maanantai 29. joulukuuta 2014

Vaivaishuutokaupoista Suomessa


Köyhien hoito oli alunperin kirkon vastuulla; avustuksia jaettiin kirkon vaivaiskassasta ja köyhiä sijoitettiin vaivaistupiin. Pitäjän velvollisuudeksi köyhäinhoito siirtyi vuoden 1788 vaivaishoitojulistuksella. Turvattomia lapsia annettiin myös elätteelle. Ruotuhoito yleistyi 1800-luvulla: pitäjän talot ryhmiteltiin erisuuruisiksi ruoduiksi ja jokainen ruotu oli velvollinen elättämään pitäjänkokouksen sille määräämiä huollettavia. Samanaikaisesti kehittyi lähempänä kerjuuta oleva pitäjänkierto. Köyhät saivat kiertää määrätyillä alueilla ja saamaan alueen taloista määräpäiväksi elatus ja ateriat. Vuonna 1817 annettiin julistus ”Kerjämisen estämisestä”. Nyt jokaisen pitäjän oli pidettävä huolta omista köyhistään. Turvaa tarvitsevan lapsen ikärajaksi asetettiin 12 vuotta. Asetus lisäsi etenkin lasten huutolaisuutta.

Vaivaishuutokaupoissa huutolaiseksi joutunut lapsi annettiin tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle hoidettavaksi.Lasten lisäksi myytiin vanhuksia, sairaita ja vammaisia. Markkinoita muistuttavissa tilaisuuksissa jokainen elätteelle annettava tuotiin yleisön eteen arvioitavaksi. Huutokaupat kulkivat kansan suussa nimillä mm, "täilautakunnan vuosikokous", "veronsyöjien huutokauppa" ja "vaivaisten paraati".  Tilaisuuksia järjestettiin heti joulun jälkeen ja mikä absurdeinta - viattomien lasten päivänä. Vuonna 1923 voimaan astunut köyhäinhoitolaki kielsi vaivaishuutokaupat, mutta niitä jatkettiin 1940-luvulle saakka, koska lakia ei juuri valvottu. Vastuu köyhäinhoidosta oli kunnalla. Valtio osallistui köyhäinhoidon kustannuksiin vain perustamalla työlaitoksia.

Näiden kyseenalaista huomiota saaneiden huutokauppojen suosiota ei ole syvällisemmin tutkittu. Kuvauksia ja kertomuksia löytyy, muttei vastausta kysymykseen, miten tämä oli mahdollista? Veikko Piiraisen Kylänkierrolta kunnalliskotiin: Savon ja Pohjois-Karjalan maaseudun vaivaishoitotoiminta vaivaishoidon murroskautena 1800-luvun jälkipuoliskolla on asiaa valaiseva, edelleenkin pätevä tutkimus aiheesta (1958). Vaivaishuutokauppoja on vaikea selittää edes oman aikansa taustaa vasten, koska niiden arvostelu oli kärkevää 1870-luvulta lähtien. Kysymys kuuluukin, miten ja missä olosuhteissa huutokaupat saivat jalansijaa  suomalaisessa köyhäinhoidossa ja ennen kaikkea, miksi niistä ei luovuttu kritiikistä ja lopulta kielloista huolimatta? Vaivaisten omien kertomusten valossa näyttää siltä, että raha on ratkaissut. Monesti huutokaupat olivat paikalliseen kulttuuriin juurtuneita ja hyväksi todettu tapa saada taloihin ilmaista työvoimaa. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa huutokauppoja ei tässä muodossa tunneta.  Sen sijaan Venäjällä maaorjuus kiellettiin Aleksanteri II:n toimesta vasta 1861. Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721 Venäjän haltuun joutuneiden alueiden talonpoikien olot huononivat nopeasti; Venäjän hallitsijat antoivat omia määräyksiään, jotka syrjäyttivät entiset lait sekä lahjoittivat kokonaisia talonpoikaistiloja ja kyliä omille suosikeilleen. 1700-luvun lopulle tultaessa puhuttiin lahjoituskirjoissa jo venäläiseen tapaan "sieluista", ja talonpojat katsottiin osaksi lahjoitusta. Vanhan Suomen yhdistäminen muuhun Suomeen tapahtui 1811. Syntyneen Viipurin läänin asukkaat olivat kuitenkin ehtineet 1700-luvun sotien seurauksena alistua mielivaltaiseen hallintoon ja ihmiskauppaan. Osoitammeko syyttävän sormeen idän suuntaan?

Vaivaishuutokauppojemme huono maine kiiri myös muualle: mm. Sydneyssä ilmestyneessä " The Town and Country Journal" -lehdessä kirjoitettiin aiheesta seuraavasti: „.Kummallinen sanoma saapuu Suomesta.Todellista orjuutta on vielä olemassa monessa maalaiskunnassa. Kerran vuodessa tarjotaan julkisella huutokaupalla sellaisia ala-ikäisiä, aistiviallisia ja avuttomia henkilöitä sukupuolta lukuunottamatta, jotta eiwät jaksa hoitaa itseänsä, ja jätetään sellaisten talon-poikain tahi perheiden huostaan, jotta ottavat niitä ruokkiaksensa ja ia suojataksensa niin halvalla kuin mahdollista. Avuttomia ihmisparkoja pakottavat hoitajansa tekemään työtä minkä suinkin jaksavat; hoitajilla on täysi valta kohdella hoitolaisiansa mielensä mukaan, ja varsin usein ovat he hyvin sydämettömiä. Mielipuolia on usein käytetty vetojuhtina.


(Hämeen Sanomat 3.9.1892)

Lähteitä:

Jouko Halmekoski, Orjamarkkinat – Huutolaislasten kohtaloita Suomessa.
Ajatus kirjat 2010.

Pulma, Panu, G.A.Helsingius ja valtiokontrollin alku. Sosiaaliturva 18 2002. 



lauantai 6. joulukuuta 2014

Koirankynnen leikkaaja

Koirankynnen leikkaaja on Veikko Huovisen romaani, josta Markku Pölönen ohjasi samannimisen elokuvan vuonna 2004.

Romaanissa eletään sodanjälkeistä 40-lukua savotalla Pohjois-Suomessa. Huovinen kuvaa jälleenrakennuksen aikaa syrjäseutujen Suomessa. Pääosassa on sotainvalidi Mertsi Vepsäläinen, joka aivovammansa vuoksi on taantunut lapsen tasolle. Mertsin työnantaja, kirvesmies Ville Kuosmanen, kertoo juovuspäissään Sakke-koirastaan, sen takakäpälistä, joiden kannukset kasvavat niin, että niitä on leikattava aina silloin tällöin. Mertsi Vepsäläinen ei huomaa, että hänen kustannuksellaan pilaillaan ja näin hänestä tulee koirankynnen leikkaaja. Tuolloin aivovammaisia ja mielensä murtaneita oli paljon ja näitä Mertsejä harhaili niin kaupunkien kaduilla kuin syrjäseutujen teillä pitkälle sodan jälkeen.


Topi oli lapsuuteni Mertsi, vaikkakin monella tapaa psyykkisesti vahva. Talvisodassa kuulonsa ja osittain myös näkönsä menettäneen sotainvalidin tie kulki sotasairaaloiden kautta kotiseudulle maatöihin ja myöhemmin työntekijäksi vanhempieni kauppapuutarhaan. Topi jakoi perheettömänä arkemme ilot ja murheet. Hän paimensi meitä lapsia ja antoi välillä helläkätistä satikutia, kun pahanteosta yllätti. Vastuuntuntoista ja hyväsydämistä Topia höynäyttivät niin satunnaiset kesätyöntekijät, kuin öykkärimäiset asiakkaat. Onneksi näitä tapauksia oli vähän, mutta sitäkin paremmin lapsen mieleen jääneinä.


Viimeisimmät muistot Topista ovat 1980-luvun alkupuolelta. Parhaimpiinsa pukeutuneena ja leuka pienille haavoille ajeltuna saapui Topi onnittelemaan tuoretta ylioppilasta mukanaan ruusu ja ryppyinen kirjekuori. Vielä muutama viikko ennen kuolemaansa Topi halusi varmistaa, että pääsin pysäkiltä vastapäätä hänen kotiaan b
ussiin, joka vei minut opiskelupaikkakunnalleni Jyväskylään.

Tämä on siis minun kosketukseni sotaan. Lapsiltani se puuttuu ja hyvä näin.