaa luokkaansa. Suojaamattomat koneet ja laitteet, puutteellinen työopastus, kurjat työskentelyolosuhteet yhdistettynä huonoon palkkaan aiheuttivat  vaaratilanteita ja työtapaturmia. Lasten käyttämistä teollisuuden työvoimana pidettiin epäkohtana, joka kuohutti varsinkin silloin, kun tapaturmaisen kuoleman uhriksi joutui pieni lapsi. Vaikka vuoden 1879 elinkeinoasetus oli rajannut 15 vuotta nuorempien lasten työpäivän pituudeksi kahdeksan tuntia, olivat "tehdaspiikojen ja -renkien" työpäivät edelleen pitkiä  ja työsuojelu olematonta. Varsinkin tekstiiliteollisuudessa lapset työskentelivät kaikkein vaarallisimmissa paikoissa. Kehruu- ja kutomakoneiden katkenneiden lankojen setvimiseen pienet sormet soveltuivat paremmin kuin aikuisten.

"Menin 12:n vanhana pruukiin (n. 1887). Työpaikalla oli oltava jämtti 1/2 6 aamulla. Kello seitsemältä illalla päästiin. - ´Olga saa jäädä ylityöhön, jos tahtoo´- sanoi mestari. ´Ihan mielelläni mnä jään.´Puolituntia pidin ruoka-aikaa. Kello 1/2 8:lta menin sakskoneelle ja olin jämtti 12:een. Olin heti ensimmäisenä vuonna ja monta vuotta perään kolme kertaa viikossa tällä lailla. Toisinaan olin aamuyön. Oli kello 7:stä klo 12:een kotona. Mitä siinä nukuttua sai, kun kaikki siinä hääräs. Kello 12:lta yöllä menin työhön ja olin yhtä kyytiä iltaan seitsemään", kertoo 1940-luvulla haastateltu tamperelainen vanhus.(Kanerva 1946, s.238).

Miina Sillanpää kertoi myöhemmin siitä kurjuudesta, mikä vallitsi Forssan puuvillakehräämössä vuosina 1878-1884. Tehdas ylläpiti koulua, jossa alaikäiset velvoitettiin käymään.  Forssan tehtaassa oli kuitenkin kaksivuorojärjestelmä; päivätyössä 12 tuntia ja yötyössä 8,5 tuntia.Yöviikolla  koulua käytiin neljä tuntia. Useimmat lapsista olivat työstä niin väsyneitä, että tuskin jaksoivat seurata opetusta muuten kuin remmin avulla. Myös Miinan veljet joutuivat tehtaaseen.

Suomessa työsuojelu alkoi virallisesti 1889, jolloin annettiin asetus teollisuusammateissa olevien työntekijöiden suojelusta. Tällä asetuksella säädeltiin paitsi naisten myös lasten työaikoja, Lasten alin työhönottoikä nostettiin 12 ikävuoteen. Alle 15-vuotiaiden työaika rajoitettiin 6,5 työtuntiin  ja 15-18-vuotiaiden korkeintaan 12 tuntiin päivässä. Lisäksi asetuksessa kiellettiin lasten ja nuorten yötyö kokonaan sekä työskentely kaivoksessa. Työnantajan oli myös tarvittaessa järjestettävä kouluopetusta.

Koska alaikäisten työaika ja vuorotyö olivat lailla rajoitettua,  työnantajat eivät enää halunneet palkata alaikäisiä. Ns. piilotyötä kuitenkin esiintyi. Vanhemmat saattoivat ottaa urakkatyötä ja antaa lasten kilpailla keskenään siitä, kuka suorittaisi sen nopeimmin. Ammattientarkastaja Vera Hjelt oli huolissaan varsinkin pojista, jotka joutuivat nostelemaan ja kantamaan ikäänsä nähden liian raskaita taakkoja.  Lapset ja nuoret olivat haluttua työvoimaa kaupungeissa juoksupoikina ja lehdenjakajina. Työajat olivat epäsäännöllisiä ja työtä tehtiin myös öisin. Oma lukunsa olivat sirkus- ja teatteriseurueiden lapsiavustajat, joiden olosuhteisiin ei ammattientarkastaja voinut työssään mitenkään vaikuttaa. Sen sijaan maaseudulla lasten osallistuminen työntekoon oli normaali osa lapsen elämää. Oli yleistä, että varsinkin tilattomien lapset lähtivät kodin ulkopuolelle töihin  heti kun kynnelle kykenivät. Tähän nähden kaupungeissa asuvien lasten käyttöä työvoimana oli 1890-luvulle tultaessa varsin säännösteltyä.

Suomi oli 1850-luvulla  maatalousyhteiskunta. Ylivoimainen enemmistö väestöstä sai leipänsä maa- ja metsätaloudesta. Teollistumiselle edellytykset Suomessa olivat hyvät - tarjolla oli niin hyödyntämättömiä luonnonvaroja kuin halpaa työvoimaa.

Lähteinä käytetty: http://www.teollisuuskalenteri.fi/fi/; Vuolle-Selki, Tuula, Vera Hjelt. Työväensuojelija. Bod. 2013; Harjula, Minna, Tehdaskaupungin takapihat. Ympäristö ja terveys Tampereella 1880-1939. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja XVII, Tampere 2003; Kanerva, Unto, Pumpulilaisia ja pruukilaisia. Tammi 1946; Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää, legenda jo eläessään (WSOY-Porvoo 1973).

Viittomakielestä

Kuurojen lehti perustettiin 1896 ja vuoteen 1949 lehti kulki nimellä Kuuromykkäin lehti.  Kun Kuurojen Liitto perustettiin 1905, otti se myös hoitaakseen lehden julkaisemisen.

Viittomakielen käyttö kiellettiin kuurojenkouluissa 1890-luvulla. Kuurojen tuli oppia puhumaan ja hylätä viittomakieli. Kiellosta huolimatta kuurojen koulujen oppilaat jatkoivat viittomista salaa asuntoloissa ja kuurojen yhdistyksissä. Viittomakielestä tuli yhteisön sisäinen kieli ja koulussa opittua puhekieltä käytettiin, kun oltiin tekemisissä kuulevien kanssa. 

Yhteiskunnan suhtautuminen viittomakieleen muuttui 1970-luvulla. Viittomakielestä tuli kuntoutuksen ja opetuksen apuväline, ja sitä alettiin opettaa kursseilla. Vuonna 1995 viittomakieli sai perustuslaillisen aseman. Kuitenkin kului sata vuotta, ennen kuin kuurot saivat käyttää ja saada opetusta omalla äidinkielellään.

Viittomakielisten kulttuurista ja historiasta: Eeva Salmi ja Mikko Laakso "Maahan lämpimään. Suomen viittomakielisten historia." Kuurojen Liitto. 1905. 560 s.