Islannissa

Osallistuin pohjoismaiseen työväen- ja sosiaalihistorian konferenssiin Reykjavikissa marraskuun lopussa. Vähäisen vapaa-ajan käytin tutustumalla Reykjavikiin, josta oli mahdollisuus tehdä myös muutamasta tunnista useampiin päiviin kestäviä bussimatkoja muualle Islantiin. Pääkaupunki Reykjavik ei ole suuren suuri kaupunki ja ns. perinteisiä turisteille tarkoitettuja kohteita kuten museoita on vähän. Luonto ja geysirit ovat Islannin varsinaiset houkuttimet. Marraskuinen Reykjavik ei ollut kauneimmillaan ja yleisnäkymä oli harmaata ja tasaista. Laavan peittämät maisemat ja järvet toivat mieleen näkemäni kuvat Siperiasta ja Pohjois-Venäjältä.

Reykjavikin näkyvin turistikohde on Hallgrímskirkja (Hallgrímurin kirkko), joka on nimetty islantilaisen runoilijan ja papin Hallgrímur Péturssonin mukaan. Kirkko yltää 74,5 metrin korkeuteen, ja se on Islannin korkein rakennus. Hotellini sijaitsi kirkon vieressä keskusta-alueella, ja ehdin ottaa muutaman kuvan kirkosta ulkoapäin.

Hallgrímskirkjan edessä on Erik Punaisen patsas. Erik Punainen (isl. Eirikur Rauði, 950-1003) oli viikinki, joka tarun mukaan toi skandinaavisen asutuksen Grönlantiin. Hän sai lisänimensä punaisen partansa takia. Erik syntyi Lounais-Norjassa. Noin vuonna 960 hänen isänsä joutui pakenemaan maasta tapposyytteiden takia. Perhe muutti Islantiin. Saagojen mukaan Erik retkeili kolme vuotta pitkin Islannin länsipuolelta löytämänsä maan rannikkoa, ja palattuaan antoi sille nimen Grönlanti, vihreä maa.

Reykjavikin valokuvamuseossa oli esillä islantilaisten naisvalokuvaajien teoksia eri vuosikymmeniltä. Islanti on itsenäisten ja vahvojen naisten maa. Halldór Kiljan Laxnessin Salka Valka on nuoren tytön itsenäistymiskertomus köyhässä kalastajakylässä. Miesten vaatteisiin pukeutunut Salka Valka onkin Islannin symboli, raivokkuuteen asti itsenäinen ja vahva.

Kalanjalostustehtaalta vuonna 1961.(Reykjavik, valokuvataiteen museo)

Jouluajatuksia

Saiturin joulu on Charles Dickensin kertomus itsekkäästä saiturista nimeltä Scrooge. Aattoyönä joulun henget ilmestyvät kummittelemaan kitupiikille hänen tekemistään vääryyksistä. Ehtiiko saituri vielä korjata pahat tekonsa? Jouluinen tarina kertoo oikeudenmukaisuudesta. Saiturin joulu tunnetaan myös nimellä Joululaulu, Jouluaatto. Ensipainos julkaistiin 1843.

Scrooge ei pidä ihmisistä, ei kilteistä, iloisista eikä köyhistä. Eikä joulusta. Hänen alaisensa Bob Cratchit työskentelee sisukkaasti hänen alaisenaan, vaikka onkin ylityöllistetty ja alipalkattu. Scroogen työpaikalle saapuu kaksi herraa, jotka keräävät rahaa köyhille, mutta he saavat poistua paikalta ilman kolikon kolikkoa. Myös Scroogen sukulaispoika Fred saapuu paikalle ja pyytää Scroogea jouluaterialle, mutta hänet käännytetään ovelta töykeästi.

Tarinaa on esitetty teattereissa ja siitä on tehty elokuvia. Aihe on ajaton ja sopivasti opettavainen - etenkin joulun alla.

Joulun aikaan järjestetään enemmän ja vähemmän spontaaneja tempauksia, joilla kerätään rahaa, lahjoja ja jouluiloa niille, joille mahdollisuudet joulun rakentamiseen ovat vähäiset. Tuloerojen yhä kasvaessa vaarana on, että paluu luokkayhteiskuntaan on väistämätöntä. Vastuu köyhien, lasten, sairaiden, vanhusten ja vammaisten huollosta on siirtymässä ns. hyväosaisten armeliaisuuden ja harkinnan varaan. Sosiaalinen mediakin on alkanut viljellä termejä ´huono-osainen', ´vähäosainen.

Armeliaisuus ja hyväntekeväisyys ovat vastoin ihmisarvoa. Varsinkin, jos auttaminen tapahtuu auttajan ehdolla. Ei ole helppoa olla köyhä, jos tilanteeseen on joutunut esimerkiksi sairauden tai vammautumisen vuoksi. Köyhän lapset ne vasta kärsivätkin.

Vielä 1970-luvun alussa koulussamme jaettiin kenkäkortteja köyhille monilapsisille perheille. Kenkälapuilla sai avustusta paikallisessa kenkäkaupassa. Tarpeellisia ne olivat monessa perheessä. Nöyryyttävintä oli lappujen julkinen jako. Opettaja kutsui tietyt oppilaat yksitellen luokan eteen, jolloin kaikille tuli selväksi, kuka meistä oppilaista on köyhä. Itse elin kohtuullisen toimeentulevassa perheessä. Toisen luokan syksyllä rohkaistuin ja pyysin saada lapun kenkien ostoa varten. Ennen kuin olin päässyt koulusta kotiin, oli opettaja jo soittanut äidilleni ja kysynyt, miten meillä menee? Keskusteluahan tästä tempauksestani kotona syntyi. Eniten tietysti aikuisia harmitti, että "mitähän ne kylällä ajattelee".

Kenkäkorttilapsia kiusattiin, vaikka oli viisaita opettajia, jotka tähän puuttuivat. Köyhät lapset "haisivat". Pihaleikeissä heitä kartettiin nenästä kiinni pitelemällä. Tosin 1970-luvun alun lapset haisivat muutenkin, jos ei muuten, niin ainakin pesemättömiltä vaatteilta. Niitä kun vaihdettiin kerran -pari viikossa ja pesulla käytiin lauantaisin saunassa. Kotona tupakoitiin ja käristettiin ruokaa. Maatalon lapset haisivat lehmänlannalle.

En halua paluuta 1800-luvulle enkä myöskään kehitysmaa-Suomeen, jollainen Suomi vielä 1970-luvun alussa oli. Moni lapsi koulustamme lähti vanhempiensa kanssa Ruotsiin paremman elannon perässä. Mitähän heillekin kuuluu?