Rotuhygieniaa

Museokeskus Vapriikki

Hennalan vankileirillä Lahdessa teloitettiin laittomasti ainakin 216 punaista naista toukokuussa 1918. Teloituksiin vaikutti vahvasti rodunjalostusoppi. Sen mukaan rappeutuneiksi katsotut punaiset naissotilaat haluttiin tieten tahtoen tappaa, sanoo väitöskirjatutkija Marjo Liukkonen.

Rykmentin johtajan virolaisen Hans Kalmin läheisimpiä ystäviä olivat Lauri ja Martti Pihkala, jotka jo aiemmin tunnettiin rotuhygieenikkoina. Lauri Pihkala oli myös Kalmin neuvonantaja. Väitöskirjan rankinta antia on nimenomaan rotuhygienian vaikutus naisten teloituksiin. Mukana oli harvinaisen koulutettuja sotilaita; maistereita, agronomeja, ylioppilaita. Koulutetuilla ihmisillä oli myös tietoa rotuhygieniasta.

Liukkosen väitöskirja on saanut osakseen jokseenkin rajua kritiikkiä etenkin lähdekritiikin puutteesta.  Myöntänen, etten ole lukenut väitöskirjaa - vain sisällysluettelon. Tulokset ovat järkyttäviä.

Se, että teloitukset ja mielivaltaiset väkivallanteot olivat näin suunniteltuja, on sitä uutta tietoa, jota Marjo Liukkonen väitöskirjassaan esittää.

Historiantutkija joutuu työssään kohtaamaan ihmisen aiheuttamaa pahuutta.  Liukkosen väitöskirjassa vedetäänkin kollegoiden mielestä nyt mutkat suoriksi ja tuodaan sisällissodan pahimmat tapahtumat lukijoiden silmien eteen varoittamatta.

On ymmärrettävää, että näinkin rankalta tutkimusaineistolta ja sen käsittelyltä vaaditaan enemmän, sillä ovathan syytökset raskaita. Pelkkien aihetodisteiden varaan ei voi jättäytyä.

Olin muutama vuosi sitten mukana Ihan epäNormaalia-näyttelyn kokoamisessa tutkijan roolissa. Aineisto oli hyvin eritasoista; oli viranomaisen, koulutuksen, köyhäinhoidon näkökulmaa ja vammaisten omia muistoja. Tiiviiden ja kiivaidenkin keskustelujen huomasimme, etteivät materiaalit keskustele keskenään, ja vaarana oli, että vammaisen näkökulma jää viranomaisaineiston alle.

Varhaisempi, 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuun ulottuva muistitietoaineisto oli hajanaista -  vain muutama  jälkirjoitus ja haastattelu.. Näyttelyä ei rakenneta kuin tutkimusta. On otettava muut konstit käyttöön. Näin nostettiin esiin sinänsä nerokas ajatus "kuumista perunoista". Mitkä olivat ne asiat, jotka olivat vammaisten elämässä tärkeitä - tänä päivänä ja historiassa. Mm. se, että kuuroilta kiellettiin heidän oma kielensä yli sadaksi vuodeksi, on hyvä esimerkki siitä, miten kielellä voidaan eristää. Tämän idean varaan siis rakentui näyttely, josta kaikenlainen raflaavuus jätettiin pois. Yksilötarinat olivat selviytyjien.

Rotuhygieniaa ei unohdettu. Luin näyttelyprosessin aikana surullisia tarinoita toimenpiteistä, joista ensimmäiset tehtiin laittomasti 1910-luvulla. Näitä tarinoita ei näyttelyyn saatu, mikä jälkeenpäin herättää ristiriitaisiakin tunteita. Kaikille tapahtumille pitäisi kuitenkin löytää jokin järki, eli miksi näin kävi.

Seuraava tutkimusaihe voisi ollakin laitoksissa ja sairaaloissa olleiden vammaisten kohtelu. Onhan lastenkotilasten kaltoinkohtelusta jo ilmestynyt laajaa huomiota saanut tutkimus. Anteeksipyyntö valtion taholtakin on esitetty.


Lähteitä:

Liukkonen, Marjo, Hennalan naismurhat 1918.2018.

http://tkm.fi/ihan_epanormaalia_multimedia/fi/

Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983:
https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/74821/Rap_2016_22.pdf?sequence=1