Lapset sodassa 1918

Tietokirjailija Tuulikki Pekkalainen kertoo Lapset sodassa 1918 -teoksessaan (2014), miten sisällissodassa kuolleet lapset olivat enintään 15-vuotiaita tyttöjä ja poikia.

Sodassa oli myös lapsisotilaita. Punaisten puolella heitä kaatui yli 60 ja valkoisten puolella 20.

Nuorin punakaartin sotilaaksi merkitty oli yhdeksänvuotias torpparin poika Toivo Peltonen Kokemäeltä. Hän kaatui Karkussa huhtikuussa 1918. Valkoisella puolella nuorin oli 11-vuotias lyseolainen Aatto Olavi Kaarlonpoika Penttilä Antreasta. Asetta kantanut koululainen kaatui Pirkkalan Epilässä maaliskuussa 1918.

Alla olevassa kuvassa on isoäitini Lyydian tuntemattomaksi jäänyt nuoruuden ystävä. Hän on mukana myös toisessa ateljeekuvassa poseeraten yhdessä isoäitini kanssa (ystäväkuva?). Tässä nimenomaisessa kuvassa nuori nainen on veljensä (?) kanssa. Osallistuiko nuori poika sisällissotaan, ja mikä oli hänen tarinansa?

Huomaa naisen kädessä oleva rannekello. Rannekellot yleistyivät ensimmäisen maailmansodan myötä, kun naiset siirtyivät kodeista työelämään. Kello oli välttämätön, mutta naisten asusteissa ei ollut paikkaa taskukellolle ja riipuskelloa oli monissa työtehtävissä mahdotonta käyttää. Niinpä riipuskellot muutettiin ranteessa pidettäviksi,kertoo Kellomuseo.

Kulkukauppaa Hämeessä

Suomen maaseudulla kulki 1800-luvulla kulkukauppiaita: pitkäpartaisia miehiä, jotka myivät kankaita ja pikkutavaraa kantamistaan laukuista tai hevostensa kuormista. Heitä nimitettiin
laukkuryssiksi eli reppuryssiksi. Kyseessä oli itäkarjalainen, venäläinen tai muu lähinnä luterilaisen Suomen itäpuolelta lähtenyt kiertelevä kauppias. Kaiken kaikkiaan kulkukauppa oli hyvin järjestäytynyttä; koko Suomi oli jaettu pitäjittäin kauppiaiden välillä. Ulkomaalaisten kulkukauppa oli kuitenkin Suomessa laitonta. Viranomaisten ja kotimaisten kilpailijoiden painostuksesta huolimatta toiminta jatkui, koska sille oli tarvetta ja toivathan sulavakieliset kauppiaat värikkäine silkkeineen ja ihmeellisine tavaroineen väriä harmaaseen arkeen.

Venäläisiä kulkukauppiaita eli ”laukkuryssiä”. Kauppatavaroiden kuljetukseen tarkoitetut laukut olivat leveitä, sillä olihan laukkuun mahduttava kokonainen kangaspakka poikittain. (Lähde: Museovirasto).

Dosentti Pekka Nevalainen on tutkinut itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa. Hänen mukaansa kulkukauppiaiden merkitys Suomen ja Venäjän välisessä tavaranvaihdossa kohosi suurimmilleen Krimin sodan aikana 1853-1855. 1870-luvun lopusta lähtien myös kulkukauppiaille koitti pitkä lama-aika, johon vaikutti Suomen maaseudulle perustettujen sekatavarakauppojen suuri määrä. Sahojen viennin tyrehtyminen ja viljan hinnan putoaminen 1880-luvulla vaikuttivat siihen, että ostokset laukkumiehiltä vähenivät.  Vasta 1890-luvun lopussa raha alkoi taas liikkua ja varsinkin vienalaisten kauppiaiden suurimmat voitot ovat ajalta ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä.

Laukkukauppa ulottui laajimmillaan jokseenkin jokaiseen Suomen pitäjään. Hämeessä ja Pirkanmaalla laukkukauppaa käytiin vähemmän; Nevalaisen mukaan liiketavoiltaan sutkien kauppamiesten touhu ei vakaita ja hitaalla käyviä hämäläisiä miellyttänyt. Koska kulkukauppiaiden liikkeitä valvottiin, oppivat laukkukauppiaat nopeasti välttelemään paikkakuntia, joissa virkavalta puuttui heidän toimiinsa. Kaupungeista, taajamista ja kylistä siirryttiin pikkuhiljaa syrjäkulmille ja -kylille.  Kulkukauppiaat olivat lehdistön ja virkavallan halveksinnan kohteena. Joissakin kuntakokouksissa päätettiin sakottaa rahvasta laukkurien suosimisesta. Sääksmäellä jopa määrättiin sakotettavaksi sellaisia kuntalaisia, jotka eivät olleet ilmiantaneet laukkurien suosijoita, vaikka näistä olivat tietoisia.

Vuonna 1910 Kotiseutulehti kirjoittaa, miten venäläiset kulkukauppiaat, eli »laukkuryssät», olivat Pälkäneellä 1850- ja 1860-luvuilla vaihtaneet tehtaantavaroilla ja -huiveilla itselleen sarka- ja kotikutoiset vaatteet. Nämä hyväkuntoiset, hyvästä villasta tehdyt vaatteet he vuorostaan vaihtoivat kaupungin tehtaissa uusiin tehdastuotteisiin, joita kaupitella maaseudulla kiertäessään. Ihan niin huonosti ei kuitenkaan käynyt kuin sille vesilahtelaiselle palveluspiialle, joka myydessään hiuspalmikkoansa tehdasvaatetta vastaan, menetti hiuksensa päänahkaa myöten 1870.

Maineensa ja asemansa vuoksi laukkukauppiaat olivat käytännössä lainsuojattomia. Tappelijat, humalaiset ja jopa murhiin valmiit räyhääjät suhtautuivat heihin uhkailevasti. Kun 1800-luvun lopussa levisi huhu laukkuryssien toimivan ”ryssän kätyreinä”, saattoivat ihan tavallisetkin ihmiset toivoa kauppiaiden häviävän taivaan tuuliin. Tärkein motiivi oli kuitenkin kulkukauppiaiden tavarat ja rahat, jotka houkuttelivat ryöstömurhiin. Pälkäneellä Tuomas-niminen laukkuryssä katosi 1893. Ruumis löydettiin muurahaispesästä läheltä Luikalan kylää kesällä 1895, eli noin kaksi vuotta katoamisen jälkeen. Epäilyt alkoivat herätä, kun eräältä kylän mieheltä, vuokraajan poika Aatulta, löytyi murhatun tavaroita. Kuulusteluja ja todistajien kuulemisia oli useita; tuotiinpa oikeuden eteen myös syytetyn luota löydetyt vainajan saappaat. Oikeuden tuomio oli kuusi vuotta kuritushuonetta ja koko eliniäksi vankilaan. Vaikka kyseessä oli ulkomaalainen, virkavallan harmi. oikeus voitti ja syyllinen sai tuomionsa.

Lähteenä käytetty:
Nevalainen, Pekka, Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin. Itäkarjalaisten liiketoimintaa Suomessa. Kirjokansi (129), SKS. 2006.

Kansalliskirjasto/digitaalinen aineisto, sanomalehdet ja aikakauslehdet:

Hämäläinen 19.5.1870.

Hämäläinen 18.1.1896.

Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. 1.5.1910.