keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Kotkan sokeritehtaasta

Suomessa sokerin valmistuksella on pitkät perinteet; ensimmäinen sokeripuhdistamo aloitti toimintansa Turussa vuonna 1758. 1800-luvulla syntyi useita puhdistamoita, joista kuusi yhdistyi Suomen Sokeri Oy:ksi vuonna 1918. Ensimmäinen juurikassokeritehdas oli Suomen Raakasokeri Oy, joka perustettiin Saloon niin ikään vuonna 1918. Toisen maailmansodan jälkeistä sokeripulaa helpottamaan rakennettiin vielä juurikassokeritehtaat Turenkiin, Säkylään ja Naantaliin.
Kotkan Sokeritehtaan rakennustoiminta alkoi heinäkuussa 1911. Raakasokerin ensimmäinen liuotus tapahtui 13.9.1912 ja kuusi viikkoa myöhemmin toimitettiin ensimmäiset sokerierät ostajille. Itse tehdas sijaitsi kaupungin alueeseen kuuluvan Hovinsaaren rannalla. Vettä tehtaaseen saatiin Kymijoessa olevan Langinkosken yläpuolisesta vedenottopaikasta.


Vuosina 1917–1918 Venäjän suuri vallankumous toi lisää ongelmia. Työväki lakkoili, mikä johti siihen, että tuotanto oli lähes pysähdyksissä vuoden 1917 loppuun asti. Suomen itsenäistymisen myötä normaalit työolot palasivat. Tosin vuoden 1919 satamatyöläisten lakkoilut Kotkassa koskettivat myös sokeritehdasta. Sekatyöväen liiton asiamies aikoi järjestää ”palkkarettelön” paikallisella sokeritehtaalla, josta hänet sitten vangittiin.
Vuoden 1918 marraskuussa Suomessa toimivat kuusi pientä sokeritehdasta siis yhdistyivät. Pietarsaaren Sokeritehtaasta, Vaasan Sokeritehtaasta, Töölön Sokeritehtaasta, Kotkan Sokeritehtaasta, Hietalahden Sokeritehtaasta ja Auran Sokeritehtaasta syntyi Suomen Sokeri Oy. Nykyään Suomessa on kaksi sokeritehdasta – sokeripuhdistamo Kirkkonummella ja juurikassokeritehdas Säkylässä.

Toivo Hietanen muistelee:


Tulin Kotkan sokeritehtaan palvelukseen Pietarsaaren sokeritehtaalta 7 päivänä lokakuuta 1912. Tehdas oli ollut käynnissä vain kolme viikkoa, kun tulin sinne. Se ei ollut vielä aivan valmis. Muutamia linkoja vielä koekäytettiin. Työmiehet olivat kaikki tottumattomia, lukuun ottamatta muutamaa miestä, jotka olivat tulleet Pietarsaaren tehtaalta.

Vuoden 1918 tapahtumissa, sotaan osallistui punaisten puolelta viisi miestä, muut jäivät tehtaalle. Kun tehdas pantiin seisomaan, muutkin miehet pakotettiin punakaartiin. Kun sota loppui ja miehet palasivat vankileireiltä, pääsivät he takaisin töihin. Tällä välin monia hätäaputöitä tehtiin, ennen kuin sokerin valmistus saatiin käyntiin.

Kotkaan tehtaan alkuaikoina tehtaan täytehuone oli liian pieni. Vuonna 1913 tehtiin täytehuoneen nelikerroksisen osan kohdalle 2,5 metrin korkeuteen, pilarien varaan lava, sinne kiskot ja kääntöpöydät sekä ”mäki”, jota myöten täytevaunut vedettiin käsivintturilla lavalle. Siellä topat ”soudettiin” ja saivat jäähtyä. Siellä oli kuitenkin niin kuuma kuin saunan lauteilla samoin kuin koko täytehuonekin ja linko-osasto, niin että miehet työskentelivät uimahousuissa.


Kotkan sokeritehdas 1913. (Kymenlaakson museo).


Kahdeksan tunnin työaika otettiin Kotka tehtailla käyttöön heti sisällissodan jälkeen samoin kahden viikon kesäloma viiden vuoden palveluksesta. Vuonna 1928 tehtaaseen rakennettiin työväen puku- ja pesuhuoneet. Sen ajan vaatimusten mukaan ne olivat hyvät. Monessa kirjoituksessa kehuttiinkin isännistön ja työväestön hyviä välejä. Siitä osoituksena olivat tehtaan rakentamat työläisten asunnot viljelyksineen.

Kotkan sokeritehtaan kekosokeriosastolta. (Suomen Teollisuus 1.7.1924)

 Sisällissodan jälkeen oli ankara asuntopula ja työväkeä asui aivan mahdottomissa paikoissa. Vuonna 1922 ostettiin ns. Seppälän talo, johon saatiin sijoitettua kolmisenkymmentä perhettä. Huoneet olivat suuremmaksi osaksi yksiöitä, mutta asuntopulan hellitettyä, tehtiin ne melkein kaikki kaksioiksi. Tämän jälkeen päätettiin rakentaa kokonainen tehdasyhdyskunta ja vuokrattiin kaupungilta viiden hehtaarin kokoinen asuntoalue. Siihen rakennettiin vuosina 1923-1925 ne puurakennukset, kahden ja neljän perheen asuntoja, 15 rakennusta mukaan luettuna ulkohuone ja talousrakennukset.

Talvisota oli hyvin vaikeata aikaa. Oli määräys, että emme saaneet pitää päivällä painetta kattiloissa, sillä pommin sattuessa niihin ne olisivat myös räjähtäneet. Käytiin siis vain yöllä. Tehdas oli tiukasti pimennetty ja mahdottoman kuuma. Päivällä oli hälytyksiä ja pommituksia yhtä mittaa. Sodan loppupuolella pommituksia oli jo yötä päivää. Pommituksien aikana lämmittäjät ja keittäjät pysyivät työssään.

Sodan jälkeen Kotkan tehdas oli ainoa maailmassa, joka teki Adant-sokeria ilman katetta suoraan raakasokeritehtaan paksusta mehusta. Se pystyi ottamaan vastaan myös kuubalaista ruskeaa ruokosokeria. Vuonna 1957, johon muistelija päättää kirjoituksensa, kävi tehdas täydellä teholla vuorokauden ympäri.


Lähteet:

https://www.dansukker.fi/fi/tietoa-sokerista/me-teemme-suomalaista-dansukker-taloussokeria/suomen-sokeri-100-vuotta.aspx
Toivo Hietasen muistelmat Kotkan sokeritehtaalta vuosilta 1912-1957. (Kotkan kaupunginkirjaston kotiseutukokoelmat).
Demokraatin lisälehti 8.8.1919
Etelä-Suomi 14.7.1925, 8.6.1929.
Almanakka 1913.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Pälkäneen suutari Gustaf von Qvanten



Pälkäneen suutari Gustaf von Qvanten – aatelissuvun jälkeläinen karkasi Turusta takaisin kotikonnuilleen

Gustaf von Qvanten syntyi Walborg ja Henrik von Qvantenin perheeseen Kuhmalahdella Noksioislahden laidalla, Hukkilan niemellä 24.8.1833. Vuoden 1896 henkikirjoissa Gustaf von Qvanten on merkitty asuvaksi Sappeen Hannulan maalla, sitä ennen Rantalan.
Von Qvanten-suku on kotoisin Liivinmaalta, josta se on tullut Suomeen 1600-luvun alussa. Suku on aateloitu ja merkitty Ruotsin ritarihuoneeseen vuonna 1650.
Suvun keskeisintä asuinaluetta on menneinä vuosisatoina ollut Tampereen itäpuoleinen alue, Kuhmalahti, Sahalahti, Pälkäne ja Kangasala. Varsinaisen suvun päätilan Sahalahden Haapaniemen kartanon lisäksi suvun hallussa on ollut myös Sahalahden Haapasaaren Noksioinen.
Haapaniemen von Qvantenit säilyttivät pitkään sosiaalisen asemansa, mutta sitä vastoin Haapasaarta hallinneen sukuhaaran jäseniä löytyi niin torppareina kuin maanviljelijöinä.
Suoranainen aleneva säätykierto oli aatelissukujen piirissä harvinaista 1700-luvulla. Tällaisia sukuja oli kuitenkin joitakin, kuten Sahalahden Noksioisten von Qvantenit, jonka suvun jäsen oli myös Gustaf von Qvanten.

Isä ei koskaan nähnyt poikaansa

Isä ei koskaan nähnyt poikaansa eikä poika isäänsä. Isä Heikki von Qvanten oli nukkunut Kuhmalahden kalmistossa reilut seitsemän kuukautta ennen Kustaan syntymää.
Noksioislahden laidassa, Hukkilan niemellä pienessä mökkirähjässä näki Kustaa von Qvanten ensi kerran päivän valon 24. elokuuta 1833.
Pojan lapsuusvuodet kuluivat köyhyyden keskellä kymmenen korville. Toisinaan lähettivät varakkaammat sukulaiset pieniä avustuksia, mutta niillä ei pitkälle potkittu.
Äidin uupumattomaan työkykyyn oli säännöllisesti turvauduttava, mutta puutetta koettiin silti.

Kuhmalahdelta Turkuun jalkaisin

Eräänä päivänä saapui äiti Walborg von Qvantenille kirje Turusta. Siinä ehdotettiin, tai oikeammin määrättiin, että Kustaa toimitetaan vanhaan maan pääkaupunkiin kasvatettavaksi ja koulutettavaksi, jotta poika kerran kohoaisi säätynsä mukaiseen asemaan ja arvoon.
Asiaa ei kovin kauan pohdittu ja päätettiin ilman muuta lähteä. Muutaman päivän ajan äiti ja poika taivalsivat eväskääröt kainalossa Kuhmalahdelta kohti Turkua tapaamaan mahtavia sukulaisia. Matka kuljettiin kävelleen ja monta rakkoa siinä ehti jalkoihin tulla ennen kuin perille päästiin.
Herraa ei Kustaasta kuitenkaan saatu, sillä koti-ikävä valtasi mielen ja poika päätti palata kotiin, kuten aikalaiskertomus sen esittää:
Kustaan mielestä olivat turkulaiset maailman ikävimpiä ja kiusallisimpia ihmisiä, kokonaan toista maata kuin vapaamieliset ja hyväntahtoiset kuhmalahtelaiset.
Kovin jäi Kustaakin ikävilleen ja koti muistui köyhyydestään huolimatta rakkaana mieleen.
Metsäseudun lapsen kotikaipuu kasvoi niin valtaavaksi, että hän eräänä päivänä aivan omin päin pisti pillit pussiinsa. Kenellekään hyvästi sanomatta painoi poika sukulaistalon oven kiinni ja lähti jalan taivaltamaan kohti kotimökkiä Hämeen sydänmailla.

Kyläsuutarina ja kirjurina

Palattuaan Turusta meni Kustaa kotikylänsä suutarimestarille oppiin ja niin hän vuosien kuluessa oppi ammatin, jolla hän elätti itsensä vuosikymmenet. Hänen käsialansa on tuttu monessa nykyisessäkin kotiarkistossa, sillä hän kirjoitti useimmat sappeelaisten asiakirjat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vielä 1800-luvun lopussa useimmat Pälkäneen Sappeen kyläläiset käyttivät allekirjoituksena puumerkkiä, harvemmin allekirjoitusta.
Gustaf von Qvanten oli aviossa herännäissaarnaaja Erik Humalojan tyttären Marian kanssa. Maria von Qvanten pysyi koko elämänsä uskollisena rukoilevaisena. Hän muutti virallisesti kirjansa Sahalahden Tursolaan miehensä Kustaa von Qvantenin kuoltua 13.10.1903. He olivat sitä ennen jo olleet jonkinlaisessa asumuserossa.
Pälkäneen kirkkoneuvosto nuhteli vuonna 1894 Kustaa von Qvantenia, että tämä ei asunut vaimonsa, vaan erään toisen naisen kanssa. Qvanten puolustautui, että vaimo oli asunut liki 30 vuotta Sahalahdella, eikä suostunut tulemaan takaisin.
Heidän poikansa, herastuomari Erik von Qvanten, oli samalla suvun viimeinen miespuolinen jäsen Sahalahdella. Hän kuoli vuonna 1952. Hän omisti Partalan talon Ilolan kylässä.
Tuula Vuolle-Selki

Von Qvanten aatelisvaakuna
Lainaukset: Uusi Suomi 12.2.1928.
Lähteitä:
www.tamsuku.fi/Vuosikirja1997-07.pdf; Raitio Raine, Sotaherroja, torppareita ja huonomaineisia naisia, s. 42-48.
www.sappee-ohveno.fi/historia.htm
www.sappee-ohveno.fi/kylat.htm
Von Qvanten-suvun vaakuna: www.adelsvapen.com/genealogi/Von_Qvanten_nr_506

torstai 11. lokakuuta 2018

Sukutarinaa

Isoisäni äidin suvusta 

Isoisäni äidin, Henrika Vuolteen, isänpuoleinen sukuselvitys alkaa vuodesta 1737, eli Henrikan esi-isän Johan Anderssonin (s. 1713) ja tämän puolison Margareta Johansdotterin vihkimätodistuksesta 24.4.1737. Henrikan isänpuolinen suku johtaa siis Luopioisiin, joka oli 1700-luvulla Hauhon kappeliseurakunta.

Henrika kuoli vuonna 1925 71-vuotiaana, Puoliso Juho eli vielä muutaman vuoden ja heidän poikansa, eli isoisäni jatkoi itsenäisenä maanviljelijänä Kangasalla entisessä Nuorron torpassa.

Johan (s. 1713) ja Margareta asuivat Kajantilan kylässä Knuutilan talossa. Johan oli kotoisin Tähtösen talosta Luopioisista. Margareta oli puolestaan kotoisin samasta pitäjästä Niemelän kylästä, Särkisen talosta.

Johanin ja Margaretan poika, Anders (s. 1742), toimi Kajantilan Knuutilan talossa renkinä ja avioitui Caisa Juhontyttären kanssa. Heidän poikansa, itsellinen Simon Andersson (s. 1764), asui Luopioisissa Savisten tilalla. Beata Christiansdotter synnytti pojan, Israel Simonpojan 1785. Isäksi mainitaan Simon Andersson. Israel oli siis todennäköisesti avioton lapsi.

Henrikan isoisä, Israel, työskenteli lampuotina Luopioisissa. Israel sai aviopuolisonsa, Pälkäneeltä kotoisin olleen Lisa Juhontyttären (s. 1789) kanssa pojan, Juhon vuonna 1816. Henrikan isällä, Juholla oli kaksi sisarusta Mats ja Seraphia. Isoisä Israel Simonpoika muutti perheineen Sappeeseen Hutilan taloon marraskuussa 1818 Juhon ollessa kaksivuotias.Hutilasta perhe muutti jälleen takaisin Luopioisiin 1833.

Juho Israelinpoika (1816-1861)

Henrikan isä, Juho, muutti jo nuorena miehenä Pälkäneelle ja avioitui Kuhmalahdelta kotoisin olleen Ulrika Simontyttären (s. 1823) kanssa.  Juho toimi Pälkäneen Luikalan Olkkolan rusthollissa lampuotina. Olkkolan rusthollissa oli syntynyt myös Henrika Johanna 25.9.1853. Henrikan kummit olivat Olkkolan rusthollari Johan Olkkola, Olkkolan renki Mikael Johansson ja itsellisen vaimo Lisa Juhontytär. Luultavasti juuri Olkkolan rusthollissa Juho eli miehuutensa parhaita vuosia.

Perhe muutti Sappeeseen 1500-luvulla perustettuun Tervan taloon, jonka vuokraajana tiluksia hoiti pälkäneläinen Matti Mikonpoika ja tämän kuoltua leski Heta Heikintytär. Tähän taloon lampuodiksi eli vuokraviljelijäksi tuli Hetan jälkeen 1857 Juho Israelinpoika. Lapsia oli viisi: Maija Stiina 1843, Vilhelmiina 1846, Anna Liisa 1849, Henrika 1853 ja Juho 1856.  Mukana muutti Tervalle myös Juho Israelinpojan äiti ja Juhon nuorimmat sisarukset.

Juhon muutto Sappeeseen syrjäkylille on hiukan yllättävää. Olihan toki hänen isänsäkin asunut Sappeessa vuosina 1818-1833. Myöhemmät vaiheet selventävät Johanin levottomuutta. Leipä oli tiukassa ja epäilen Juhon harjoittaneen pienimuotoista viinanmyyntiä. Tuli myös itsekin nautiskeltua tuotoksia. Syrjäkylillä viinanpoltto oli helpompaa, kun ei ollut nimismies valvomassa.
On otettava myös huomioon, että 1860-luvun taitteessa elettiin jo kehnoja satovuosia, jotka jatkuivat pitkin 1860-luvun alkua. Ajat olivat raskaat.

Sitten tapahtui jotain yllättävää. Vasta 45-vuotias isä-Juho kuoli. Marraskuun ensimmäisenä päivänä 1861 tapahtui seuraavaa. Ensin siis ruotsiksi:
"Wållat sig döden genom starka drycker.
I stillhet begrafven genm(enligt,,) häradsrättens beslut"

Suomeksi todettuna Johan Israelsson kuoli ”vahvaan” l. väkiviinaan. Oliko mukana omaa tahtoa vai oliko mukana muita, jää epäselväksi "Haudattu hiljaisuudessa" tarkoittaa, että hänet on tosin haudattu siunattuun maahan (kirkkomaahan), mutta ilman kellonsoittoja ja muita tavallisesti hautausmenoihin kuuluneita asioita. Tähän on tarvittu oikeuden päätös, koska itsemurhan tehneitä ei välttämättä haudattu kirkkomaalle. Tarkistin tämän alan asiantuntijalta Tampereen yliopistosta, joten näin asiankulku on jokseenkin mennyt.

Tämä on surullinen tarina, mutta Henrikalla kävi onni, kun hän pääsi pappilaan pikkupiiaksi. Perheelle isän kuolema on ollut katastrofi, vaikka viina on luultavammin kuulunut elämään jo aiemmin ja samaten viinakauppa. Suomessa elettiin vielä kotipolton aikaa, kunnes se kiellettiin 1866.
Toivottavasti tämä selvensi siis hiukan Henrikan suvun vaiheita. Itselläni arvostus nousi suuresti isoisäni äitiä kohtaan. Hän oli kaiken lisäksi sairastanut lapsena isorokon, mutta selvinnyt siitäkin. Sitkeä ja elämänhaluinen ihminen ponnisti pappilan piiasta torpan ja myöhemmin maanviljelijän vaimoksi ja sai vielä monta menestyvää lasta.

Lähteitä:
Juhon asettumisesta Tervan taloon Sappeeseen löytyy tietoa myös Sappeen Ohvenon kylähistoriikista.

http://www.sappee-ohveno.fi/asumukset%20ja%20ihmiset.htm

Luopioisten, Pälkäneen kirkonkirjoja (SSHY): syntyneet, kuolleet, vihityt, muuttaneet ja rippikirjat vuosilta 1737-1861.

Koukkula Tuomo, Vanha Sappeen kylä Pälkäneellä, Kangasalan talonpoikaiselämää Palon suvun asuma-alueilla, III. 1971.


Kirkossa ihmiset käyvät ahkeraan. Herran ehtoollista he nauttivat vuosittain yksi, kaksi, kolme ja neljäkin kertaa. Herran pöydälle mennessään ja kuoriin astuttuaan rahvas notkistaa polviansa sekä samassa heti kumartaa. Toiset kumartavat vaan keran tahi kahdesti. Kun ei ripillä käy, häntä asukkaat katsovat syrinkaarein, juuri kun hän olisi willi-ihminen. Kristuksen kirkastussunnuntai on Luopioisten kirkkopyhä. Se sopii enemmän markkinapäiväksi kuin juhlaksi. Jo aamulla varhain ajaa pitkissä joukoissa omasta ja ympärillä olevista seurakunnista kirkonkylään ihmisiä. Heistä puoletkaan eivät mahdu, eikä haluakaan kirkkoon vaan kävelevät "raittilla"...

(Lähde:http://docplayer.fi/57040780-Uietv-a-semkunnastll-luopioisten-kirjoitti-aleksander-kena-tampereella-uuden-kirjapaino-yhtion-kirjapainossa-1883.html)

tiistai 21. elokuuta 2018

Lehtorinrouvan oikeudenkäynti oli oman aikansa sensaatiotapaus


Vuonna 1892, helmikuun 24. päivän aamuna opettajaperheen piika löytää lehtori Nantti (Ferdinand) Sainion hengettömänä sängystä ja ryntää ulos Niittykadulle hälyttämään apua. Sainion ruumiin kouristunut asento herätti piirilääkäri Bergstedtissä epäilyksen, joka vahvistui ruumiinavauksessa: lehtori Sainio oli kuollut strykniinimyrkytykseen.

Sahalahdella syntynyt Aina Maria Sainio o.s. Uotila (1871 Sahalahti – 1931 Tampere) oli hämeenlinnalainen lehtorinrouva, joka myrkytti miehensä, lehtori Ferdinand ”Nantti” Sainion vuonna 1892. Tämä murha herätti aikanaan suurta huomiota Suomessa.

Puolison Aina Sainion laatima kuolinilmoitus (Uusi Suometar 26.2.1892). Murhaepäilyt heräsivät ruumiinavauksen jälkeen:


Maisteri Sainio ei kuollutkaan halvaukseen, niinkuin ensin luultiin ja luuloteltiin, vaan on hän kuollut myrkkyyn. Aihetta siihen luuloon, että hän oli myrkytetty saatiin siitä, että naapurit yöllä kuulivat avun huutoja, ja hänen ruumiinsa asento osoitti hänen kuolleen hirveään suonenvetoon. Halvaukseen kuollaan tavallisesti ilman pitkiä huutoja. Mutta yksi lasi myrkkyä tuottaa kauheat ruumiin kouristukset. (Hämäläinen 2.3.1892).

Tutustuivat toisiinsa Sahalahdella

Ferdinand Sainio toimi latinan ja kreikan kielen lehtorina Hämeenlinnan klassillisessa lyseossa ja valmisteli parhaillaan tohtorinväitöskirjaansa sanskritin kielestä. Hänen vaimonsa oli kahdeksan vuotta miestään nuorempi ja heillä oli yksi lapsi, alle vuoden ikäinen Kyllikki-vauva. Perheen Niittykadun ja Linnantien (nykyinen Kustaa III katu) kulmatalossa olleessa huoneistossa asui myös kaksi koulupoikaa täysihoitolaisina. Aina Sainio oli varakkaan maalaistalon tytär Sahalahdelta kun taas Ferdinand Sainio oli kotoisin vaatimattomammista oloista ja hänellä oli vielä opiskeluvelkoja jäljellä. Aina Sainio oli tutustunut mieheensä tämän toimiessa kotiopettajana Sahalahdella. He olivat menneet naimisiin vuonna 1890.





Perheen palvelija löysi Ferdinand Sainion kuolleena vuoteestaan helmikuisena aamuna 1892. Ruumiin kouristunut asento herätti Hämeenlinnan piirilääkäri Bergstedtin epäilykset ja ruumiinavauksen yhteydessä selvisi että Sainio oli kuollut strykniinimyrkytykseen. Pian sen jälkeen selvisi myös, että Aina Sainio oli pari päivää aikaisemmin pyytänyt tohtori Gratschoffilta strykniinireseptiä villakoiran myrkytystä varten ja ostanut sitten strykniinin Pomoellin apteekista.

Lehtori Sainio oli edellisenä iltana illallisen jälkeen valittanut päänsärkyä ja pyytänyt vaimoltaan migreenipulveria. Tämän jälkeen hän vetäytyi omaan huoneeseensa, josta alkoi kuulua jonkin ajan kuluttua voimakkaita tuskanhuutoja. Rouva Sainio ei oman kertomansa mukaan ollut kuullut mitään, mutta perheen luona asuneet koulupojat olivat ne kuulleet. He olivat kuitenkin luulleet huutojen tulevan venäläiselle kasarmille vievältä puistotieltä ja juopuneiden sotilaiden siellä mellastavan.

Toissa keskiviikkona levisi Hämeenlinnan kaupungilla huhu, että maisteri Sainio on kuollut yöllä asunnossaan aivohalvaukseen. No siinä ei mitään sen suurempia. Valitettiin kuolemasta, mikä oli katkaissut toimekkaan elämän ja ihmeteltiin, että S, joka oli aina ollut niin iloinen, virkku ja työnhaluinen, kuoli noin äkkiä. Mutta kohta alkaakin kulkea kaupungilla kamaloita huhuja: puhutaan itsemurhasta ja myrkytyksestä. Ruumis oli ollut epäilyttävän näköinen ja osottanut, että vainaja oli kärsinyt kovia tuskia ennenkuin henki oli lähtenyt. (Kaiku 11.3.1892)

Aluksi oletettiin, että kyseessä olisi ollut onneton erehdys, jossa migreenipulveri ja strykniini olivat vahingossa sekoittuneet. Pitkä oikeuskäsittely alkoi Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa kaksi viikkoa kuoleman jälkeen. Tarkoituksena oli selvittää Sainion kuolemaan liittyviä tapahtumia. Vasta Aina Sainion tunnustuksen jälkeen 10. päivä huhtikuuta, lehtori Sainiolle järjestettiin suuret hautajaiset koko kaupungin seuratessa kadunvarsilla. Hämeenlinnan raastuvanoikeus langetti leskelle kuolemantuomion. Tältä kohtalolta hän säästyi koska keisari oli kieltänyt niiden toimeenpanemisen. Vuoden 1892 lokakuussa tuomio muutettiin elinikäiseksi kuristushuonerangaistukseksi.
Tuomiostaan Aina Sainio kärsi 14 vuotta Hämeenlinnan naisvankilassa. Vapauduttuaan Aina Sainio muutti nimensä ja muutti pois Hämeenlinnasta. Aina ja Ferdinand Sainion tytär kuoli 12-vuotiaana Tuusulassa aivokalvontulehdukseen. Aina Sainio meni uusiin naimisiin ja sai kaksi lasta uudessa avioliitossaan.

Aina Sainion oikeudenkäynti oli omana aikanaan sensaatiotapaus, jota käsiteltiin sekä paikallisissa että pääkaupungin lehdissä.

Lyseota Hämeenlinnassa murhan tapahtuma-aikana käyneet runoilijat Eino Leino ja Larin-Kyösti kirjoittivat myöhemmin muistelmissaan kuvauksen lehtori Sainion murhasta ja murha antoi virikkeitä myös Minna Canthille hänen kirjoittaessaan Sylvi-nimistä näytelmäänsä.

Lähteet:
http://www.hamewiki.fi/wiki/Lehtori_Sainion_murha
Rantala Anne, Kuolemaantuomitun kaksi elämää, Sukuviesti 2:1995.
Sanomalehdet: Uusi Suometar 26.2.1892, Hämäläinen 2.3.1892, Kaiku 11.3.1892

torstai 9. elokuuta 2018

Uuden ajan nainen


(https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3946)

Kansanedustaja Hilja Pärssinen syntyi Halsuan kappalaisen Karl Henrik Lindgrenin perheen nuorimmaisena 13. heinäkuuta vuonna 1876. Hilja oli 12-vuotias, kun isä kuoli. Kahden vuoden päästä Hilja menetti äitinsä Anna Elisabethin. Hiljan huoltajaksi jäi vanhin veli Oiva. Oulun tyttökoulun ja Sortavalan seminaarin jälkeen Hilja Pärssinen aloitti uransa Helsingin pitäjän, eli nykyisen Vantaan, kirkonkylässä opettajana.

Pärssisellä oli muiden naisasialiikkeen johtajien tavoin laajat kansainväliset verkostot.
Aikanaan hyvinkin tunnetun yhteiskunnallisen vaikuttajan, journalistin ja runoilijan Hilja Pärssisen toiminnasta on kirjoitettu paljon, mutta vasta nyt hänestä on ilmestynyt perusteellinen ja kattava elämäkerta.

Hilja Pärssinen oli tunnettu runoilija ja palavasieluinen puhuja, joka omassa elämässään koki Suomen historian dramaattiset käänteet ja tempautui mukaan vallankumouksen pyörteisiin. Punaisen Suomen kansanvaltuuskunnassa Pärssinen hoiti ensimmäisenä suomalaisnaisena ministeritason tehtäviä. Hän joutui pakenemaan Neuvosto-Venäjälle, päätyi takaisin kotimaahansa, istui vankilatuomion palaten lopulta eduskuntaan.

Hilja Pärssisen viidestä hyväksytystä eduskunta-aloitteesta kolme meni läpi Venäjän vallan aikana, kaksi itsenäisessä Suomessa. Näistä ensimmäinen oli lievennys lapsimurhan tehneiden naisten tuomioihin ja toinen liikeaikalaki, jonka ansiosta työolot kohentuivat kaupan alalla. Molemmat aloitteet pyrkivät naisten aseman kohentamiseen aikana, jolloin miehet hallitsivat niin yhteiskunnassa kuin yksityiselämässä. Hilja Pärssinen menehtyi uusiutuneeseen rintasyöpään syyskuussa 1935. Vähän aikaisemmin hän oli eronnut aviomiehestään Jaakko Pärssisestä, jonka kanssa hän oli mm. paennut Neuvosto-Venäjälle 1918.

Tahtomattaankin Hilja Pärssisen elämä vertautuu kansanedustaja Hilda Käkikoskeen, joka oli Pärssisen kiistakumppani ja ajoittain myös pilkan kohde.  Hilja oli papin tytär, kun taas vanhasuomalaisen Hilda Käkikosken isä oli seppä ja mylläri. Aatemaailmat eivät kuitenkaan kohdanneet.

Uuden ajan nainen on laajaan arkistoaineistoon perustuva elämäkerta työväenliikkeen keskeisestä henkilöstä. Tämän perusteellisempaa teosta ensimmäisistä naiskansanedustajista tuskin löytyy. Lukemista rasittaa ajoin kirjan valtavan tietomäärä. Runsaampi kuvitus olisi keventänyt lukemista.


Marjaliisa Hentilä - Matti Kalliokoski - Armi Viita: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Kustannusosakeyhtiö Siltala. Helsinki 2018, 360 sivua

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Eläinsatuja Sahalahdelta

Kesäkuun 22.päivänä 1850 lähti 19-vuotias ylioppilas Erik Rudbeck mukanaan toverinsa Albin Rothman kansanrunouden keruuretkelle Pohjois-Hämeeseen. Matkallaan he päätyivät Sahalahdelle, josta saivat mukaansa kaksi tunnettua kansansatua, Karhu tuomarina ja Susi passin (pässin) katsojana.

Iisalmessa syntyneen Erik Rudbeckin (1830-1867) vanhemmat olivat Iisalmen kihlakunnan henkikirjuri Anders Rudbeck ja äiti Maria Sofia Crohns. Rudbeck kävi Kuopion yläalkeiskoulun ja sen jälkeen Kuopion lukion, josta hän pääsi ylioppilaaksi 1849. Rudbeck valmistui filosofian maisteriksi 1857. Kun suomalaisen kansanrunon kerrontamuotoa käsitellyt väitöskirja hylättiin plagiaattiepäilyjen vuoksi, Eero Salmelaisen nimellä tunnetun Rudbeckin oli palattava synnyinseudulleen takaisin. Elias Lönnrot oli valmis puolustamaan suojattinsa väitöskirjaa, jota pidettiin epäilyistä huolimatta korkeatasoisena. Kuopiossa Rudbeck toimi lukion ja tyttökoulun opettajana jatkaen kuitenkin samalla kansansatukokoelmiensa toimittamista.
Erik Rudberck käytti kansansatukokoelmiensa yhteydessä suomalaista nimeä Eero Salmelainen.  Tämä kuva on otettu Pietarissa 1800-luvun puolivälissä. (Museovirasto, kuvaaja Veljekset Langner)

Matkaansa varten Rudbeck ja Rothman olivat saaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta stipendin. Rudbeck tovereineen lähti matkaan toisen kansanrunoudentutkijan Daniel Europaeuksen ohjeiden saattamana täynnä isänmaallista intoa.  Pettymys olikin suuri, kun tutkijat tapasivat miehiä, jotka olivat joko ympäri juovuksissa tai muuten tietämättömiä: ja josko tiesivätkin jotakuta tarinoida, niin se oli niin varsin halpaa, ja päälliseksi vielä niin ruokotointa ja roskaista, että sitä tuskin viihti kuunnella, sitä vähemmän muitten varalle paperillen panna.

Matkan edetessä runo- ja satuvakka alkoi täyttyä, kun Sydän-Hämeessä, Sahalahdella, he saivat mukaansa kaksi runoa: Karhu tuomarina ja Susi passin (pässin) katsojana. Matkan tulos oli erinomainen. He saattoivat luovuttaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 58 satua. Melkoinen saavutus vain 20-vuotiaalle nuorukaiselle, jonka maine alkoi kiiriä. Erik Rudbeckille uskottiin Suomen kansan satujen ja tarinoiden toimittaminen, joka ilmestyi neljänä osana. Sahalahtea koskeva osuus on julkaistu 1856. Kirjasta on otettu tämän jälkeen useita painoksia. Myöhemmin 1850-luvun alussa Hämettä koskevaa tarinaperinnettä täydensi Länsi-Suomen osakunnan ylioppilas O. Palander.

Salmelaisen eläinsadut muistuttavat juoneltaan, sanastoltaan, yleistunnelmaltaan ja rytmiltään kansansatuja, mutta todellisuudessa ne eivät ole perinteisiä kansansatuja. Martti Haavion mukaan ne ovat satuja kerrottuna Salmelaisen tavalla. Hän kehitti valikoiden erityyppisistä ja -tasoisista saduista oman satutyylinsä. Murresanat ja kansanomaisuuden Salmelainen kuitenkin pyrki säilyttämään.


Sahalahden kirkko ja sen ympäristö 1870-luvulla. (Museovirasto, tekijä Reinholm Agathon, lyijykynä).


Karhu tuomarina

Eläinten kesken, joita oli susi, kettu, kissa ja jänis, nousi kerran riita, eivätkä sopineet itse asialta. Haettiin silloin karhu tuomariksi, että se heidän riitansa ratkaisisi. Karhu tuli ja kysyi riiteleviltä: "Mitä te keskustelette?" --"Me keskustelemme siitä, kuinka monta neuvoa meillä kullakin hengenvaarassa ompi", vastasivat toiset. "No, montako neuvoa sinulla on?" kysyi karhu ensinnä sudelta. "Sata", vastasi susi. "Entä sinulla?" kysyy karhu ketulta. Tämä vastasi: "Tuhat." --"Onkos  sinulla monta?" kysyy karhu vuoronsa jänikseltä. "Ei minulla ole kuin pitkät jäljet", vastasi tämä. "Montakos on neuvoa sinulla?" --"Ei kuin yksi", vastasi kissa.
Karhu tuosta kävi koettamaan nyt, kuinka kukin hengenhädässä neuvoillaan aikaan tulisi. Ensinnäkin tarttui suteen kiinni ja pusersi sen kohta hengettömäksi. Kettu pyörähti ympäri kun näki, mitenkä sudelle kävi, ja karhu sai vain hännästä vähäsen kiinni, josta vieläkin on ketun hännässä valkoinen pilkka. Jänis, jolla oli pitkät sääret, pääsi karkuun ja pakeni pois. Kissa kiipesi puuhun ja lauloi sieltä: "Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa." -- Sen pituinen se.

Susi passin katsojana

Kulki kerran matkamiehiä tietä myöten, niin heiltä putosi tielle sianlihakappale. Susi perästä tullen otti sen lihakappaleen siitä, vaan kun tunsi sen suolaiseksi, niin sanoi: "Suu tuoretta toivoo", ja heitti sen suustansa. Samassa näki hän sian porsaineen joen rannalla ja meni ottamaan sitä. Sika rukoilemaan häntä, sanoi: "Elä ennen syö kuin minä lapseni kastan." --"No, kasta heidät", virkkoi susi suostuen toisen pyyntöön. Sika silloin läksi porsaineen jokeen, vaan ei palannutkaan sieltä, ui sen poikki toiselle puolelle. Susi jäi märkäsuin rannalle katsomaan eikä tainnut sialle mitään. Siitä läksi metsään sitten ja löysi sieltä pukin. Sen tavoitti nyt kiinni ja sanoi: "Nyt pääset tämän maailman vaivoista ja vastuksista, minä sinut syön." --"Odota vähäsen, kunne maani käyn vakoamassa", sanoi pukki, "syö sitten, kun mielesi tehnee." Susi tyytyi tähän, mutta pukki ei pitkältä arvellut, vaan juoksi toisen vartoessa talon luona olevan väen tykö. Kun ei susi nyt sitäkään saanut, meni hän suutuksissaan eteenpäin saalista saadaksensa. Kohta löysikin tamman varsoinensa ja sanoi: "Minä syön tuon varsasi, vastustahan sinulla siitä onkin vain, eikähän sinulla ole lupaa näissä tienoin kävellä." --"On minulla isännältäni passi, elä syö ennen kuin saan sen näyttää", vastasi tamma, käänsi takapuolensa samalla ja potkaisi sudelta leukaluun poikki, että se selälleen maahan lensi. Itse juoksi tamma varsoineen tiehensä. "Voi hupsua, mikä olin!" kiljaisi tuskissaan siinä nyt susi, "enhän minä pappi ollut, että olisin tarvinnut antaa sian kastaa lapsiansa, en mittari, että olisin tarvinnut päästääkseni pukkia maita vakoamaan, enkä ollut nimismiesnä, että minun tamman passia tarvitsi katsella." --Sen pituinen se.

Lähteet:
Haavio, Martti, 1955. Julkaisijan sanat. Teoksessa Suomen kansan satuja ja tarinoita. SKS. Helsinki.
Toimittanut Eero Salmelainen (Erik Rudbeck).

Suomen kansan satuja ja tarinoita. Karhu tuomarina, s. 413-414 ja Susi passin katsojana, s. 414-415. SKS.
Helsinki. Toimittanut Eero Salmelainen (Erik Rudbeck).

http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:el%C3%A4ineepos

Kuvat Museovirasto.

Juttu on julkaistu Sydän-Hämeen lehdessä 8.4.2018

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Espanjantaudin ensimmäinen aalto saapui kesällä 1918

Aamulehti 11.7.1918




Maailmanlaajuisia influenssaepidemioita on esiintynyt ainakin 1800-luvun lopulta lähtien. Kaikkein ankarimmaksi kulkutaudiksi muodostui kuitenkin vuosien 1918–1920 espanjantaudin nimellä kulkeva influenssaepidemia.
Sairaus oli huomattavasti rajumpi kuin siihen asti esiintyneet influenssat. Espanjantaudin kohdalla oli erikoista, että kuolleisuutta esiintyi erityisesti 20–45 -vuotiaissa. Suomessa tautiin kuolleita oli arviolta noin 20 000.
Espanjantauti levisi Suomeen jo kesäkuussa 1918, heti sisällissodan päätyttyä. Tauti raivosi aluksi erityisesti vankileireillä. Sen jälkeen se kulkeutui kotiutettujen sotilaiden ja vapautettujen vankien mukana eri puolille maata.
Ensimmäiset epidemiatapaukset ilmenivät heinäkuun alussa 1918. Suurimmillaan sairastavuus oli syksyllä 1918.
Espanjantaudin iskiessä maa oli yhteiskunnallisessa kriisissä. Vankileirien lisäksi punaisten pakolaisaallot kulkivat maan poikki kohti rajaa heikosti ravittuina ja sairaina. Lisäksi ihmisiä oli valtavasti liikkeellä joko etsimässä omaisuuttaan tai ruokaa.
Joukkotapahtumissa kuten markkinoilla taudit tarttuivat ja tapahtumiin osallistuneet toivat kotiin tullessaan niitä mukanaan. Vilkkaiden liikenneyhteyksien varrella tartuntavaara oli suurempi, kun taas harvemmin asutulla maaseudulla tartuntoja oli vähemmän.

Tauti raivoaa paikoin ankarana

”Jo viime kesänä yritti tauti leviämään, vaan suotuisempien ilmojen aikoina raukesi sen voima.  Kesän aallon seurauksena kuoli kaksi pitäjäläistä. Mutta sitten, lokakuun puolivälissä, aivan yhtäkkiä, sairastui siihen Keson kylässä noin 20 henkeä. Tauti oli ankaraa, paraassa iässä olevat henkilöt kaatuivat vuoteeseen, aivan kuin ruttoon.”Kangasalla ensimmäisistä tapauksista ilmoitetaan heinäkuussa 1918. Taudin olivat tuoneet pitäjään keväällä Tampereelta leivänhakuun maaseudulle lähteneet perheet, joissa oli mukana myös tulirokkoa sairastavia lapsia. Vasta lokakuussa sairaus levisi kuin rutto kylästä toiseen:

Lokakuuhun mennessä sairastuneiden määrä oli kasvanut ja monessa perheessä koko väki oli taudissa. Tilannetta ei helpottanut, että samaan aikaan oli liikkeellä myös muita kulkutauteja.

”Kesän aallon seurauksena kuoli kaksi pitäjäläistä. Mutta sitten, lokakuun puolivälissä, aivan yhtäkkiä, sairastui siihen Keson kylässä noin 20 henkeä. Tauti oli ankaraa, paraassa iässä olevat henkilöt kaatuivat vuoteeseen, aivan kuin ruttoon”, lehdessä kerrottiin Kangasalan Espanjantautitilanteesta sata vuotta sitten.
Kirkonkylässä sairastuivat samaan aikaan sekä lääkäri, kätilö että postinkantaja. Useat kansakoulut olivat suljettuna 1–2 viikkoa.
Kuntaan perustettiin tulirokkosairaala. Tulirokkopotilaan hoitaminen kotioloissa oli hankalaa, ja vaati usein sairaalahoidon. Vuoden loppuun mennessä kulkutautisairaalassa oli hoidettu 45 potilasta, joista kahdeksan oli kuollut.
”Kangasalla on kunnanlääkäri pitkillä sairasmatkoilla kaikilla tahoilla riehuvan espanjantaudin takia. Toisella paikkakunnalla olevalta lääkäriltä asiaa tiedustellessamme saimme kuulla, että useat perheet ympäristöllä olivat kokonaan sairastuneet, niin, että työt jäävät tekemättä. Kuolemantapauksia on myöskin ollut.”
Syksyyn 1918 mennessä oli tauti levinnyt Hämeessä paikkakunnalta toiselle, myös Pälkäneelle. Tampereen Sanomat kirjoitti, miten ”tauti raivoo toisin paikoin hyvinkin yleisenä ja ankarana”:
”Koetimme eilen eri tienoilta maaseutua ottaa selkoa a. k. espanjantaudin levenemisestä, koska se kaikesta päättäen on varsin suuri. Tehtävä ei kuitenkaan ollut niinkään yksinkertainen, sillä ensi yrityksemme saada puhelimitse tavata asianomaista kunnanlääkäriä meni useimmissa tapauksissa myttyyn.
Pälkäneelle pääsimme monien vaivojen jälkeen, sillä Pälkäneen johtohan on aina ’ylösotettu’ surun lapsi. Hirmuisessa naisäänten sekamelskassa, mikä kuormitti tämän ’johdon’, erotimme kumminkin tohtori Huovisen äänen, joka antoi meille sen lohdullisen tiedon, ettei tautia Pälkäneellä liiku varsin paljon.”
Väestöä kehotettiin suurempaan huolellisuuteen, jottei tauti yltyisi entisestään. Lääkärin apuun turvauduttiin usein liian myöhään, kuten varsinkin lasten kuolleisuusluvut osoittavat.
Kirkonkuulutuksilla pyrittiin tiedottamaan seurakuntalaisia uhkaavista vaaroista ja keinoista sairauksien välttämiseksi.


”Hirmuisessa naisäänten sekamelskassa, mikä kuormitti tämän ’johdon’, erotimme kumminkin tohtori Huovisen äänen, joka antoi meille sen lohdullisen tiedon, ettei tautia Pälkäneellä liiku varsin paljon”, raportoitiin Pälkäneen tautitilanteesta.
Lähteet:
Linnanmäki, Eila 2005. Espanjantauti Suomessa. Influenssapandemia 1918–1920. SKS.Helsinki.
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/influens.html
Tekstin lainaukset: Kyrön Sanomat 25.10.1918 ja Kangasalan Sanomat 28.12.1918
Suomen Sosialidemokraatti 18.10.1918
Tampereen Sanomat 17.10.1918

Juttu on julkaistu Sydän-Hämeen lehdessä 12.7.2018

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Isonvihan tuhoja Pälkäneen syrjäkylissä

Syyskuussa 1713 Venäjän armeija lähti etenemään Helsingistä kohti Hämeenlinnaa.  Kostianvirran taistelun jälkeisinä päivinä lokakuussa myös Hauho joutui tuhon kohteeksi. Useampi henki, tavarat ja elintarvikkeet katosivat.  Samalla vihollisen ratsut kulkivat tuolloiseen Hauhon kappeliseurakuntaan, Luopioisiin. Myöskään Pälkäneen syrjäiset sivukylät eivät säästyneet tuhoilta.

Tuhon jälkiä marraskuussa 1713

Venäläiset tunkeutuivat Sappeeseen marraskuussa 1713 ja ryöstivät taloja. Venäläisten surmaamaksi (”slagne af ryssa”) joutui Tuomas-vanhus. Toisesta talosta otettiin nuori Erik-poika vangiksi, mutta vapautettiin. Ennen kuolemaansa oli hän kulkenut kerjäten. Väestä tapettiin ne, jotka osuivat partioiden kohdalle. Näin kävi onnettoman Tuomaankin ja Erik-poikasen. Naisten kohtalon ovat papit jättäneet kirjaamatta. Häpeää ja tuskaa oli riittämiin. Asiakirjat vaikenevat ja suuri osa on niistä hävinnyt. Vain tarinat jäivät.


Isonvihan loppuvaiheessa vietiin miehiä Venäjän armeijaan

Isonvihan loppuvaiheessa venäläiset keräsivät ihmisverona miehiä Venäjän armeijaan Pälkäneen lisäksi myös Sappeesta.  Nimeltä tiedetään vain yksi, Simo Tuomaanpoika, jonka venäläinen kapteeni Jelagin vei 1720 sotimaan Venäjän etelärajalle.  Suuressa Pohjan sodassa Kaarle XII:n joukoissa Sappeen ruodusta menehtyneistä tiedetään nimeltä, Taneli Profast. Hän palveli Hämeen jalkaväkirykmentissä ja katosi lumimyrskyssä Norjassa.


Jylhänvuoren kirkko ja piilopirtit

Kyläläiset piiloutuivat venäläisiltä Sappeenvuoren suojiin, joka on Pälkäneen korkein paikka Laipanmaan reunalla. Sappeenvuoren kaakkoisrinteessä on kaksi siirtolohkaretta, joita kutsutaan Jylhän kirkoksi. Toinen kivi muistuttaa kivikirkkoa ja toinen kellotapulia. Tarinan mukaan isonvihan aikana Jylhän kirkolla on pidetty jumalanpalveluksia. Kostianvirran taistelua seuranneen Pyhän Mikaelin kirkon ryöstön yhteydessä kirkko vaurioitui. Kirkkoherra Matthias Ithalin oli paossa venäläisiä jonkin aikaa ainakin vuonna 1714. Kirkkoherra ja kappalainen Olaus Castrenius eivät ole tuolloin olleet palvelemassa seurakuntaa.

Jylhänkirkko Sappeessa. (http://www.sappee-ohveno.fi/, Jari Kemppainen Jylhänkirkosta)

Tavallinen talonpoikaväestö piiloutui lähimetsiin piilopirtteihin välttääkseen ryöstöt ja säilyttääkseen henkensä.  Kysymys kuuluu, onko juuri kirkkomatka koitunut matkalla olleen Tuomaan kohtaloksi. Vuodesta 1713 vuoteen 1717 miehitysvallan polttamiset, ryöstämiset, verottamiset ja kiduttamiset olivat osa suomalaista arkista elämänmenoa. Pirkanmaalla oli tuolloin valtavia kenttäleirejä, joista käsin viholliset kävivät ryöstöretkillä ja vankeja ottaen. Ihmiset piileskelivät metsissä, alistuivat ja muuttuivat tulevaisuutensa suhteen haluttomiksi, eivät enää viljelleet ja kärsivät nälästä. Ryöstäminen ja verottaminen eivät kohdistuneet pelkästään aineelliseen omaisuuteen, vaan ihmisiä vietiin Venäjälle sotasaaliina.

Lähteitä:

SSHY. Kirkonkirjat. Pälkäne. Haudattujen luettelot 1711-1733.
Suomen asutuksen yleisluettelo. Pälkäne 1695-1714 (99).

Miettinen, Tiina 2012. Ihanteista irrallaan. TAMPEREEN YLIOPISTO. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun.
Vilkuna H.J. 2005. Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. SKS. Jyväskylä.

http://www.sappee-ohveno.fi/historia.htm

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Rotuhygieniaa



Museokeskus Vapriikki

Hennalan vankileirillä Lahdessa teloitettiin laittomasti ainakin 216 punaista naista toukokuussa 1918. Teloituksiin vaikutti vahvasti rodunjalostusoppi. Sen mukaan rappeutuneiksi katsotut punaiset naissotilaat haluttiin tieten tahtoen tappaa, sanoo väitöskirjatutkija Marjo Liukkonen.

Rykmentin johtajan virolaisen Hans Kalmin läheisimpiä ystäviä olivat Lauri ja Martti Pihkala, jotka jo aiemmin tunnettiin rotuhygieenikkoina. Lauri Pihkala oli myös Kalmin neuvonantaja. Väitöskirjan rankinta antia on nimenomaan rotuhygienian vaikutus naisten teloituksiin. Mukana oli harvinaisen koulutettuja sotilaita; maistereita, agronomeja, ylioppilaita. Koulutetuilla ihmisillä oli myös tietoa rotuhygieniasta.

Liukkosen väitöskirja on saanut osakseen jokseenkin rajua kritiikkiä etenkin lähdekritiikin puutteesta.  Myöntänen, etten ole lukenut väitöskirjaa - vain sisällysluettelon. Tulokset ovat järkyttäviä.

Se, että teloitukset ja mielivaltaiset väkivallanteot olivat näin suunniteltuja, on sitä uutta tietoa, jota Marjo Liukkonen väitöskirjassaan esittää.

Historiantutkija joutuu työssään kohtaamaan ihmisen aiheuttamaa pahuutta.  Liukkosen väitöskirjassa vedetäänkin kollegoiden mielestä nyt mutkat suoriksi ja tuodaan sisällissodan pahimmat tapahtumat lukijoiden silmien eteen varoittamatta.

On ymmärrettävää, että näinkin rankalta tutkimusaineistolta ja sen käsittelyltä vaaditaan enemmän, sillä ovathan syytökset raskaita. Pelkkien aihetodisteiden varaan ei voi jättäytyä.

Olin muutama vuosi sitten mukana Ihan epäNormaalia-näyttelyn kokoamisessa tutkijan roolissa. Aineisto oli hyvin eritasoista; oli viranomaisen, koulutuksen, köyhäinhoidon näkökulmaa ja vammaisten omia muistoja. Tiiviiden ja kiivaidenkin keskustelujen huomasimme, etteivät materiaalit keskustele keskenään, ja vaarana oli, että vammaisen näkökulma jää viranomaisaineiston alle.

Varhaisempi, 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuun ulottuva muistitietoaineisto oli hajanaista -  vain muutama  jälkirjoitus ja haastattelu.. Näyttelyä ei rakenneta kuin tutkimusta. On otettava muut konstit käyttöön. Näin nostettiin esiin sinänsä nerokas ajatus "kuumista perunoista". Mitkä olivat ne asiat, jotka olivat vammaisten elämässä tärkeitä - tänä päivänä ja historiassa. Mm. se, että kuuroilta kiellettiin heidän oma kielensä yli sadaksi vuodeksi, on hyvä esimerkki siitä, miten kielellä voidaan eristää. Tämän idean varaan siis rakentui näyttely, josta kaikenlainen raflaavuus jätettiin pois. Yksilötarinat olivat selviytyjien.

Rotuhygieniaa ei unohdettu. Luin näyttelyprosessin aikana surullisia tarinoita toimenpiteistä, joista ensimmäiset tehtiin laittomasti 1910-luvulla. Näitä tarinoita ei näyttelyyn saatu, mikä jälkeenpäin herättää ristiriitaisiakin tunteita. Kaikille tapahtumille pitäisi kuitenkin löytää jokin järki, eli miksi näin kävi.

Seuraava tutkimusaihe voisi ollakin laitoksissa ja sairaaloissa olleiden vammaisten kohtelu. Onhan lastenkotilasten kaltoinkohtelusta jo ilmestynyt laajaa huomiota saanut tutkimus. Anteeksipyyntö valtion taholtakin on esitetty.


Lähteitä:

Liukkonen, Marjo, Hennalan naismurhat 1918.2018.

http://tkm.fi/ihan_epanormaalia_multimedia/fi/

Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983:
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74821/Rap_2016_22.pdf?sequence=1




keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Pitkäjärveläiset

Wilho Ilmarin ohjaaman suomalaisen elokuvan Pitkäjärveläiset (1951) tarina pohjautuu Jalmari Finnen vuodelta 1923 olevaan samannimiseen näytelmään. Tapahtuvat perustuvat todellisiin oikeudenkäyntipöytäkirjoihin. Sekä näytelmä että elokuva sijoittuvat  kotiseutuni lähelle, Oriveden Pitkäjärvelle. Vuosi on 1765. Itse elokuva on kuvattu Tuuloksessa ja Luopioisissa.Näytelmässä vilahtelevat sydän-hämäläisille tutut paikat kuten Längelmäki, Pälkäne, Luopioinen ja Padasjoki. Jalmari Finne kangasalalaisena kyllä tunsi väestönsä ja hämäläisten heimojen erot.

Tapahtumat alkavat Natukan pihamaalta Pitkäjärven kylässä.  Susanna on nimismiehen tytär ja Natukan leskiemäntä. Hän on synnyttänyt aviottomat kaksoset ja joutunut jalkapuuhun kirkonmenojen ajaksi. Jalkapuussa istuminen ei tuolloin ollut tavatonta. Joko pienempiä tai isompiakin rikkomuksia sovitettiin jalkapuussa istumalla kirkonmenojen aikana koko kirkkokansan nähtävillä.

Mitä se on, ei yhtään mitään. Täällä Orivedellä on aina totuttu istumaan jalkapuussa. Ei täällä siitä välitetä yhtään. Täällähän oli ennen sellainen jalkapuu, jossa oli kolme paria jalkareikiä, mutta kun tuli tilan ahtaus, niin täytyi laittaa uusi, jossa on viisi paria.

Susanna Antintytär, Natukan leskiemäntä (Elsa Rantalainen) jalkapuussa. Seurana kopea miniäehdokas Regina Tuomaantytär (Eila Peitsalo).

Susannan aikamiespoika Juha on kihlautunut Reginan kanssa.  Reginaa kosiskelevat myös Martti Heikkilä, sotamies Matti Modig ja Kalle Brockman. Marttiin ovat taas rakastuneet Reginan kaksi siskoa sekä Sikalan piika Maria. Näytelmä koostuu monivaiheisista kosioretkistä ja tappeluista. Vallesmannillakin uhkaillaan. Kirjan avainhenkilönä on längelmäkeläinen Henna, jonka neuvoilla Juha saa lopulta kopean ja kiusoittelevan kihlattunsa ruotuun.  

Ei sitä säynäjärveläisten tarvitse Pitkäjärveltä tulla vaimoja hakemaan. Kyllä mekin oman kylän tytöt naimme. (Martti)

Elokuva sai suopean vastaanoton. Kehuista huolimatta jotkut kriitikot pitivät elokuvaa sittenkin vain filmattuna teatterina, ja sitähän se nykykatsojan silmin on. Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin mainioita ja hämäläismiljööseen osuvia valintoja.

Pitkäjärveläisten (Så älskas i Pitkäjärvi) -elokuvajuliste vuodelta 1951. (Elonet). Myllynkiveä pyörittämässä Läpikäytävän Henna (Elna Hellman).

Lähteitä:

Finne, Jalmari 1925. Pitkäjärveläiset. Nelinäytöksinen huvinäytelmä. Otava.
https://www.elonet.fi/fi/elokuva/115757

Mäntänvuoren näkötorni


Mäntänvuoren vanhempi näkötorni 1900-luvun alussa. Näkötorni oli myös paitsi suosittu matkailukohde, myös perheiden sunnuntairetkien kohde. (Kuva on Serlachius-museossa olevan mänttäläisen kauppias Hoffrenin kuva-albumikuvakokoelmasta)

Suomi on näkötornien luvattu maa. Niitä löytyy varsinkin Etelä-Suomesta, mutta myös Pohjois-Pirkanmaalta ja Keski-Suomesta. Mäntänvuori oli jo 1800-luvun lopussa tunnettu näköalapaikka. Siellä sijaitsi myös kaunisrakenteinen näkötorni. Vaikka alueen maisemalliset arvot tunnustettiin, ei näkötornin elinkaari ollut pitkä. Se purettiin huonon kuntonsa vuoksi ensimmäisen maailmasodan aikana 1916. Elettiin yhteiskunnallisesti kuohuvaa ajanjaksoa maamme historiassa. Aikaa sekä mahdollisuuksia näkötornin ylläpitämiseen ei ollut.

Mäntänvuoresta tuli vuorineuvos Gösta Serlachiuksen toimesta 1920-luvulla virkistys- ja liikuntapaikka. W.G. Palmqvistin Serlachiukselle suunnittelema "Huvimatkatupa" rakennettiin 1928 entisen näkötornin vanhalle kivijalalle. Maja on toiminut vuosikymmenten ajan kahvilana. Alue rauhoitettiin lääninhallituksen päätöksellä luonnonsuojelualueeksi 1945. Vielä 1900-luvun puolessa välissä Mäntänvuoressa oli hyppyrimäki, jossa pidettiin monet kilpailut. Kunnostuksen jälkeen, vuodesta 2005 alkaen se on palvellut näkötornina. Nykyisellään koko alue on suosittu retki- ja virkistyskohde.

Vanhempi näkötorni pystytettiin Keski-Suomen maatalousnäyttelyä varten nykyisen majan kohdalle vuonna 1895. Torni oli hyvin koristeellinen ja taidokkaasti tehty. Maatalousnäyttely pidettiin Mäntän tehtailla heinäkuun puolivälissä 1895, ja kävijöiden toivottiin vierailevan myös näkötornissa ihailemassa luonnonkauniita maisemia. Rakentaminen oli lähtenyt liikkeelle yksityisin varoin. Näkötornin hyväksi pidettiin mm. iltamat.

Valmistuneesta näkötornista olivat hyvät näkymät kuuteen pitäjään asti Keuruuta lukuun ottamatta, kirjoitti sanomalehti Suomalainen toukokuun lopussa 29.5.1895. Jo itse Mäntänvuori oli 190 metriä korkea, joten nyt oltiin korkealla paikalla, josta näki naapurikuntiin Kuorevedelle ja Juupajoelle saakka.

Jos satut kulkemaan Tampereen -Waasan rautatietä niin ota aikaa mukaasi ja poikkea Vilppulan asemalta, Mäntän läheisyydessä olevalle Mäntänwuorelle rakennetusta näkötornista katsomaan, sieltä näet heti yleiskatsauksella Kuoreweden yli yhdellä silmäyksellä. (Kunnalliset Sanomat 10.4.1896).



Uusi näkötorni vuodelta 2005 palveli aiemmin hyppytornina. (http://www.manttavilppula.fi/kaupunkipalvelut/liikunta/mantanvuoren-ulkoilualue/)



 Vuonna 1928 rakennettu kulttuurihistoriallisesti arvokas Vuorenmaja sijaitsee keskellä kaunista Mäntänvuoren luonnonsuojelualuetta Mäntässä ja palvelee nykyään asiakkaitaan viinitupana ja kahvilana. (Jalasjärven museo)



Lähteitä:

Mönkkönen, Mauri 1992. Mäntän historia 1860–1947. Mäntän kaupunki ja Mäntän seurakunta.
https://www.vuorenmaja.fi/fi/vuorenmaja
Pirkanmaan arvokkaiden harjualueiden inventoinnin tarkistus 2014. Kohdekuvaukset osa I. Valtakunnallisesti arvokkaat kohteet ja maakunnallisesti arvokkaat kohteet osoitteessa:

http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/109265/Raportteja%20111%202014.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Keski-Suomi 27.6.1895 Keski-Suomen maatalousnäyttelystä.
Tampereen Uutiset 6.10.1893
Kunnalliset Sanomat 10.4.1896
Suomalainen 29.5.1895
Kuvat: Mänttä-Vilppula, kaupunkipalvelut, Jalasjärven museo ja Serlachius-museot


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Syytinkivaareja ja -muoreja 1600- ja 1700-luvulta


Maatalousyhteiskunnassa perheet ja suvut huolehtivat omista ikääntyneistään. Syytinkijärjestelmä oli siis tavallaan perhehoitoa, jota ollaan nyt tuomassa uudelleen käytäntöön. Vanhoja syytinkisopimuksia löytyy vaikka perukirjoista. Tämän löysin Liisa Poppiuksen Hämäläisiä sukuja Pastell-selvityksestä.



Sääksmäen keskiaikainen kivikirkko, jonka yhteydestä löytyvät myös ensimmäisten Pastell-suvun jäsenten haudat.(Museovirasto, valokuvaaja Pekka Kyytinen).

Leonhard Pastell vanhemman ja nuoremman syytinkisopimuksista

Isoäitini isoäiti, Amanda Lentola, oli omaa sukuaan Pastell. Hämäläisiä sukuja -sarjassa on Liisa Poppius tutkinut Pastell-sukua. Selvityksestä löytyy myös tietoa syytinkisopimusten järjestämisestä aikana, jolloin sotia oli toinen toisensa jälkeen.

Isoäitini isoäiti Amanda Lentola, os. Pastell (Tuula Vuolle-Selkin kuvakokoelmat)


Pastell-suvun ensimmäinen jäsen, Leonhard Pastell, mainitaan Sääksmäen Roukon Mäenpään eli Furunäsin omistajana vuonna 1641, jonka hän omisti avioliittonsa kautta, ja josta suoritti myös ratsupalvelusta. Manttaaliluettelossa hänet mainitaan Lennart Tysk-nimellä ja suku on todennäköisesti vierasmaalainen. Leonhard Pastell oli sotilasarvoltaan aliupseeri: vuodesta 1642 korpraali, sittemmin vuodesta 1649 luutnantti Banérin komppaniassa ja vuonna 1653 hän yleni ratsumestariksi. Onko Leonhard saapunut Suomeen 30-vuotisen sodan aikana? Sitä emme varmuudella tiedä, mutta ehkä luonteva ajankohta ottaen huomioon Leonhard Pastellin iän. Tiedämme, että Kustaa II Adolfin armeijassa oli niin suomalaisia kuin ruotsalaisia sotilaita, myös saksalaisia palkkasotilaita.

Vuonna 1650 Leonhard Pastell sai kuningatar Kristiinalta läänitykseksi Pälkäneen Painon Jussilan sekä Sääksmäen Lantoisten Penttilän ja Rekolan sekä Valkeakosken Salonkylän Kaivannon myllyn, jotka aikaisemmin olivat olleet läänitettynä hänen apelleen.

Luovutettuaan aikanaan Roukon isännyyden pojalleen siirtyi Leonhard Pastell 1660-luvun alussa viettämään vanhuudenpäiviään Sääksmäen Lantoisiin. Hänen kuolemansa jälkeen eivät perheen varat kuitenkaan riittäneet kartanon asianomaiseen kunnossapitoon, mutta Leonhard Pastellin leski Margareeta nautti Lantoisten Penttilässä rälssioikeutta aina isoon reduktioon  saakka. Läänitysten peruutus onkin ollut kartanolle lähes kuolinisku, sillä viimeisinä vuosinaan Margareeta-vanhus on merkitty henkikirjoissa köyhäksi.

Leonhardin pojan, Leonhard Pastell nuoremman, kerrotaan eläneen 106-vuotiaaksi, ja hänet on haudattu Sääksmäen kirkon lattian alle. Vielä vuonna 1732 hän esiintyi oikeudessa todistajana ja oli tällöin oman ilmoituksensa mukaan muutamia vuosia yli 90-vuotias. Hän tuli Roukon tilan isännäksi isänsä kuoleman jälkeen 1662. Tila oli tuolloin yhden manttaalin suuruinen. Leonhard Pastell nuoremman aikana oli vuotuinen kylvö 8-9 tynnyriä. Niityistä saatiin noin 40 kuormaa heinää, metsää oli tukeiksi, tarvikkeiksi ja käyttöpuiksi, mutta kaskeamiseen vähän, mikä kertoo, että myös Hämeessä kaskeamista harjoitettiin ahkerasti 1600-luvun loppupuolella ja myöhemminkin.

Kalavettä oli niukalti ja Leonhard Pastell nuoremman perunkirjoitustilaisuudessaan todettiin rakennukset rappeutuneiksi. 1600-luvun lopun sodat Norjaa ja Tanskaa vastaan saattoivat Roukon isännän velkaantumaan. Hän mm. lainasi turkulaiselta porvarilta Henrik Kolckeniukselta 70 kuparitaalaria antaen pantiksi kultasormuksen, hopeapikarin ja hopealusikan. Ísonvihan aikana hän myi mm. kuparikattilan venäläisille. Vuonna 1716 Leonhard Pastell luovutti omaisuutensa pojilleen velvoittaen nämä samalla vastaamaan kertyneistä veloista. Roukosta hän pidätti itselleen eläkkeenä vuosittain 4 tynnyriä viljaa, yhden sian sekä tynnyrin olutta. Elettiin edelleen raskasta aikaa venäläisten kylväessä kauhua ja tuhoa maassa.



Lähteenä käytetty:

Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti (1994) Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.

Poppius, Liisa 1949. Hämäläisiä sukuja. Pastell. Helsinki.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Syytingillä

Maatalousyhteiskunnassa perheet ja suvut huolehtivat omista ikääntyneistään. Syytinkijärjestelmä oli siis tavallaan perhehoitoa, jota ollaan nyt tuomassa uudelleen käytäntöön.

Suomessa tiedetään tehdyn talollisille syytinkisopimuksia jo keskiajalla. Syytinkisopimuksia tehdään maatilojen sukupolvenvaihdoksissa vieläkin muutamia vuodessa, mutta niiden merkitys syytinkiläisten eläketurvassa on kokonaisuudessaan vähäinen.

Vielä 1930-luvun alussa eläke oli harvinainen etuoikeus Suomessa. Suurin osa ihmisistä tukeutui säästöihin, lasten kanssa solmittuihin syytinkisopimuksiin ja erilaisiin avustuksiin. Ensimmäisen eläkelain hyväksyminen vuonna 1937 oli merkittävä askel vanhusten perustoimeentulon turvaamiseksi. Kansaneläkelain oli tarkoitus taata kaikille minimieläke, myös maaseudun vanhuksille.

Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa syytingille siirtyminen oli talonpoikaistaloissa ajankohta, jolloin erilaiset sukupolvenvaihdokseen liittyvät asiat hoidettiin. Silloin määriteltiin talon hoitoon liittyvät taloudelliset ja sosiaaliset suhteet uudelleen, sovittiin vanhempien ja lasten välisistä vastuista ja velvoitteista sekä tehtiin perimystä ja vanhusten elatusta koskeva sopimus. Käytännössä vanhus varmisti itselleen vanhuuden toimeentulon testamenttaamalla omaisuutensa lapselle, joka vastavuoroisesti lupasi pitää huolen syytingistä, asunnosta, ruuasta ja hoivasta.

 Maanantaina ensi kesäkuun 4 p:nä pidetään Längelmäen pitäjän Längipohjan kylässä Uotilan talossa perinnönjako edesmenneen syytinkimuorin Johanna Manuntyttären vainaan jälkeen. 12. p. toukokuuta 1883. Kalle Uotilainen Leski. (Suomalainen Wirallinen Lehti 16.5.1883).

Vanhojen emäntien ja isäntien syytinkisopimus perustui heidän ja perillisten välillä vahvistettuun syytinkisopimukseen, jonka vakuudeksi haettiin käräjillä kiinnitys. Uusi omistaja lunasti talon itselleen huolehtimalla samalla edellisten haltijoiden vanhuudesta. Talon sai antaa syytinkiä vastaan myös vieraalle.

Talon hallinnan siirtyminen nuoremmille merkitsi samalla luopumista aktiivisen työiän velvoitteista. Se merkitsi luopumista paljosta raatamisesta ja painavasta vastuusta. Emännyydestä luopuminen saattoi olla monelle iäkkäälle leskelle myös vaikeaa, vaikka voimat olisivatkin vähentyneet. On tapauksia, joissa leski oli sopinut isännyyden ottavan poikansa kanssa, että saisi pitää emännyyden kuolemaan saakka.

Monelle suomalaiselle tuttu Topeliuksen Kunnioita isääsi ja äitiäsi kertoo tarinan siitä, miten perheen vanhemmat soimaavat isoisää, joka vapinaltaan läikyttää ruokaansa, ja lopulta asettavat hänet syömään nurkkaan puupurtilon kanssa. Perheen nelivuotias poika vuoleskelee puupalikkaa, ja vanhempien tiedusteltua mainitsee siitä tulevan purtilon. Eikä suinkaan porsaalle, vaan isälle ja äidille, jotka vanhoiksi tultuaan pääsevät siitä syömään nurkkaan, kuten isoisäkin. Tämä saa vanhemmat tajuamaan oman kiittämättömyytensä ja kovasydämisyytensä. Seuraa anteeksipyyntö isoisältä ja lupaus kunniasijasta perheen ruokapöydässä. Sadun lopussa muistutetaan neljännen käskyn merkityksestä.

Iäkäs ja vanheneva ihminen tarvitsi monenlaista huolenpitoa ja hoivaa ja sitä enemmän, mitä vähäisempi hänen toimintakykynsä sairauksien tai iän vuoksi oli. Taloudellinen turvallisuus ja konkreettinen hoiva olivat eri asioita, mutta saattoivat molemmat olla tarpeen. Huonokuntoinen vanhus oli elatuksen lisäksi myös konkreettisen hoidon tarpeessa arjesta selvitäkseen.


Hyvin usein syytinkivaarien- ja muorien tehtävänä oli lastenlasten kaitseminen. Tämä hellyttävä kuva on Lahden kaupunginmuseosta.

Lapsilla oli joka tapauksessa velvollisuus pitää huolta vanhemmistaan näiden ikääntyessä – oli syytinkisopimusta tai ei.  Huoltaminen ja elättäminen olivat useimmiten miesten, poikien ja vävyjen vastuulla. Sen sijaan käytännön hoitotoimet kuuluivat agraarisessa yhteiskunnassa naisille. Vanhempien hoitaminen oli nimenomaan tyttärille lankeava velvollisuus.

Vanhempien valta-asema lapsiinsa nähden oli vahva, ja heillä oli oikeus puuttua nuoremman sukupolven elämään vanhanakin. Jos yhteiselämä kävi liian vaikeaksi, oli syytinkiläisvanhuksilla mahdollisuus muuttaa omaan asuntoon. Vastuu sovun säilymisestä oli patriarkaalisessa yhteiskunnassa kuitenkin nuorilla.

Lähteenä käytetty:

Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti (1994) Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki: Sosiaaliturvan keskusliitto.

Toivanen, Jenni, Lesken elämää. Leskeys naisen elämän osana ja sosiokulttuurisena ilmiönä 1700-luvun lopun sisäsuomalaisella maaseudulla. Suomen historian lisensiaatintyö.  Historian ja etnologian laitos.  Jyväskylän yliopisto.  Kevät 2005.

https://sosiaalivakuutus.fi/sosiaaliturvan-historia-vaivaishoidosta-nykypaivaan/

https://www.etk.fi/wp-content/uploads/kontio_el%C3%A4keturvan_historia.pdf

Suomalainen Wirallinen Lehti 16.5.1883

Kuvat: Lahden kaupunginmuseo, Museovirasto

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kangasalan terveyslähde

Syntymäpitäjäni Kangasala oli suosittu matkailukohde jo 1700-luvulla. Kuohunharjun kupeessa Kuohunlahden rannalla sijaitsevan Kuohunlähteen vedellä uskottiin olevan parantavia vaikutuksia. Kylpylämatkailun kultakausi Kangasalla kesti noin sata vuotta, 1700-luvun puolesta välistä 1840-luvulle. Lähde oli tunnettu kautta maan ja perimätiedon mukaan Kangasalan kaivolle tuli matkailijoita Ruotsista, Saksasta ja jopa Italiasta asti.

Kirkkojärvi ja sen pieni lahti, Kuohunlahti, sijaitsevat aivan Kangasalan kirkonkylän tuntumassa. Kuohun-harjun nimen otaksutaan tulleen harjun rinteessä sijainneesta lähteestä. Lähteen vesi pulppusi, se suorastaan ikään kuin kuohui, harjun rinteestä.

Kangasalan terveyslähteestä on käytetty useita muitakin nimityksiä: Elämänlähde, Prunni ja lopulta muun käytön loputtua sitä nimitettiin Pyykkilähteeksi. Lähteen sijainnista on säilynyt ainakin kaksi karttaa. Toinen on vuodelta 1796 ja toinen 1800-luvun alkupuolelta.

Kylpyläkulttuuri oli suosittua 1700-ja 1800-luvuilla useissa Euroopan maissa. Terveyslähteiden ja -kylpylöiden vesihoidoista tuli tällöin sairauksien ja monenlaisten vaivojen parannuskeino, joita ”kaivolääkärit” määräsivät potilailleen. Aikaa myöten ”kaivojuonnista” tuli ehkä enemmänkin muotiasia. Lähdevierailuja tehtiin, vaikkei niin sairaita olisi oltukaan. Terveyslähteille tultiin kesänviettoon, seurustelemaan, viihtymään ja yleensä oleskelemaan luonnossa.

(Lähde Meurman 1935, kuva 107).

Apua vaivoihinsa sai todistettavasti myös tavallinen rahvas. Kangasalan pitäjänkokouksen päätöksessä vuodelta 1786 on maininta yhden riksin avustuksesta heikoista silmistä kärsivälle piialle, joka toivoi saavansa apua Kangasalan terveyslähteellä. Terveyslähde ei siis ollut pelkkää matkailua varten, vaan lähteestä nauttiminen nähtiin parannustoimenpiteenä; mm. Porin piirilääkäri Bengt Björnlund hoidatti potilaitaan 1700-luvun lopulla nimenomaan Kangasalla.

Turussa oli 1600-luvun loppupuolella käytössä Kupittaan “terveyslähde”. Kangasalan terveyslähde oli yksi Suomen varhaisempia turistikohteita. On arvioitavissa, että terveyslähde noin sadan vuoden ajan jatkuneen käytön aikana veti Kangasalle kenties jopa tuhatmäärin matkailijoita. Kangasalasta tuli siten terveyslähteensäkin ansiosta yksi maamme ensimmäisistä turistikohteista.

Terveyslähteen rakennuksista on olemassa kuvauksia, ja yhtäläistä niille on, että salin kerrotaan olleen kooltaan suuren ja malliltaan pitkänomaisen. Huoneen kirkonpuoleisessa päätyseinässä sijaitsi sisäänkäynti. Kuuluisa terveyslähde sijaitsi salin sisällä oven vasemmalla puolella. Lähteen ympärille oli rakennettu kaide ja alas lähteelle johtivat parin askelman portaat. Jokakesäinen vierailijoiden sesonki terveyslähteellä alkoi heinäkuun alussa, jolloin lääkärit olivat paikalla hoitoja määräämässä.


Kylpylävieraiden lukumäärän kasvaessa terveyslähteen viereen Kuohunlahden rannalle rakennettiin kaksikerroksinen ravintola- ja asuinrakennus, jossa oli myös vierashuoneita. Rakennus siirrettiin myöhemmin Vääksyn kartanon maille pari kilometriä Kangasalan kirkonkylästä Sahalahden suuntaan. Parvula-nimistä rakennusta on kylpylävaiheen jälkeen käytetty monenlaiseen tarkoitukseen. Siihen perustettiin aluksi kehruu- ja kutomalaitos, jonka lopetettua talossa aloitti 1800-luvun lopussa maamme ensimmäinen kansanopisto.

Oliko kuohuvalla vedellä todella vaikutusta parannusta hakevien terveyteen? Veden rautapitoisuudella, emäksisyydellä tai suurella hiilihappo- ja rautapitoisuudella on saattanut ollakin.  Samanlainen arvoitus on lähteen käytön loppuminen. Kuohun lähteen huippukausi oli 1830-luvulla, mutta terveyslähteen käyttö hiipui 1800-luvun puoleen väliin mennessä ja loppui vähitellen kokonaan. Lähde ei ollut toiminnassa ainakaan enää 1852. Ehkä veden pulppuaminen harjusta loppui tai vedellä ei enää todettu olevan otaksuttuja tervehdyttäviä vaikutuksia.

Entisen terveyslähteen sijaintipaikkaa on haluttu suojata tiesuunnitelmien yhteydessä 1969 ja 1981. Silloin jäljellä oli enää vain vähäinen puro. Kunnanhallitus hyväksyi 1980 pienimuotoisen kunnostus-suunnitelman, jonka mukaan paikka suojattiin betonirenkailla ja ympärille tehtiin kiveys. Rakenteet ovat sittemmin lähes sulautuneet ympäristöönsä.

Lähteenä käytetty:

Bengt Björnlundista http://www.saunalahti.fi/arnoldus/bjornlun.html
Meurman, Jalmari, Kangasalan terveyslähde. Eripainos teoksesta: Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia, 2. Tampere 1935.
Äikäs Kauko, Terveyslähde Kangasalan luontokulttuurin kuvastimena. Teoksessa Äikäs Kauko, Juuti Petri, Katko Tapio 2003;. Luonnollisesti vettä, Kangasala. Vesilaitos 1952-2002. Saarijärvi.
Historiallinen Aikakauskirja 01.01.1928, no 2, s. 155.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Pettua pöytään


Ankara ilmasto ja toistuvat katovuodet ovat opettaneet suomalaiset säästeliääksi leivän käyttäjiksi. Viljajauhojen korvikkeita on käytetty läpi vuosisatojen niin yleisesti, että erilaiset hätäleivät, etenkin pettu vakiintuivat omaksi ruokalajikseen. Hätäleipää syötiin muinakin kuin huonoina vuosina.

Suomessa tunnettiin 1700-luvulla ainakin parikymmentä hätäleipälajia. Tavallisin ja tunnetuin hätäleipä oli pettu. Puhdasta pettuleipää käytettiin, jotta saataisiin hankittua vaikka arvokasta suolaa tai muita elintarvikkeita viljaa myymällä. Omassa taloudessa tyydyttiin nurkumatta huonompaan leipään. Myös viinanhimo sai tarttumaan pettuleipään. Vilja jalostettiin mieluimmin juovuttavaksi juomaksi kuin leipäjauhoksi.

Pettua kerättiin alkukesästä

Kansankielessä petulla tarkoitetaan puun, eritoten männyn jälsi- ja nilakerroksia, jotka on irrotettu ravintona käytettäväksi. Yhdessä jälsi ja nila muodostavan pintapuun, josta puhutaan myös termillä manto. Vain tässä rungon osassa vesi ja ravinteet kulkevat juurista latvukseen. Muu osa puun varresta on kuollutta.

Petun keräämiseen lähdettiin perinteisesti viimeistään alkukesästä kylvötöiden tultua tehdyksi. Tuolloin puun kuori oli ihollaan eli nilalla. Se irtosi helposti ja sisälsi myös runsaimmin ravintoa mahlan ollessa vielä vuolaana kudoksissa.

Pettua kerättiin sekä pystypuusta että kaadetusta ohuemmasta puusta. Ensin kuorittiin päällimmäinen kova kaarna pois kuorimapetkeleellä, pettuhöylällä tai vuolu- eli koloraudalla. Kaadettu puu saatettiin kuoria kokonaan ja jättää sitten lahoamaan. Joskus jältän ottoon oli turvauduttava loppukesästä, syksyllä ja talvella. Kylmänä aikana tukki oli katkaistava rungosta ja tuotava ensin lämpimään tai tulen ääreen sulamaan. Kun lämmenneestä puusta oli sitten vuoltu kaarna ja parkki pois, irtosi jälttä kookkaina levyinä.

Normaalikokoisesta petäjästä tuli noin kaksi kiloa pettujauhoja

Pettujauhoja saatiin vasta tiettyjen käsittelyvaiheiden jälkeen; tarkoitus oli poistaa ruoansulatukselle haitalliset aineet. Suuret pettulevyt rouhittiin ensin korennolla isossa tynnyrissä pienemmiksi palasiksi, josta ne siirrettiin huhmareeseen. Survottu petturouhe saatettiin seuloa vielä uudelleen liian karkeaksi jääneiden hitusten erottamiseksi. Normaalikokoisesta petäjästä tuli juuri ja juuri kaksi kiloa pettujauhoja. Kun pettua keitettiin, saatiin valkeita jauhoja, jolloin leivästäkin tuli vaaleaa.  Paahtamalla valmistetut pettujauhot olivat väriltään punaruskeita ja toisin kuin keittämällä valmistetuissa jauhoissa, paahdetussa jauhossa ei pihkan maku erottunut niin vahvasti. Jauhot oli myös helpompi leipoa ja leipä suli vatsassa paremmin.


Petäjää nyljetään Taivalkosken Matalaisessa 1917. (Museovirasto, valokuvaaja Samuli Paulaharju).



Pettua survotaan vuonna 1917. (Museovirasto, valokuvaaja Samuli Paulaharju).


Saarijärven Paavokin kehotti leipomaan leipään puolet petäjäistä

Saarijärven Paavo kehotti vaimoansa leipomaan leipään puolet petäjäistä. Tavallinen pettuleipä oli puolipetäjäinen kohotettu ja hapatettu petäjäleipä, jossa oli vähintään kolmasosa, mutta tavallisesti puolet puhdasta rukiista tai kaurasta saatua jauhoa. Pettuleivän sulavuutta voitiin parantaa sotkemalla taikinaan juureksia kuten naurista, perunaa tai lanttua. Paistamisen jälkeen leivät pantiin kuivumaan pariksi päiväksi. Liiaksi kuivunut leipä maistui kuitenkin pahalta ja oli kivikovaa.

Imelletty pettuleipä valmistettiin kuten tavallinen pettuleipä, eli vähintään kolmasosa jauhoista oli oikeita viljajauhoja. Ohra-, ruis- tai kaurajauhoista valmistettiin vellimäinen ohut imellys, johon lisättiin myöhemmin varoen petäjäjauhot. Taikinasta leivottiin sentin paksuiset rieskat uunissa paistettavaksi. Petäjärieskat olivat tuoreina jopa miellyttävän makuisia. Rieskat olivat suosittuja leipomuksia ainakin Kainuun korpimailla ja jos voita oli saatavilla, niin voinokareen kanssa rieska oli herkkua.

Puhdasta pettuleipää valmistettiin silloin, kun viljajauhot olivat päässeet kokonaan loppumaan. Näin kävi katovuosina. Puhdasta pettua eli silkkoa ei voinut niin nostattaa kuin imellyttääkään. Raaka-aineet olivat kylmä vesi, pettujauhot ja suola. Suola liotettiin veteen, siihen lisättiin pettujauhot ja sekoitettiin taikinan tapaiseksi tahnaksi. Taikina oli hyvin haurasta. Useimmiten leivän ympärille laitettiin katajasta tai päreestä tehty vanne. Taikina nostettiin vanteen sisään lusikalla ja paineltiin petäjäisen kakun pinta tasaiseksi. Kohtalaisella lämmöllä kypsyttämiseen kului aikaa. Kypsymisen aikana leivästä valui nestettä alla olevalle levylle. Uunia avatessa lemahti uumenista virtsaa muistuttava haju. Tästä kansa sai aiheen sanontaan leipä kusi alleen. Leipää ei voinut nauttia heti paistopäivänä. Sitä ei kenenkään vatsa sietänyt.  Sellaisenaan puhdasta pettuleipää ei saanut niellyksi, vaan leivästä murrettu pala kastettiin maitovelliin tai viimeisistä jauhonrippeistä valmistettuun laihaan ruisvelliin.

Pettua pidettiin terveellisenä ravintona, jos oli laittaa puolet oikeista jauhoista sekaan. Pidemmän päälle pelkän petun syönti ei ollut terveellistä. Jatkuva runsas petun syönti sai jalat ja vatsan turpoamaan, laihdutti, aiheutti ummetuksen, kalpean ja mustansinervän ihon ja lopulta munuaisten turmeltuessa vesipöhön. Suurina nälkävuosina 1867-1868 vilja oli katovuosien tapaa kevyempää ja ravintoarvoltaan kehnompaa. Vuoden 1867 jyviä luonnehdittiin kauheiksi kahuiksi, joista ei ollut siemeniksi, mutta paremman puutteessa nämäkin olivat haluttuja. Petun lisäksi käytettiin myös olkia ja jäkäliä. Käyttäkää jäkälää lipeässä, huuhtokaa ja valmistakaa jauhoja, kirjoitti J. V. Snellman 1867. Myös Elias Lönnrot oli puhunut jäkäläleivän ja -jauhojen puolesta. Perinteiselle petulle jäkälästä ei kuitenkaan ollut kilpailijaksi.


Pettu- ja jäkäläleipää vuodelta 1868. (Museovirasto).

Petun syöntiä pidettiin kriisiaikoina välttämättömänä eikä sitä rahvaan keskuudessa hävetty. Kansan yleisen elintason noustessa 1800-luvun lopulta lähtien puisevien ruokien syöntiä ei ulkopuolisille ihmisille juuri mainostettu. Juhliin ja muiden nähtäville haluttiin valmistaa ruokaa kelvolliseksi katsotuista raaka-aineista. Pettua ei ole enää ensimmäisen maailmansodan jälkeen suositeltu ihmisten syötäväksi. Nykyään pettuleipiä leivotaan mm. erilaisille perinnepäiville. Leivissä pettu maistuu vain nimeksi ja ei sellaisenaan muistuta perinteistä pettuleipää.

Juttu on mukailtuna julkaistu Tekniikan Historia -lehdessä numero 6 2017.

Lähteet:

Järvinen, Lilja, Puolet petäjäistä. 2015.
Korhonen, Teppo, Puusta syötävää. Suomen Museo 1986. Vammala 1987, s. 65-106.
Turpeinen, Oiva, Nälkä vai tauti tappoi. Kauhunvuodet 1866-1868. Historiallisia Tutkimuksia 136. SHS. Helsinki. 1986.
Siida – Saamelaismuseo ja luontokeskus osoitteessa http://www.siida.fi/sisalto
http://www.suomenmaa.fi/uutiset/nalkavuosien-leipaa-nykyiseen-makuun-6.3.54236.9f793f7c8f