Työtä vammaisille osa 4 - Mauri Hartean hieromaopisto

Hierojien ammatillinen koulutus alkoi Suomessa 1890-luvulla. Hieromatyön katsottiin sopivan erityisen hyvin sokeille; herkän tuntoaistinsa avulla he pystyivät auttamaan ja korjaamaan erilaisia vaivoja ja kiputiloja. Ulkomailta saatujen esimerkkien rohkaisemana maisteri Mauri Hartea otti Suomen kansanomaiseen hieromaopistoon ensimmäisen sokean oppilaan vuonna 1898. Tämän jälkeen Hartean hieromaopisto tarjosi näkövammaisille, niin heikkonäköisille kuin sokeille, hieromaopetusta laitoksessaan. Hartean hieromaopistossa näkövammaiset pääsivät opiskelemaan ammattiin näkevien kanssa.

Lähde: Sokeain kevätviesti 1911

Lähde: Kuotola, Urpo (1988): Teoksessa Suomen näkövammaisten ja näkövammaistyön historia. Helsinki: s. 37.

Äiti, emäntä, virkanainen ja vartija - tutkimus köyhäintalojen johtajattarista

Johanna Annolan väitöskirja,  Äiti, emäntä, virkanainen (2011), on mielenkiintoinen näkökulma suomalaisen köyhäinhoidon historiaan. Annolan väitöskirjan mukaan köyhäintalojen johtajien työ oli alkuvaiheessa liian vastuullista, raskasta ja jopa turhauttavaa. Köyhimmissä Suomen kolkissa johtajat asuivat vaivaistalossa ja jakoivat arjen, myös nälän, jos kunnan viljalaari ammotti tyhjyyttään.Työtä tehtiin tuolloinkin enemmän kutsumuksesta, koska palkkaus oli kurja. 

Ensimmäiset johtajat olivat naisia, ajan kasvatus- ja hoiva-aatteisiin ainakin jollain tasolla perehtyneitä. Motiivit hakeutua haastavaan kutsumusammattiin olivat moninaiset. Johanna Annolaa lainaten: johtajatar oli yhtä aikaa äiti, emäntä, virkanainen ja vartija. 1800-luvun suomenkielessä tar -päätteet otettiin käyttöön erona samoissa ammateissa toimiviin miehiin.  Näin ollen naispuolisesta opettajasta tuli 1800-luvulla opettajatar ja johtajasta johtajatar. Tietysti syynä oli myös ammattien perinteinen miesvalta, joissa naiset olivat poikkeus ja ero oli jotenkin ilmaistava. Köyhäintalon johtajiksi palkattiin kuitenkin pääasiassa naisia. 

Yhteiskunnallinen äitiys

Suomalainen köyhäinhoitojärjestelmä oli murroksessa 1800-luvun loppupuolella.  Senaatin alaisuuteen perustettiin vaivaishoidontarkastajan virka vuonna 1888 ja tehtävää ryhtyi hoitamaan Lohjan kirkkoherran poika, rautatieinsinööri, Gustaf Adolf Helsingius. Tarkastaja Helsingiuksen vaikutus köyhäinhoidon uudelleenjärjestelyissä oli niin keskeinen, että häntä voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen köyhäintalojärjestelmän isäksi. Uuden laitosmallin lanseeramisesta huolimatta ruodulla kuljettaminen ja elätteelle antaminen säilyivät käytännön köyhäinhoitoratkaisuina pitkälle 1900-luvulle saakka. Helsingiuksen tehtävänä oli taistella kunnanisien vanhoillisia käsityksiä vastaan.  Köyhäintalojen tuli toimia, kuten niiden oli suunniteltu toimivan ja samalla ne lunastaisivat niille asetetut odotukset niin kuntalaisten kuin valtiovallan silmissä. Köyhäintalojen jatkuvuuden kannalta ensisijaisen tärkeää oli, että laitoksiin saataisiin kelvolliset hoitajat. Annolan mukaan aika oli mitä otollisin. Ajankohtaan osuu naisten ansiotyön yleistyminen ja yleinen toimintarajojen muuttuminen. Lisäksi naisasianaiset kuuluttivat, miten koko yhteiskuntaa oli pidettävä yhtenä suurena kotina.  Opetus- ja hoiva-aloilla työskentelevät naiset ryhdyttiin mieltämään yhteiskunnallisiksi äideiksi, joiden tuli huolehtia vaivaisista ja sairaista kuin omista lapsistaan.

"Saan lausua, että on suuri ero hoitaa karjaa ja sairaita”

Johanna Annolan tutkimuksen mielenkiintoisin anti onkin köyhäintalon johtajiksi päätyneiden elämän kulun tarkastelu lukuisten esimerkkien valossa. Annola käyttää nimitystä keskiluokkainen sekatyöläisyys, joka syntyi 1800-luvun lopussa. Väestö liikkui enemmän ja myös kansakoulun käyneet ja hieman opillista sivistystä saaneet naiset siirtyivät ammatista toiseen kokeillen elannon hankkimista erilaisissa toimissa. Moni johtajista siirtyi köyhäintalon johtajaksi mm. diakonissan ja kätilön ammatista. Koska köyhäintalon johtajien tuli osata hoitaa myös köyhäintalon taloutta, johon kuului mahdollisesti karjaa, meijeristin tai emännöitsijän taustalla haettiin virkaan. Hakijoissa olikin palveluspiikoja ja karjakkoja, joihin Helsingius suhtautui jyrkän torjuvasti toteamalla: ”Saan lausua, että on suuri ero hoitaa karjaa ja sairaita”.

Annola on tutkinut johtajien uran kestoa aina polkujen päähän saakka. Tämän päivän sosiaalityöntekijä tekee sairaanhoitajan tavoin edelleen kutsumustyötä. Annolan mukaan nimenomaan kehno palkkaus houkutteli monet köyhäintalojen johtajattaret siirtymään muualle. Yksi keskeisimmistä syistä virasta luopumiseen oli myös työn raskaus.  Työ oli kuluttavaa eivätkä kaikki kestäneet köyhäintalojen arkea. Mielenterveyden pettäminen ei ollut tavatonta, kun olot olivat huonoimmissa paikoissa kestämättömät. Köyhyys yhdistettynä vastuuntuntoisuuteen ja ahkeruuteen sekä huonoon ruokavalioon tekivät tehtävänsä. Samaan aikaan, kun laitosten oloja kohennettiin, myös riittävään henkilökuntaan panostettiin. Vuoteen 1918 mennessä köyhäintalojen henkilökunta oli kasvanut. Yhden köyhäintalon palkkalistoilla saattoi olla johtajattaren ja hoitajien lisäksi ulkotöistä vastanneet vouti ja karjakko. Köyhäintalojen johtajattaria ryhdyttiin kurssittamaan ja toimen ammatillistumiskehitys kulki yhtä matkaa uutta itsenäistä Suomea rakennettaessa.

 Johanna Annola,  Äiti, emäntä, virkanainen ja vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880-1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Bibliotheca Historica 131. 2011