Kirjoitus on julkaistu Raahen Seudussa 29.11.2017
Surkeana nälkävuonna 1867 saivat Raahenkin tuulimyllyt kietkuttaa olkikahuja, jopa kopsankyläläiset kuljettivat myllynkivien käsiteltäviksi vanhoja katto-olkia. Eikä ollut monilla kaupunkilaisilla, jotka jäkäläleipää ja oluttehtaan rapoja pitivät herkkuna, vanhoille jauhajilleen tarjottavana sen parempaa kuin kahujen hiertämistä.
(Samuli Paulaharju, Vanha Raahe. Helsinki 1925, s. 226)
Suurina nälkävuosina 1860-luvulla yli kymmenesosa koko maan tuolloisesta väestöstä menehtyi nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin. Huonoja, runsassateisia vuosia oli ollut 1860-luvun alusta lähtien. Kruunun viljamakasiinit ammottivat tyhjyyttään. Talvi 1867 oli ankara ja kevät tuli myöhään. Vilja jouduttiin kylvämään vaikeissa olosuhteissa. Syksyn alussa tulivat hallat, jotka hävittivät kypsymättömän viljan.
Silloinkin oli pitkä ja kylmä kewät, kesä sateinen ja kolkko etteiwät wiljat ehtineet tuleentua. Syyskuuhun päästyä tuli taasen kylmät. Muistan wielä Syyskuun 1 päiwän hallan, mutta wieläkin eläwämmin pysyy muistissani Syyskuun 4 päiwän hallat, jotka tekiwät lopun kaikesta walmistumattomasta kaswullisuudesta. Silloin alkoi hätä jonka seuraukset kaikessa alastomuudes-saan näkyiwät wasta seuraawana wuonna.
(nimimerkki ”Jussi” Raahen Lehdessä 6.9.1902)
Raahen seudulla taudit kehittyivät vaikeaksi epidemiaksi jo 1865
Raahessa ja sen ympäristössä tyyfus oli kehittynyt vaikeaksi epidemiaksi jo vuoden 1865 alussa. Keväällä tauti ilmaantui Revonlahdelle, toukokuussa Pulkkilaan, kesäkuussa Piippolaan, syyskuussa Kestilään ja lokakuussa Paavolaan ja Rantsilaan. Eniten kirjattiin tyyfukseen kuolleita Raahessa, Raahen maalaiskunnassa ja Vihannissa sekä Saloisissa. Tyyfus iski nimenomaan nuorempaan väestöön ja pakotti heidät viikkokausiksi lepoon. Tämä vaikutti taloudelliseen toiminnan lamaantumiseen.
Käytännössä tyyfusta oli vähintään kahta lajia, joista toinen ilmeni pilkkukuumeena ja toinen lavantautina. Piirilääkärien kertomuksista ei aina tule ilmi, kumpaa tarkoitettiin. Vuonna 1866 tilanne oli hälyttävä ja piirilääkäri Karl Ehrströmin mukaan kulkutauti työllisti täysin Raahen seudulla. Alueelle perustettiin kuusi väliaikaista sairaalaa. Piirilääkärin mukaan tyyfuksen kerran sairastaneet saattoivat saada taudin uudelleen. Liikkeellä oli ilmeisesti muitakin tauteja, koska lavantauti, pilkkukuume tuottivat yleensä kestävän immuniteetin.
Etenkin suurten kansankokousten kuten markkinoiden, hautajaisten ja kirkkomatkojen jälkeen taudit yltyivät. Hautajaisissa oli tapana pitää vainajaa kaikkien katseltavana, mikä ei ainakaan tilannetta parantanut.
Syksyllä 1868 rahvas sai taas syötäväkseen selvää leipää
Kuolleisuus oli korkealla koko alkuvuoden 1868, kunnes epidemia-aalto alkoi tyyntyä kesän kuluessa. Kesän 1868 säät olivat suotuisat. Elämä alkoi palata raiteilleen: leipää ja ruokaa oli taas syötäväksi. Rahvaalle annettakoon anteeksi, että se sadonkorjuun jälkeen heitti muutamaksi viikoksi hyvästit olkikorvikkeelle ja söi selvää leipää, kerrotaan Raahen seudulta. Vuoden 1868 lopussa runsaan vuodentulon myötä elpyi myös viinankeitto. Kaiken kaikkiaan noin kahden ja puolentuhannen asukkaan Raahen kaupungissa menehtyi vuonna 1868 91 ja noin kahdentuhannen asukkaan maalaiskunnassa 180 ihmistä. Myös vuonna 1866 kuolleisuus oli korkea Raahen maalaiskunnassa. Kuolleita oli kaikkiaan 132.
Lähteitä:
SUOMENMAAN VIRALLINEN TILASTO. VI. VÄKILUVUN-TILASTOA. Toinen vihko. Syntyneet, Vihityt ja Kuolleet vuosina 1865—1868 ynnä katsahdus väkiluvun muutoksiin vuodesta 1812 alkaen. Helsingissä 1871.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/tyyfus.html
Samuli Paulaharju, Vanha Raahe. Helsinki 1925.
Turpeinen, Oiva, Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-1868. SHS. Helsinki 1986.
Raahen Lehti 6.9.1902.
