Siirry pääsisältöön

Äiti, emäntä, virkanainen ja vartija - tutkimus köyhäintalojen johtajattarista



Johanna Annolan väitöskirja,  Äiti, emäntä, virkanainen (2011), on mielenkiintoinen näkökulma suomalaisen köyhäinhoidon historiaan. Annolan väitöskirjan mukaan köyhäintalojen johtajien työ oli alkuvaiheessa liian vastuullista, raskasta ja jopa turhauttavaa. Köyhimmissä Suomen kolkissa johtajat asuivat vaivaistalossa ja jakoivat arjen, myös nälän, jos kunnan viljalaari ammotti tyhjyyttään.Työtä tehtiin tuolloinkin enemmän kutsumuksesta, koska palkkaus oli kurja. 

Ensimmäiset johtajat olivat naisia, ajan kasvatus- ja hoiva-aatteisiin ainakin jollain tasolla perehtyneitä. Motiivit hakeutua haastavaan kutsumusammattiin olivat moninaiset. Johanna Annolaa lainaten: johtajatar oli yhtä aikaa äiti, emäntä, virkanainen ja vartija. 1800-luvun suomenkielessä tar -päätteet otettiin käyttöön erona samoissa ammateissa toimiviin miehiin.  Näin ollen naispuolisesta opettajasta tuli 1800-luvulla opettajatar ja johtajasta johtajatar. Tietysti syynä oli myös ammattien perinteinen miesvalta, joissa naiset olivat poikkeus ja ero oli jotenkin ilmaistava. Köyhäintalon johtajiksi palkattiin kuitenkin pääasiassa naisia. 

Yhteiskunnallinen äitiys

Suomalainen köyhäinhoitojärjestelmä oli murroksessa 1800-luvun loppupuolella.  Senaatin alaisuuteen perustettiin vaivaishoidontarkastajan virka vuonna 1888 ja tehtävää ryhtyi hoitamaan Lohjan kirkkoherran poika, rautatieinsinööri, Gustaf Adolf Helsingius. Tarkastaja Helsingiuksen vaikutus köyhäinhoidon uudelleenjärjestelyissä oli niin keskeinen, että häntä voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen köyhäintalojärjestelmän isäksi. Uuden laitosmallin lanseeramisesta huolimatta ruodulla kuljettaminen ja elätteelle antaminen säilyivät käytännön köyhäinhoitoratkaisuina pitkälle 1900-luvulle saakka. Helsingiuksen tehtävänä oli taistella kunnanisien vanhoillisia käsityksiä vastaan.  Köyhäintalojen tuli toimia, kuten niiden oli suunniteltu toimivan ja samalla ne lunastaisivat niille asetetut odotukset niin kuntalaisten kuin valtiovallan silmissä. Köyhäintalojen jatkuvuuden kannalta ensisijaisen tärkeää oli, että laitoksiin saataisiin kelvolliset hoitajat. Annolan mukaan aika oli mitä otollisin. Ajankohtaan osuu naisten ansiotyön yleistyminen ja yleinen toimintarajojen muuttuminen. Lisäksi naisasianaiset kuuluttivat, miten koko yhteiskuntaa oli pidettävä yhtenä suurena kotina.  Opetus- ja hoiva-aloilla työskentelevät naiset ryhdyttiin mieltämään yhteiskunnallisiksi äideiksi, joiden tuli huolehtia vaivaisista ja sairaista kuin omista lapsistaan.

"Saan lausua, että on suuri ero hoitaa karjaa ja sairaita”

Johanna Annolan tutkimuksen mielenkiintoisin anti onkin köyhäintalon johtajiksi päätyneiden elämän kulun tarkastelu lukuisten esimerkkien valossa. Annola käyttää nimitystä keskiluokkainen sekatyöläisyys, joka syntyi 1800-luvun lopussa. Väestö liikkui enemmän ja myös kansakoulun käyneet ja hieman opillista sivistystä saaneet naiset siirtyivät ammatista toiseen kokeillen elannon hankkimista erilaisissa toimissa. Moni johtajista siirtyi köyhäintalon johtajaksi mm. diakonissan ja kätilön ammatista. Koska köyhäintalon johtajien tuli osata hoitaa myös köyhäintalon taloutta, johon kuului mahdollisesti karjaa, meijeristin tai emännöitsijän taustalla haettiin virkaan. Hakijoissa olikin palveluspiikoja ja karjakkoja, joihin Helsingius suhtautui jyrkän torjuvasti toteamalla: ”Saan lausua, että on suuri ero hoitaa karjaa ja sairaita”.

Annola on tutkinut johtajien uran kestoa aina polkujen päähän saakka. Tämän päivän sosiaalityöntekijä tekee sairaanhoitajan tavoin edelleen kutsumustyötä. Annolan mukaan nimenomaan kehno palkkaus houkutteli monet köyhäintalojen johtajattaret siirtymään muualle. Yksi keskeisimmistä syistä virasta luopumiseen oli myös työn raskaus.  Työ oli kuluttavaa eivätkä kaikki kestäneet köyhäintalojen arkea. Mielenterveyden pettäminen ei ollut tavatonta, kun olot olivat huonoimmissa paikoissa kestämättömät. Köyhyys yhdistettynä vastuuntuntoisuuteen ja ahkeruuteen sekä huonoon ruokavalioon tekivät tehtävänsä. Samaan aikaan, kun laitosten oloja kohennettiin, myös riittävään henkilökuntaan panostettiin. Vuoteen 1918 mennessä köyhäintalojen henkilökunta oli kasvanut. Yhden köyhäintalon palkkalistoilla saattoi olla johtajattaren ja hoitajien lisäksi ulkotöistä vastanneet vouti ja karjakko. Köyhäintalojen johtajattaria ryhdyttiin kurssittamaan ja toimen ammatillistumiskehitys kulki yhtä matkaa uutta itsenäistä Suomea rakennettaessa.


 Johanna Annola,  Äiti, emäntä, virkanainen ja vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880-1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Bibliotheca Historica 131. 2011

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ruotsalaisia ruotusotilaita Sydän-Hämeessä

Sydän-Hämeen Lehti Julkaistu 19.1.2019 10:42 Ruotsalainen ruotusotilas; asuna harmaa sarkatakki, pukinnahkahousut ja kolmikolkkahattu. Aseena yli metrin mittainen painava ”tussari”, eli vanhanajan kivääri, jossa oli piilukko. (Museovirasto) Syksyllä 1721 Suomeen saapui tuhansia uusia ulkomaalaisia. Suuri Pohjan sota oli syönyt miehiä Ruotsin armeijan suomalaisista joukko-osastoista. Rapakuntoista sotaväkeä täydentämään lähetettiin ruotsalaisia ruotusotilaita. Niin sanottuja lainasotilaita, joita oli kaikkiaan lähes 2400 miestä, ripoteltiin niin Uudellemaalle, Satakuntaan, Varsinais-Suomeen, Hämeeseen kuin Savoon. Sotilaista neljännes asettui 42 hämäläispitäjään, suurimmaksi osaksi Etelä-Hämeeseen, lukuisia sotilaita myös Sydän-Hämeeseen. Sotilaat olivat maaseudun poikia Etelä- ja Keski-Ruotsista. Arviolta joka kolmas oli naimisissa. Suurin osa vaimoista ei kuitenkaan tullut Suomeen ja perheenyhdistämisistä on vain muutama tapaus tiedossa Hämeessä. Maaseudulla naimattomia na

Kaikille Pöperö-Maijoille ja Pöhkö-Jukille

Vaahteramäen Eemeli-kirjoissa köyhien elämä oli karua ja yhteiskunnalliset erot maalaisyhteisössä silmin havaittavissa. Kun Kissankulmassa järjestettiin kinkereitä notkuvien pöytien ääressä, järsivät vaivaistalon vanhukset leivänpaloja.  Astrid Lindgren kuvaa 1800-luvun loppupuolen maaseudun vähäosaisia ja tarinoissa on selvä yhteiskunnallinen viesti. Astrid Lindgren sai idean Eemeli-kirjoihinsa isänsä lapsuudenmuistoista Smoolannissa. Suomessa ensimmäiset vaivaistalot perustettiin 1880-luvulla ja Ruotsissa niitä oli jo aiemmin. Vaivaistaloihin koottiin pitäjän huonokuntoisimmat ja työhön kykenemättömät, eli vanhukset, sairaat ja vammaiset. Tällainen oli myös Kissankulman ja vaivaistalon väliä kulkenut Pöperö-Maija, jonka kautta kuulumiset Eemelin tempauksista kiirivät vaivaistaloon. Kirjan lukeneet tai televisiosta sarjaa seuranneet muistavat vaivaistalon asukkien ikimuistoisen joulujuhlan, kun Eemelin vanhemmat olivat lähteneet joulupäivänä kyläilemään ja lapset olivat jääne

Tulitikkuteollisuuden historiaa Karjalaisessa 13.7.2021

  Suomen ainoa itsenäinen tulitikkutehdas Tulitikku Oy aloitti toimintansa Jokelassa 1933 – tunnetuin tuote oli ”Trustivapaa Sampo-tikku” Jokelan tulitikkutehdas vuonna 1949  Kuva: Helsingin kaupunginmuseo 13.7.2021 10:02 Tuula Vuolle-Selki JAA Ruotsalainen  Ivar Kreuger  johti 1920-luvulla tulitikkutrustia tähdäten siihen, että saisi koko maailman tulitikkutuotannon haltuunsa. Kilpailijoita ostettiin, syötiin markkinoilta polkuhinnoilla tai viimeisenä keinona lähetettiin sabotoijia vahingoittamaan tehtaita ja niiden laitteita. Suomessakin kaikki tulitikkutehtaat menettivät vuonna 1927 ulkomaisen myyntivapauden, jolloin ne trustin kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella alistuivat tämän holhoukseen. Sopimus oli näin ollen Suomelle epäedullinen, koska Ruotsin tulitikkutrusti oli ”kuin pukki kaalimaan vartijana”, kirjoitti  Keski-Uusimaa -lehti vuonna 1933. Tuotteiden ulkomaille myynti tapahtui trustin kautta. Uusi Aura 15.1.1933  Kuva: Uusi Aura 1920-LUVUN LOPULLA  suomalaiset liikemieh