Ravinto ja terveys keskiajan lääketieteessä

Amsterdam Rijksmuseum Art -kokoelmista (Flickr)

Keskiajan terveydenhoidossa suosittiin yleisesti ruokajärjestystä, elämänohjeita, lepoa ja unta, ruumiinharjoituksia, kylpyjä sekä lääkkeitä, joita valmistettiin tavallisimmin yrteistä. Filosofian tohtori, Timo Joutsivuo, on perehtynyt yllämainittuihin keskiajan lääketieteellisiin teksteihin, jotka neuvoivat, miten elää ja syödä hyvin. Ohjeet ovat yksityiskohtaisia. Joutsivuon tuore kirja Terveys keskiajan lääketieteessä kertoo keskiajan ihmisistä ja ennen kaikkea ruoan merkityksestä.

Ruoka lääkitsee

On laskettu, että keskiaikaisten terveysoppaiden ja –kirjojen aiheista yli puolet käsitteli ravintoa, eli ruokaa ja juomaa. Lukemattomien eri juoma- ja ravintoaineiden analysointi, eli mikä ruoka-aine oli helposti sulavaa ja mikä ei ja millaisiin sairauksiin se vaikutti, vaikutti keskiajan lääketieteessä käsityksiin terveydestä. Ihminen on sitä, mitä hän syö -ajattelu ei ollut vierasta keskiajan lääkärillekään. Keskiajan terveysoppaat olivat siis täynnä ravintosuosituksia, joita tosin pystyivät noudattamaan vain rikkaat.

Keskiajan terveysajattelussa painotettiin Aristoteleen ja monen muun antiikin ajattelijan näkemystä kohtuudesta hyvän elämän ja terveyden lähteenä. Ihmisen ikääntymistäkin hahmotettiin sen mukaan, mitä hän jaksoi ja kykeni tekemään. Erittäin ymmärrettävää aikakautena, jolloin elettiin kuoleman varjossa silti elämän nautintoja varjellen.

Joutsivuo etenee kirjassaan johdonmukaisesti löytäen monien nykyisten vaivojen pohdiskelulle ja terveystrendeille viitteitä jo keskiajalta. Lääkärit uskoivat, että ruoka ja juomamme nesteet muuttuivat ruumiissa osaksi meitä. Elämä kulutti ruumista, mutta ravinnon avulla suurin osa menetyksistä pystyttiin paikkaamaan. Periaate kuitenkin oli, että lähes kaikki ruoka on lääkitsevää. Tiedettiin, että tietyillä kasveilla oli lääkinnällisiä ominaisuuksia.

Kenenkään ei pidä syödä ennen kuin vatsa on tyhjä. Syö siis kohtuudella ja vältä ylensyöntiä. Hyviä ohjeita varsinkin näin joulun alla.  Lisäksi tuli käyttää vain sellaisia ruokia, jotka sopivat parhaiten kunkin omalle luonnolle, sillä itselle parhaiten sopivat ruoat sulavat helpoiten.  Mausteita käytettiin myös lääkinnällisessä mielessä, minkä lisäksi niitä käytettiin ravinnossa tasapainottavina ainesosina. Käsiä pestiin usein, ennen ja jälkeen ruokailun: käsien pesu ruokailun jälkeen pesee kädet ja kirkastaa silmät.

Paasto säänteli ruokailua

Paastoaminen oli keskeinen osa keskiajan ihmisen elämää, varsinkin kun paastopäiviä osui vuoteen noin 140. Paasto tarkoitti pidättymistä lihan syönnistä. Myöskään maitoa, rasvaa, voita ja kananmunia ei saanut syödä ja aterioita oli päivässä vain yksi. Sydänkeskiajalla lihansyönnistä pidättäytymistä alettiin kuitenkin pitää harhaoppisena ja lihan syönti oli kristitylle lähes velvollisuus. Koska Jumala oli antanut kaikki eläimet ihmisen valtaan, ihmisellä oli oikeus tappaa ja syödä elämiä. Luonnossa vallitsi tietty hierarkia, kun kasvit olivat eläimiä varten ja eläimet ihmisiä varten.

Kirja monipuolistaa ja oikoo käsityksiä niin keskiajan lääketieteestä kuin ajan tiedeymmärryksestä yleensä. Kirjan loppuun on sijoitettu pienoiselämäkertoja keskiajan tunnetuimmista lääkäreistä. Tässä vaiheessa lukija huomaa kaipaavansa kirjaan asiaankuuluvaa kuvitusta, joka nyt tyystin puuttuu. Keskiajan kuvataiteessa aiheesta on kuitenkin jopa runsaudenpulaa.

Timo Joutsivuo, Terveys keskiajan lääketieteessä.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (2015)

Aiheesta myös osoitteessa http://www.saunalahti.fi/arnoldus/keskiaik.html

Teollisuustyöväestön toimeentulotutkimuksista

Englannin kuningatar, Viktorian,  valtakaudella 1837–1901 koko Britannia muuttui huomattavasti niin yhteiskunnallisesti kuin teknologisestikin. Kirjailija Mark Twainin mukaan "Viktoria on todistanut enemmän keksintöjä kuin kukaan toinen koskaan elänyt monarkki". Wikipedia jatkaa: Vaikka Viktorialla ei ollutkaan osaa eikä arpaa kaikkiin uudistuksiin, hän oli uudistusintoinen ja alkoi nopeasti hyödyntää esimerkiksi rautatietä, kameraa ja lennätintä. Asiallisesti varmaan oikein, mutta asenteellisesti harhaanjohtava,varsinkin kun tiedämme, miten Viktoria yhdessä miehensä Albertin kanssa ajoi monia yhteiskunnallisia uudistuksia, mm. työläisten olojen kohentamiseksi ja asuinolojen parantamiseksi. Ensimmäiset työläisten ammattiliitot perustettiin ja tavallisen kansan poliittisia oikeuksia laajennettiin Englannissa. Viktoriaaninen aika ei nimensä mukaisesti ollut yhteiskunnallisessa mielessä konservatiivista, vaan edistykselliseen pyrkivää.

Tulitikkutehtaan tytöt. Vuonna 1888 Bryant&May -tulitikkutehtaan naiset taistelivat paremman palkan puolesta sekä työn vaarojen poistamiseksi. Tuloksena oli, että naiset saivat parempaa palkkaa mutta työolot jäivät ennalleen. Monen työntekijän kohtalona oli valkoisten fosforitikkujen aiheuttamat ammattisairaudet hampaissa ja kasvojen luustossa. Tulitikkutehtaan tytöt erottuivat runnelluista kasvoistaan jo kaukaa. Ensimmäisenä maailmassa Suomen suuriruhtinaskunnassa kiellettiin vuonna 1872 valkoista fosforia sisältävien tulitikkujen valmistaminen ja myyminen (lähde Flickr/Paul Townsend).

Vera Hjeltin ammattityöväestötutkimuksessa (1912) kiitosta saavat etenkin saksalaiset, ranskalaiset ja belgialaiset teollisuustyöläisten toimeentuloa kartoittavat tutkimukset. Syy selviää Veran kirjoitusta eteenpäin lukemalla. Vera Hjelt ei pitänyt vastaavia englantilaisia tutkimuksia keskieurooppalaisten etenkin saksalaisten tutkimusten veroisina - niin otannallisesti kuin metodisesti. Ensimmäiset työväestön toimeentulomahdollisuuksia kartoittavat tutkimukset tehtiin 1600-luvun Englannissa ja Irlannissa. Myöhemmin vastaavia tutkimuksia jatkettiin muista kansanryhmistä ja harrastus aiheeseen levisi myös muualle Eurooppaan ja Amerikkaan. Joitakin esimerkkejä mainitakseni: vuonna 1795 esitti englantilainen D. Davies tutkimuksessaan Case of the Labourers in Husbandry 133 talousarviota Englannista, Walesista ja Skotlannista, kuten Vera Hjelt vuonna 1912 ilmestyneessä Ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa -tutkimuksessaan kirjoittaa. Viimeisin oli tuolloin juuri painosta ilmestynyt (1908) Cost og Living of the working classes, joka sisältää 1944 työläisperheen talousarviota - tosin vain viikon ajalta. Verrattuna Vera Hjeltin kokonaisen vuoden ajalta tekemään seurantatutkimukseen 380 ammattityöläisperheen toimeentulosta, on Hjeltin tutkimusta pidettävä jo eurooppalaisittain merkittävänä.

Ottaen huomioon, miten paljon puuvillateollisuus, kaivokset ja raudan tuotanto työllistivät Britanniassa ja myös sen, että Britannia oli yksi maailman tärkeimmistä vientimaista , oli pienen Suomen tutkimus Vera Hjeltin johdolla ammattityöläisten toimeentuloehdoista (1912) merkittävä tätä katsantokantaa vasten.

Lähteenä Wikipedia ja Hjelt, Vera, Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki. 1912.

Keksijänaisia

Tähänastisessa kirjallisuudessa vallinnut tieto Vera Hjeltistä ensimmäisenä patentin saaneena naisena Suomessa saa nyt uuden päivityksen. Kiitos Kristiina Grönlundin, eläkkeellä olevan Patentti- ja rekisterihallituksen kirjasto- ja neuvontapalveluiden johtajan, sekä Kansallisarkiston tämäkin asia selvisi, Vera Hjelt oli kuitenkin järjestyksessä toinen, mutta Maria Procopé-niminen keksijä sai kaksi patenttia jo vuonna 1873: toinen oli urkujen virittämiseen tarkoitettua laitetta /Apparat att stämma orglar (patentti nro 121), ja toinen kalastukseen tms. valmistettua verkkoa varten/Nät, avsedda för fiskeri eller annat ändamål (patentti nro 126).

Ohessa kopio Vera Hjeltin patenttihakemuksesta:

Vera Hjeltin kuvaus kokoontaitettavasta höyläpenkistä joulukuussa 1886 lähetetyssä patenttihakemuksessa. Pienoiskoossa oleva höyläpenkki sopii erityisesti kouluihin ja veistoluokkiin. Penkki on 70 cm pitkä ja 21 cm leveä, koivusta valmistettu. Varsinaista kuvaa ei penkistä ole. (lähde: Kansallisarkisto. Patentti- ja rekisterihallituksen arkisto).

Lue myös, mitä  Kaisa Kyläkoski kirjoitti blogissaan  http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.fi/2015/11/ensimmainen-patentin-saanut-nainen.html

Siistimättömiä mietelmiä

Stanisław Jerzy Lec [lets] (6. maaliskuuta 1909 Lviv, Itävalta-Unkari – 7. toukokuuta 1966 Varsova) oli puolalainen runoilija ja aforistikko.

Toisen maailmansodan alettua Lec pakeni Varsovasta Lviviin, mutta natsit pidättivät hänet ja sulkivat Tarnopolin keskitysleiriin. Kahden pakoyrityksen jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kun hän kaivoi omaa hautaansa, hän onnistui surmaamaan vartijansa, varastamaan tämän univormun ja pakenemaan Varsovaan. Sodan aikana hän osallistui partisaanitoimintaan. Keskitysleirin kauheudet kokenut mies julkaisi ensimmäiset aforisminsa vuonna 1949, jolloin sodan päättymisestä oli viisi vuotta. Vuosina 1952–1955 hän työskenteli kääntäjänä. Kulttuuripolitiikan liennyttyä vuodesta 1956 alkaen hänen aforismejaan voitiin julkaista Puolassa vapaammin.

Lec oli jo omana aikanaan Puolassa erittäin suosittu, ja hän sai valtiolliset hautajaiset huolimatta tummasävyisistä, yhteiskuntakriittisistä aforismeistaan. Vaikka hän julkaisi useita runoteoksia, Puolan ulkopuolella hänet tunnetaan ennen muuta aforismeistaan.


Lecin aforismeja on koottu suomeksi kirjoihin Vastakarvaan (1968) ja Siistimättömiä mietelmiä (2009).

(Lähde: Wikipedia)

Kuusi vuotta sitten suomennettua Siistimättömiä mietelmiä ei kannata ahmia kerralla vaan pala palalta. Vuosien 1957-1959 välillä kirjoitetut mietelmät on mustaa huumoriaa raaimmillaan, mutta pehmenevät vuoteen 1966 mennessä ajattomiksi mietelmiksi - aforismeiksi.

"Lause - suurin kirjallisuuden muoto"
"Ahdasmielisyys on tarttuvaa"
"Historia opettaa, miten sitä pitää väärentää"

Tässä siis pohdittavaa tämän päivän nuorisolle. Lec kehottaa meitä lukemaan, lukemaan ja vielä kerran lukemaan: "Ajattelemattomia ajatuksia - siinäpä vasta jotakin":

Stanislaw Jerzy Lec

Kas tuota nallikkaa! (Juhani: Seitsemän veljestä)

Kirjallisuutemme perusklassikko Seitsemän Veljestä on suomen kieltä kauneimmillaan. Suomalaisen kirjallisuuden seuran tietokannasta ja Aleksis Kivi –seuran sivuilta käy ilmi, että Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on käännetty seuraaville kielille: viro, ruotsi, saksa, ranska, latvia, englanti, venäjä, norja, tsekki, espanja, krotia, unkari, tanska, esperanto, liettua, japani, hollanti, puola, kiina, romania, sloveeni, turkki, slovakki, heprea, islanti, ukraina, mari, kurdi, arabia, bulgaria, italia, persia ja serbia.

Kun Nummisuutarit ilmestyessään sai loistavat arvostelut, niin vuonna 1870 ilmestyneen Seitsemän veljeksen myynti jouduttiin lopettamaan August Ahlqvistin ankaran kritiikin vuoksi. 1873 myynnistä vedetyt vihkot julkaistiin yksiosaisena romaanina ja vuonna 1878  ilmestyi B. F. Godenhjelmin supistama versio.  Voimasanoja vähennettiin ja Rajamäen rykmentin laulu jätettiin kokonaan pois, kerrotaan Aleksis Kiven verkkosivuilla.

Seitsemän veljeksen siistitty versio ilmestyi vuonna 1878 Valittujen teosten toisessa osassa.
(Morgonbladet 9.10.1878)

Vaivaisukoista valokuviin

Valokuvat ensimmäisessä maailmansodassa vammautuneiden sotavankien vaihdosta Torniossa ( HS 9.8.2015) ovat paikallisen valokuvaajan, Mia Greenin (1870—1949), ottamia. Tämä ymmärsi tapahtuman historiallisuuden ja dokumentoi vankien vaihdon sata vuotta sitten Torniossa ja Haaparannassa. Green työskenteli valokuvaajana yli 40 vuotta, ja hänellä oli valokuvaamoita sekä Haaparannassa, Kemissä että Seittenkaarella, joka viimeksi mainittu on Ruotsille kuuluva saari Perämeren perukassa. Valokuvausta opiskellut Green muutti Skellfteåsta Haaparantaan ja avasi siellä ensimmäisen ateljeensa 1895.   

Mia Greenin puisto Haaparannassa (http:/www.haparanda.se/)

Valokuvaajan työn ohessa Green oli sosiaalityön uranuurtaja, joka perusti Haaparannan ensimmäisen vanhainkodin. Neljän lapsen äiti oli pitkään kunnanvaltuuston jäsen. Greenin aloitteesta Haaparannan hautausmaalle pystytettiin monumentti vankikuljetusten aikana kuolleille invalideille. Pohjois-Suomen alueella naispuolinen valokuvaaja ei ollut harvinaisuus, sillä Ina Liljeqvist valokuvasi Oulussa ja Vaasassa toimi jo aiemmin Julia Widgrén. Kummatkin harrastivat henkilökuvausta ja kohteena oli niin kaupunkien porvaristoa kuin rahvasta, myös lapsia ja vanhuksia.

Tornion seudulla muistot yli sadan vuoden takaisesta Suomen sodan kauheuksista 1808-1809 olivat vielä hyvässä muistissa, kun sotavangit saapuivat 1915. Suomen sodassa hoidettiin lähinnä pistin- ja ampumahaavoja. Amputaatio oli tavallista ja käytännössä ilman kivunlievitystä. Haavat tulehtuivat ja taudit tappoivat enemmän kuin sota tuotti kuolleita pohjoisella alueella. Moni haavoittunut menehtyi pakkasen aiheuttamiin paleltumavammoihin. Siviileihin kohdistuneet raakuudet olivat oma lukunsa, mistä myöhemminkin mieluimmin vaiettiin. Kotiin palanneiden sotilaiden kohtalosta kertoo historiantutkija A.M.Tallgren vuonna 1906 seuraavasti:

Mutta entäs palanneiden sotilasten kohtalo?  Millaiseksi se oli muodostunut, siihenkin monasti antavat kirkolliset kirjat vastauksen. — „1818 haudattiin Virusmäen ent. rakuuna, nyt lumpunkokooja Gläder köyhäinmultaan." „res. sot.Kilen,Saramäki — kirkonvaivainen". „Meltoisten sot. Hurtig, f 1813 maankiertäjänä". „Seulin, sot.Kun. Ruotsin Kaartissa" samoin. Joku harva on onnistunut pääsemään niitynvartijaksi, mutta melkein poikkeuksetta haudattiin maansa puolustajat köyhäinmultaan. (lähde: A.M.Tallgren Historiallinen Aikakauskirja 1.1.1906, s. 84)

Suomen sodasta muistuttavat kirkkojen edustalla seisovat puujalkaiset sotaveteraanit, joiden rinnassa tai kädessä olevaan lippaaseen sai pudottaa kolikoita köyhien avuksi. Vaivaisukkoja on veistetty vuoden 1809 jälkeen, jolloin sodassa vammautuneet palasivat kotiseudulleen. Vaivaisukkoja rakensivat paikalliset puusepät ja kirvesmiehet, ja moni heistä tiedetään nimeltä, kuten Suomen suurimman vaivaisukon rakentanut Johan Kandelberg Temmeksellä vuonna 1858.
Lähteenä käytetty:

Hukkanen, Helena, Mia Green och första världskriget. Met: tidskrift för Tornedalen och Malmfälten 1987: 3-4, s. 57-63.
www.haparanda.se / B7 Mia Green fi.mp3 (mp3, 2.2 MB) Stadsbildarkiv.
Vaivaisukkojen paluu / toimittanut: Otso Kantokorpi; kuvat: Aki Paavola. Helsinki: Maahenki, 2013. 255 s.

 Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.). British Library HMNTS 10290.i.4. Page 101.British Library/ Flickr Commons.

OLD INVALID

Lähde: http://www.alko.fi/tuotteet/003211/

Old Invalid -portviinin maistelu kuului aikanaan vammaishistoriaseminaarien iltaohjelmaan  - emeritus kuntoutusjohtaja Veikko Niemen, asiantuntevalla opastuksella. Nyt jo kuopatun Vammaishistorian Seuran puheenjohtaja aloitti näissä seminaareissa perinteen, jota jatkettiin aina 1990-luvun loppupuolelle saakka. Näihin tapaamisiin pääsi mukaan harva ja valittu. Minulla oli kunnia olla yksi heistä.

George Sandemanin v. 1790 perustaman portviinitalon yksi vanhimpia portviinimerkkejä oli Old Invalid. Nimi tulee vanhasta etiketistä, johon oli kirjoitettu lontoolaisen E.Godwing Clayton nimisen lääkärin antama todistus:

 " Olen analysoinut näytteen Sandeman&Co:n Invalid portviiniä. Se on puhdasta, eikä siinä ole lisättyjä ainesosia. Se on tervettä ja hyvää laatua. Pidän viiniä erittäin sopivana invalideille, sekä myös yleiseen käyttöön." 

Tuotenimellä Old Invalid portviiniä myydään Pohjoismaissa ja Sveitsissä. Muualla nimi on Sandeman Ruby Port. Alkon valikoimassa viini on ollut vuodesta 1933.

Vammaishistoriaan liittyvää seminaariaineistoa:

Vuolle, Tuula & Karonen, Petri 1994: Vammaisuuden varhaishistoria Suomessa. Vammaiskysymys keskiajalta 1800-luvun lopun murrokseen. Jyväskylän yliopiston historian laitos. Suomen historian julkaisuja 20. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Fagerlund, Asko & Niemi, Veikko & Tuunainen, Kari (toim.) 1992: Vammaiset kansalaiset itsenäisessä Suomessa. Joensuu: Joensuun yliopisto.

Old Invalidista:

http://www.juomavinkki.fi/fi/viinitalo/sandeman

Karjalainen, Yrjö & Sinivirta, Jukka: Portviini, s. 124–169. Otava, 2003

Kun Suomi seisahtui - vuoden 1956 yleislakko

Marraskuun 1. päivänä 1905 oli Tampereen Kauppatorilla sankoin joukoin kansaa kuulemassa raatihuoneen parvekkeelta luettavaa punaista julistusta. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto. (http://www15.uta.fi/koskivoimaa/valta/1900-18/suurlakko.html)

Suomessa yleislakkoja on ollut vuosina 1905, 1917 ja viimeisin vuonna 1956. Vuoden 1905 ja 1917 lakot olivat lähinnä poliittisia, joilla ajettiin mm. äänioikeuden laajentamista ja muita yhteiskunnallisia uudistuksia.Vuoden 1956 yleislakko alkoi maaliskuun ensimmäisenä päivänä ja päättyi 20.3.1956. Taustalla oli hintasäännöstelyn loppuminen ja nopeasti noussut hintataso sotakorvausajan päätyttyä. Etenkin kotimaisen ruuan hinta nousi, myös vuokria korotettiin. Elinkustannukset nousivat kahdessa kuukaudessa seitsemän prosenttia.

SAK:n oma historia kertoo tapahtumista näin:

Yleislakko pysäytti koko maan ja oli raskas lakkolaisille, koska pieniä avustuksia saatettiin jakaa vain pahimpaan ahdinkoon joutuneille. Yleislakko sujui yleensä melko rauhallisesti. Viranomaisten otteet kovenivat, kun lakkolaiset koettivat väkisin lopettaa bensiinin jakelun ja estää linja-autoliikenteen. Käsirysyä ja autojen kaatamista pahemmilta yhteenotoilta vältyttiin, vaikka eräät viranomaiset olivat valmiita koviin otteisiin ja armeija oli valmiustilassa. SAK:n yleislakon aikana järjestämät suuret mielenosoitukset sujuivat rauhallisesti.

Yleislakko päättyi 20.3.1956. Aikuiset saivat 12 markan (eli noin 6-10 prosentin) ja nuoret 8 markan erillisen korotuksen tuntipalkkoihin tai vastaavan korotuksen viikko- ja kuukausipalkkoihin. SAK:n voitto oli vain hetkellinen ellei muodollinen. Yleislakon lopettamissopimuksen nojalla teollisuus sai vero- ja maksuhelpotuksia, jotka rahoitettiin korottamalla työntekijöihin kohdistuvia veroja ja maksuja. Leivän, lihan ja kalan hinnat nousivat keväällä pian lakon jälkeen. SAK vaati kesällä 1956 hintojen nousun täyttä korvaamista, mutta sillä ei ollut enää voimaa vaatimuksensa läpiajamiseen.

(http://www.sak.fi/tama-on-sak/historia/aikajana)

Kirjallisuutta aiheesta:

Bergholm, Tapio: SAK:n vuosisata : Suomen ammattijärjestö 1907-1930. Suomen ammattiyhdistysten keskusliitto 1930-1969, Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö 1969- (2001).
Hentilä Marjaliisa: Keikkavaaka ja kousikka. Kaupan työ ja tekijät 1800-luvulta itsepalveluaikaan, Helsinki 1999.
Kalela Jorma: Taistojen taipaleelta. Paperityöläiset ja heidän liittonsa 1906-1981, Tampere 1981.
Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liiton historia 1931-1981, Helsinki 1987.
Laaksovirta Simo: Suomen Kirjatyöntekijäin Liiton historia 3. ja 4., Jyväskylä 1994 ja 1997.
Mattila Aarne: Työriitojen sovittelun historia, Helsinki 1992.
Oinonen Teemu: "Me emme pyydä, me vaadimme". Suomen Elintarviketyöläisten Liitto SEL:n historia 1905-1980, Helsinki 1980.
Pietiäinen Jukka-Pekka: Herraklubista edunvalvojaksi. Liiketyönantajain Keskusliitto 1945-1995, Keuruu 1995.
Reuna Risto: Puutyöläisten historia II. Espoo 1985.
Riihinen Olavi, Hentilä Kalevi Roos, JejaPekka: Rautatieläisten liiton historia II, Tapiola 1975.
Suonoja Kyösti: Suomen Kirjatyöntekijäin Liiton historia 2, Jyväskylä 1977.
Valkonen Marjaana: Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK r.y. 1907-1987, Helsinki 1989.

Vuonna 2015 mahdollinen yleislakko aiheuttaisi päivässä vähintään 560 miljoonan euron tappiot. Todellisuudessa luku olisi suurempi, koska teollisuuden alasajon ja viennin katkeamisen vaikutukset kestäisivät pidempään. Aika kovia lukuja, koska työmarkkinoiden ja politiikan vakaus on ollut tärkeää, kun ajatellaan Suomen mainetta vientimaana ja investointien kohteena. (http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2015/09/13/mita-tapahtuisi-jos-suomi-ajautuisi-yleislakkoon)

Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusprofessorin Mika Pantzarin mukaan taantumassa tehdyt leikkaukset vahingoittavat taloutta ja estävät käänteen parempaan. Oikein ajoitetut leikkaukset kuuluvat asiaan, mutta nyt ei ole jättisäästöjen aika. Velkaa on kuitenkin helpompi maksaa pois kuin luoda uusia työpaikkoja. (http://minimahti.net/2015/06/02/taloustutkija-pantzar-hallituksen-tilannekuva-ja-reseptit-ovat-vaaria-leikkaukset-hyydyttavat-talouden-ja-kiristysyritys-uhkaa-yhteiskuntarauhaa/)

Säästötoimien kohdistuminen pieni- ja keskituloisiin aiheuttaa herravihaan taipuvaisessa kansassa jo niin paljon suuttumusta, että ensi perjantaina saatetaan kaivaa vanhat luokkataisteluaseet esiin. Pahinta. mitä Suomelle nyt voisi tapahtua, olisi kansan jakautuminen kahteen erilliseen leiriin.

Kätilölehdestä

Toisin kuin elokuvassa, kätilön työssä romantiikka on kaukana, vaikka elämän ihme aina palkitseekin. 1900-luvun alkun Kätilölehdissä ei kuvilla herkutella.Myös maaseudulle joutuneen kätilön pahin vihollinen ilmenee nopeasti, kun onnettomasti päättyneitä synnytyksiä puitiin  käräjillä. Kätilö oli monessa mökissä niin äidin kuin lapsen hengen pelastaja. Kätilöiden korvatessa paikalliset lapsenpäästäjät henkiä säästyi yhä enemmän, vaikkei avustaja mielellään ammattilaista omalle reviirilleen päästänyt.

Vuonna 1900 tunnettiin mm. kasvavaa huolta lapsipraktiikan puuttumisesta. Rahvaassamme vallitseva raakuus, tietämättömyys ja taikausko ynnä vanhat tavat tekevät sen, että lastenhoito on meillä hyvin alhaisella asteella (Kätilölehti 1.10.1900). Tuleva lastentautiopin professori ja arkkiatri Arvo Ylppö kulutti vielä tässä vaiheessa Tampereen reaalilyseon penkkejä.

Ilmoituksia Kätilölehden ensimmäisessä numerossa 1.1.1896

Joutavan juoksun jäljillä

Suomalaisen kestävyysjuoksun historia on sujuvasti etenevä teos suomalaisen yleisurheilun huippukaudesta. Hannes Kolehmaisen ja Paavo Nurmen viitoittama tie jatkui 1970-luvulla päättyen Moskovan olympialaisiin vuonna 1980.  Kirja kertoo, miten pieni Suomi innostui juoksusta ja miten joutavaksi luokitellusta juoksusta tuli kuningaslajimme.

Tietokirjailija Erkki Vettenniemi on käsitellyt suomalaisen urheilun syntyä aikaisemminkin. Nyt hän palaa lempiaiheeseensa, kestävyysjuoksuun, jatkaen Joutavan juoksun jäljillä: kestävyysjuoksun varhaisvaiheet Suomessa (2005) -tutkimusta. Siinä missä Joutavan juoksun jäljillä oli suomalaisen juoksuharrastuksen ja kilpailun varhaisvaiheet kartoittava akateeminen tutkimus, on nyt julkaistu teos laajemmalle yleisölle suunnattu tietokirja kilpajuoksun vaiheista 1900-luvulla.

Kirjan lukeminen on ehdottomasti aloitettava liitteistä, joihin kiteytyy koko suomalaisen kestävyysjuoksun pitkä kaari. Sekä 5000 että 10 000 metrin parhaat suomalaistulokset maailmanlaajuisessa katsannossa ovat komeaa luettavaa aina 1970-luvulle saakka. Toinen huomioni kiinnittyi lähdeluetteloon. Suomen mittakaavassa suurelle yleisölle tarkoitettuja urheiluelämäkertoja on runsaasti, mutta varsinaista tutkimusta aihepiiristä on vähän. Ainakin vanhempaa, yleisurheilun valtakaudella elänyttä sukupolvea teoksen luulisi kiinnostavan.

Flying Finn 

Suomalaisen kestävyysjuoksun maailmanmaine alkoi, kun kuopiolaissyntyinen Viljam Kolehmainen seilasi Amerikkaan tammikuussa 1910 ja sysäsi liikkeelle tapahtumasarjan, jonka päätteeksi yhä useampi suomalaisjuoksija ansaitsi uudella mantereella nimen Flying Finn – lentävä suomalainen. Kolehmaisen nuoruudessa pitkien matkojen taittaminen juosten oli uutta. Maaseudulla oli totuttu kävelemään pitkiäkin matkoja - niin teitä kuin aitovieriä pitkin ellei sitten hypätty pyörän selkään tai hevoskärryn kyytiin. Tosin pitkänmatkanjuoksua oli 1800-luvun Suomessakin harjoitettu, mutta asialla olivat lähinnä ulkomaiset vieraat. Taitojuoksijoiksi kutsutut olivat sirkusten ja markkinoiden ym. yleisötapahtumien kansanviihdyttäjiä siinä missä voimamiehet, nuorallatanssijat ja partaiset naiset. Toinen kansanhupi oli juoksukilpailu hevosen kanssa, joihin kilpailuihin myös kuopiolaiset Viljam ja Hannes Kolehmainen olivat osallistuneet. Tässä siis tausta, miksi suomalaisesta kestävyysjuoksusta tuli suomalaisen penkkiurheilun ykköslaji pitkäksi aikaa.
Suomalainen, yhdeksänkertainen kestävyysjuoksun olympiavoittaja, 

Paavo Nurmi, saavutti ensimmäisen maailmanennätyksensä joitakin päiviä sen jälkeen, kun oli täyttänyt 24 vuonna 1921 ja viimeisen virallisen ennätyksen tasan kymmenen vuotta myöhemmin. Nurmi kertoikin myöhemmin, ettei voitto yksinään merkinnyt mitään, sillä tulos on aina suuremman työn takana kuin voitto. Nurmella itsellään ei myöhemmin ollut kuin muutama valmennettava, sillä yhteistyö juron suurjuoksijan kanssa ei ollut helppoa. Sen sijaan Nurmen harjoitusohjeet ovat legendaarisia. Nurmi kritisoi mm. viimeisinä elinvuosinaan suomalaisten kestävyysjuoksijoiden pakoa etelään, jossa voi juosta vuoden ympäri: Jos meillä ei olisi tätä lumista talvikauttamme, ei myöskään tulostasomme kestävyysmatkoilla olisi sellainen, mitä se nyt on.

Kestävyysjuoksun uusi tuleminen – missä naiset?

Entisten juoksijoiden maasta kivuttiin huipulle jälleen vuonna 1971, kun Juha Väätäinen voitti Yleisurheilun Euroopan-mestaruuskilpailuissa Helsingissä kultaa sekä 5 000 metrin että 10 000 metrin juoksuissa. Kun aikaisempia kisoja oli seurattu Martti Jukolan persoonallisina selostuksina radion kautta, oli Helsingin kisojen seuratuin väline televisio. Väätäinen tulee, Väätäinen taitaa voittaa, Euroopan mestaruus tulee Suomeen (Anssi Kukkonen suorassa lähetyksessä elokuisena tiistai-iltana 10.8.1971).

Suomalaisten kestävyysjuoksun historiaa taivalletaan tarkkaan läpi ja keskeisellä sijalla ovat niin Kolehmaisten, Paavo Nurmen ja muiden huippujuoksijoiden urheilun täyttämä elämä. Vaikka kirja lupaa kokonaisesityksen kotimaisen juoksu-urheilun satavuotisesta taipaleesta, niin teos päättyy juoksijoiden ja tulosten osalta Moskovan olympialaisiin. Jatkoa toivottavasti tulee myös lisää, varsinkin kun naisten tulo kestävyysjuoksun huipulle on jäänyt kirjasta kokonaan pois.

Kestävyysjuoksija Hannes Kolehmainen (1889-1966). Valokuva on otettu juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Käsite Flying Finn syntyy. (lähde:Flickr) 

Vettenniemi, Erkki: Suomalaisen kestävyysjuoksun historia. SKS, 2014. 336 sivua.

Shovisnimin historiaa - osa 2

Amerikan Matti 1.4.1910

Historiaa kuvina - Tornio 100 vuotta sitten

Helsingin Sanomien (9.8.2015) kiintoisa artikkeli otsikolla He tulivat Tornioon ilman jalkoja – harvinaiset kuvat kertovat vaietusta sotavankien vaihdosta on esimerkki historiallisesta tapahtumasta, joka ilman tarkkaa valokuvaajaa olisi jäänyt historian pimentoon. Operaatio syntyi sata vuotta sitten Punaisen Ristin aloitteesta. Tarkoituksena oli saada haavoittuneet ensimmäisen maailmansodan sotilaat vankileireiltä kotiin. Ruotsin Punaisen Ristin puheenjohtaja prinssi Carl oli aktiivisesti hankkeessa mukana ja vankivaihto oli siis käytännössä sotainvalidien vaihtoa. Koska kyseessä olivat vihollisen miehet, ja koska he olivat sodankäynnin tiellä, ei heitä haluttu pitää kummallakaan puolella rintamaa. Ensimmäisessä maailmansodassa olivat käytössä entistä järeämmät aseet.ja jälki oli sen mukaista: jo sodan aikana sotasairaaloista vapautui amputoituja, kädettömiä ja jalattomia miehiä. Myös aivovammaisia ja kurkkuun haavoittuneita sekä palovammautuneita oli paljon - sokeista puhumattakaan.

Vaihdon paikaksi valikoituivat luontevasti Tornio ja Haaparanta. Torniosta oli tullut Venäjän portti länteen sodan sytyttyä 1914.

Operaatio olisi jäänyt dokumentoimatta ellei siitä olisi säilynyt paljon valokuvia. Kiitos Haaparannassa asuneen valokuvaajan, Mia Greenin, Hän ymmärsi tapahtuman historiallisuuden ja kuvasi  tapahtuman muistiin molemmin puolin rajaa.

Lähde: http://merilapinmuseot.fi/nayttelyt/tornio-ja-haaparanta-1-maailmansodan-solmukohtia

Lähde: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1438917141241
http://www.haparandatornioinswedishlapland.com/fotografen-mia-green-och-haparandas-historia/

Shovinismin historiaa

Velikulta 16.8.1907 (Kansalliskirjasto, digitoidut aineistot)

Reklaamihistoriaa

Tuulispää 1.6.1909

Yllä mainonnan valioita  vuosikymmenten takaa; esimerkkinä Tuulispää -lehden värillinen mainosliite vuodelta 1909 ja Erik Bruunin Jaffa-klassikko vuodelta 1959.

Modernin mainonnan alkuvaiheet ulottuvat 1700-luvun Englantiin. Syitä - tai pitäisikö sanoa kulutusta lisääviä tarpeita - oli yhä enemmän. Muoti kaupallistui,  tupakan,saippuan, kynttilöiden, painotuotteiden ja oluen kulutus kasvoi selvästi. Lehdistön kehityksen myötä mainontaa laajeni kuluttajien pariin. Nykyaikaiset mainostoimistot ilmestyivät 1800-luvun lopussa ja myös mainosten ulkoasu muuttui.Tässä vaiheessa esimerkiksi monet taiteilijat saivat töitä mainosten ulkoasun suunnittelijoina.

Suomalainen mainonta lähti liikkeelle Yhdysvalloista saadun esimerkin mukaan. Monia  mainosalan uranuurtajia  yhdisti oleskelu Yhdysvalloissa. Myös yksi Suomen ensimmäisistä mainostoimistoista oli Ford-automerkin mainontaa Suomen ja Viron markkinoilla hoitamaan vuonna 1925 perustettu yhdysvaltalaisen toimiston haarakonttori Erwin, Wasey & Co Oy, joka toimi vuodesta 1933 lähtien nimellä Erva-Latvala Oy.

(Visa Heinonen: Mainonnan amerikkalaiset juuret ja muita näkökulmia mainonnan historiaan.  Kansantaloudellinen aikakauskirja – 95. vsk. – 2/1999; s. 373-384).

Hermes elokuu 1910

Hyvää juhannusta!

Tuulispää 1.6.1910

Onko hän hen vai hän?

Hän-pronominin suvuttomuuden varhaisia kommentaattoreita on kieltenopettaja ja toimittaja Ernst Lampén, joka omisti kirjassaan Kielipakinoita (1926) asialle luvun “Hän - hen”. Kuulemma tuntematon mieshenkilö oli ehdottanut hän-sanan rinnalle naissukupuolta ilmaisevaa pronominia “hen”. Lampén kannatti muutenkin sukupuolierottelua ja yhtyi ehdotukseen: “Hen-sana onkin niin kovin vieno ja siro sana, aivan niin kuin naisen tulisikin aina olla.” Hen-pronominin myötä kirjoittaminen olisi mukavaa, “kirjailijattaret ja kirjailijat” innostuisivat tekemään uusia romaaneja ja kääntäjienkin työ helpottuisi suuresti. (Mila Engelberg, http://www.kielikukkanen.fi/2011/han_-_nainen_vai_mies_1111_4.html)

Nykyään hän-sanan kanssa tuskailevat kääntäjien lisäksi monet äänikirjan lukijat. Suomen kielen sanat kun eivät erota feminiiniä maskuliinista. Historiasta löytyykin esimerkkejä, joita on käytetty naissanojen tuottamiseen: -tar ja -tär (näyttelijätär), -kko ja -kkö (karjakko), -ska ja -skä (professorska) sekä -nna (rovastinna).

Feminiinijohdosten suosio huipentui 1900-luvun kolmeen ensimmäiseen vuosikymmeneen. Vähitellen ammatti tuli säätyä tärkeämmäksi ryhmittelypohjaksi. Tasa-arvo lisääntyi ja naiset kouluttautuivat sekä hakeutuivat työelämään. Ammatin hankkineet naiset halusivat saman nimikkeen kuin miespuoliset vastaavassa ammatissa toimivat. He olivat mieluummin professoreita kuin professorskoja, jolloin heitä olisi voinut luulla myös professorin puolisoiksi. Pisimpään feminiinijohtimiset ammattinimet ovat säilyneet taiteen eri aloilla.

Tasa-arvolaki, joka tuli voimaan 1988, karsi feminiinisanojen käyttöä. Historiankirjoittajalle aikakauden kieli tuottaa edelleen pulmia, kun köyhäintalon johtaja on johtajatar tai kansakoulun naispuolinen opettaja opettajatar erotuksena miespuolisesta kollegastaan. Suomen ensimmäinen naislääkäri, Rosina Heikel, jonka lääkäriksi valmistuminen sai laajaa huomiota lehdistössä vuonna 1878, oli tohtori Rosina Heikel. Tohtorinnaksi häntä tuskin kukaan tohti nimittää, koska nimike oli tarkoitettu niin lääkärin puolisolle kuin akateemisen uran valinneelle, tohtoriksi väitelleen tiedemiehen puolisolle. Tunnettu raittiusaktivisti, kansakouluopettaja, naisasianainen ja päätoimittaja Alli Trygg oli hänkin avioliittonsa myötä tohtorinna Alli Trygg-Helenius.

Nykyisin feminiinisanojen käyttöä saa etsimällä etsiä. Varsinkin työpaikkailmoituksissa sanavalinnoissa kannattaa olla tarkkana:

Miehisiksi koetut työpaikkailmoituksen adjektiivit voivat karkottaa naiset hakemasta työpaikkaa, kertoo tutkimus. (Taloussanomat 3.4.2014)

(lähde: Kyrölä Katriina: Kaunotar elää, laamannitar on kuollut. Kielikello 2/1990)

Suomessa naiset ovat tehneet satamatöitä. Varsinkin toisen maailmansodan aikana naistyövoimaa tarvittiin, kun satamamiehet olivat rintamalla. Kuvan naiset ahtaavat lautoja Kotkan satamassa 1940-luvulla. (lähde:http://www.tyark.fi/lists/aktliitto.htm)

Lempimisen historiaa

Niin paljon minä kärsinyt olen,

monta kyyneltä vuodattanut,

niin monta minä lempinyt olen,

mutta yhtä vain rakastanut 

(Muurari - sanat 1930-luvulta)

SUOMALAISEN RAKKAUDEN HISTORIAA INTIIMISTI

Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa on Turun yliopiston professorin Kirsi Vainio-Korhosen ja Suomen historian dosentin Anu Lahtisen kirjoittama tietokirja, jossa käsitellään rakkautta keskiajalta tähän päivään. Vaikka teos keskittyy nimensä mukaisesti romanttiseen rakkauteen, on teoksessa vahvasti esillä esiaviolliseen ja aviolliseen rakastamiseen liittyvien tapojen kuvaus aikojen kuluessa.

Koska painopiste on ajassa ennen vuotta 1850, on uuttakin tietoa nyt tarjolla. Kohteena on koko kansan kirjo – niin kreivittäret, mamsellit, papinlesket ja piiat kuin aatelisupseerit, virkamiehet ja kisällit. Rakkautta kuvataan lemmen iloja ja suruja kokeneiden kautta. Lähteinä on käytetty kirjeitä, päiväkirjoja, avioerodokumentteja, kansanperinnettä ja lauluja.

Lemmekkään harkitsevasti aviovuoteeseen

Sukupuolielämän aloittaminen kihlaparina oli kansan keskuudessa ikivanha perinne. Säätyläispiireissä rakkauden täyttymystä rajoittivat taloudelliset seikat ja vanhempien pohdinnat, ennen kuin sulhanen sai kosintaansa myöntävän vastauksen. Toisin kuin aiemmin on luultu, kirjoittajat korostavat tulevan avioparin keskustelleen elämästään ja tulevaisuudestaan varsin itsenäisesti. Taloudelliset seikat toki painoivat eniten, mutta myös henkisen yhteenkuuluvuuden tunnetta pidettiin tärkeänä. Lait ja kirkko edellyttivät tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta, mutta ihmisen arjessa tunteet ja ihmissuhteet olivat paljon muuta. Suorasukainen erotiikkakin oli mukana 1700-luvun säätyläisten arjessa. Hääyön jälkeen sulhanen kirjoittaa, miten hän palvoi vaimoaan, sänkyä, jossa he syleilivät ja mäennyppylää, jolle morsian sattui istahtamaan.

Normien noudattamisen vaikeus

Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa  -teoksessa kuvataan taitavasti rakkauden ja seksuaalisuuden suhdetta, joka on askarruttanut ihmisiä aina. Seksuaalisuus oli tärkeä osa parisuhdetta, mutta myös voima, joka saattoi horjuttaa paitsi perheen myös koko yhteisön tasapainoa. Kirkon opetukset korostivat, että seksuaalisuus kuuluu avioliittoon ja yhteisö halusi varmistaa, että lasten isä oli tiedossa, jotta perintö ja elatusvelvollisuudet voitiin osoittaa oikeille ihmisille. Normien noudattaminen ja valvonta oli käytännössä mahdotonta eikä se kohdellut miehiä ja naisia tasapuolisesti; nuorille naimattomille miehille saatettiin sallia jonkin verran kokeiluja, mutta naimattoman naisen kohdalla sitä pidettiin häpeällisenä. Säätyläisten välinen kirjeenvaihto kuitenkin paljastaa, miten myös naiset ovat purjehtineet avioliiton satamaan nuoruuden ilottelusta huolimatta toteuttaen näin näyttelijä Mae Westin lausahdusta: ”Kiltit tytöt pääsevät taivaaseen, tuhmat tytöt pääsevät joka paikkaan”.

Kirsi Vainio-Korhonen, Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat. Suomalaisen rakkauden historiaa. WSOY. 265 s.

Vaalien jälkeen

Vammaisten äänioikeuden lyhyttä historiaa esittelevä kirjoitukseni julkaistiin Invalidiliiton lehden vaalinumerossa maaliskuussa 2015.

Invalidityö 2 2015

Vaalihuumaa

Suomalainen Kansa 30.6.1908 - VAALIT LÄHESTYVÄT, OLETKO VALMIS?

Työ 24.5.1907 -TARKISTA ÄÄNIOIKEUTESI!

Aina mun pitää

YLE:n kulttuurisivuilla pohdittiin helmikuun alussa, miten vammaisuutta saa esittää viihteessä? Tiedemies Stephen Hawkingin elämästä tehty Kaiken teoria -elokuva on nostanut jälleen esiin kysymyksen, kuka vammautunutta ihmistä saa esittää viihdeteollisuudessa. Ymmärsinkö toimittajan kysymyksen väärin vai oliko se muuten huonosti asetettu, mutta eiköhän kyse ole ennen kaikkea siitä, miksei vammainen voi esittää itseään viihdeteollisuudessa? PKN:n mukaan menestyksen takana on neljä normaalia miestä, joilla on kehitysvamma. Kukaan meistä ei voisi kuvitella, että yhtyeestä kertovassa elokuvassa päähenkilöt olisivat muita kuin he itse. 

P.S

Sosiaalisessa mediassa on mm. keskusteltu euroviisujen muuttumisesta freak showksi...? Oikeat Freak Showt loppuivat sodan jälkeen lähes kokonaan - lainsäädännön ja asenteiden muutoksen myötä. Suomessa kiertävien sirkusten palkkalistoilla oli eri tavoin vammaisia vielä pitkälle sodan jälkeen.

HYVÄÄ LASKIAISTA!

Velikulta 21.2.1907

"ONKO SE TYTTÖ VAI POIKA?" - KURKISTUS LASTENVAUNUJEN HISTORIAAN

Lastenvaunut rullaavat on kiinnostava selailukirja lastenvaunujen historiasta, eri mallien ja materiaalien kehityksestä sekä lastenvaunuilla liikkumisen merkityksestä lapsiperheiden elämässä.

Lastenvaunujen teollinen valmistus alkaa 1800-luvulla. Tosin lastenvaunuihin oli aluksi varaa vain harvoilla. Maaseudulla lapsia kuljetettiin maitokärryissä ja pärekoreissa. 1920-luvulle tultaessa lastenvaunujen valmistus Suomessa yleistyi ja näin ei oltu pelkästään kalliiden tuontivaunujen varassa. Paju- ja rottinkikorit jäivät pois. Vaunuja alettiin rakentaa kiinteästä puusta, yleensä vanerista, joka verhoiltiin kankaalla. Korkeat lastenvaunut muuttuivat matalammiksi ja jousitus sekä kumipyörät tekivät kulkemisesta lapselle miellyttävämpää.   Lastenvaunut olivat edelleen harvinainen näky; Tampereella tilastoitiin keskustan siltojen ylittäjät vuonna 1926. Hämeensillalla kulki päivän aikana kahdeksat lastenvaunut. Sillan ylittäviä jalankulkijoita oli kuitenkin yli 37 000 tuona päivänä.

Lastenvaunujen suosiota lisäsivät sotien välisenä aikana myös terveydelliset hyödyt, kun lääkärit korostivat raittiin ilman ja auringonvalon merkitystä lasten hyvinvoinnille. Lastenvaunut suojasivat sairauksilta ja edistivät terveyttä. Äidit pääsivät lapsineen helpommin ulos ja lastenvaunut olivat käytännöllinen liikkumisen väline perheissä, joissa oli pieniä lapsia.

Lastenvaunut ovat Forssellin mukaan pysyneet yllättävän muuttumattomina, vaikka maailma on tekniseltä kehitykseltään aivan toinen kuin sataviisikymmentä vuotta sitten. Turvallisuus, käytännöllisyys, trendikkyys ja hinta ratkaisevat vaunujen valinnassa – tunteita vähättelemättä.  Ei ole sama, millaiset vaunut valitaan ja kuka niistä päättää. Lastenvaunut rullaavat -kirjan ehdoton vahvuus on kuvitus. Teksti on vetävää elävöitettynä aikalaiskuvauksilla ja muisteluilla. Kepeällä käsittelyllä on myös ongelmansa. Vaarana on teeman typistyminen mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi, vaikka lastenvaunuilla on oma yhteiskunnallinen merkityksensä niin sosiaali- kuin perhepolitiikassa. Aiheesta kiinnostuneille kirja tarjoaa kuitenkin runsaasti arkitietoa ja aihepiirin syventämiseen löytyy vinkkejä ansiokkaasta lähdeluettelosta.

Hanna Forssel, Lastenvaunut rullaavat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. 2014. 140 sivua. 

Pappiskohtaloita isonvihan ajalta

Talollisen poika, Josef Stenbäck, syntyi Laihialla 22.3.1682. Isä oli talollinen Heikki Liukku ja äiti Valpuri Laurintytär. Stenbäck kävi Vaasan triviaalikoulua ja valmistui ylioppilaaksi Turussa 28.7.1704. Viiden vuoden opiskelun jälkeen Stenbäck vihittiin papiksi Turussa 31.5.1709.

Isonvihan alussa Stenbäck lähetti vaimonsa ja lapsensa pakoon Ruotsiin, mutta jäi itse virkapaikkaansa Laihialle. Venäläinen sotaväki vangitsi Josef Stenbäckin hyökkäysvaiheessa 1714. Stenbäck vietiin ensin Vaasaan ja sitten Kristiinankaupunkiin, missä kerrotaan kasakoiden häntä pahoinpidelleen. Tämän jälkeen venäläiset siirsivät Stenbäckin Ilmajoen kappalaiseksi. Kesällä 1716 Stenbäck vangittiin uudelleen ja vietiin Turun linnaan, kunnes sodan päätyttyä pääsi palaamaan Ilmajoelle.  Ilmajoen seurakunnan arkiston kuolintiedoissa mainitaan, että Stenbäck olisi vammautunut vasta Uudenkaupungin rauhan jälkeen sattuneen ”onnettoman luunmurron” vuoksi.  Venäläisten kidutuksesta ei ole mainintaa, vangitsemisesta kyllä.  Vammautumisestaan huolimatta Stenbäck jatkoi papin virassaan aina kuolemaansa, vuoteen 1737 saakka.  Isokokoisen ja lihavan Josef Stenbäckin kerrotaan käyttäneen tointa hoitaessaan ”suurta nojatuolia, jossa kannettiin kirkkoon ja jossa istualta piti kiitettyjä saarnoja”.

Stenbäckin vammautuminen raa´an pahoinpitelyn seurauksena vaikuttaa historian valossa totuudenmukaiselta. Pappeja pahoinpideltiin muuallakin; mm. Vetelin kappalainen, Elias Forselius, joutui venäläisen sotaväen pahoinpitelemäksi 1714 onnistuen kuitenkin pakenemaan sotamiesten käsistä takametsiin. Rauhan jälkeen Forselius palasi takaisin virkaansa. Pohjan kappalainen, Henricus Colliander, hoiti oman pitäjänsä lisäksi myös Naantalin papin tehtäviä isonvihan aikana. Muu papisto oli ehtinyt paeta Ruotsiin. Miehitysviranomaiset määräsivät Collianderin veronkokoojaksi ”kuolemanrangaistuksen uhalla” ja myös Colliander päätyi venäläisten sotilaiden käsiin näiden yrittäessä saada selville, minne Colliander oli piilottanut Pohjan ja Tammisaaren kirkkojen kalleudet.  Collianderia kidutettiin yötä päivää ja seisotettiin alastomana ulkona talvipakkasessa hiukset ja puolet parrasta irti kiskottuna. Colliander selvisi kidutuksista hengissä, mutta halvaantui eikä pystynyt enää hoitamaan virkaansa.

Varsinkin Pohjanmaalla venäläisten terrori ja siviilien kidutus oli systemaattista. Väkivalta kohdistui yhtä hyvin kiinni saatuun siviiliväestöön kuin kirkonmiehiin. Pahin terrorin aika ajoittui vuosiin 1713-1714. Siviiliväestöä vangittiin ja vietiin orjatöihin Venäjälle. Pelkästään Pohjanmaalta vietiin 4600 henkeä, joista suurin osa oli lapsia. Moni hengissä säilynyt rampautui, sokeutui tai sairastui mieleltään.  Sodan terroriteoissa vammautuneet muistuttivat tulevia sukupolvia vainovuosien kauheuksista ja tarinat tapahtumista siirtyivät suvuissa sukupolvilta toiselle.

Merkintä Joseph Stenbäckin vangitsemisesta ja vuonna 1722 tapahtuneesta vammautumisesta löytyy Ilmajoen seurakunnan arkistosta. Lähde: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6107264 (Ilmajoen seurakunnan arkisto, IC3, Vaasan maakunta-arkisto)

Lähteet:
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=2363 (Josef Stenbäck)
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=692 (Elias Forselius)
http://www.kansallisbiografia.fi/paimenmuisto/?eid=444 (Henricus Colliander)