Kenraalinkivi

Kostianvirran läheisyydessä Pälkäneellä sijaitsee Kenraalinkivi muistutuksena isonvihan aikaisesta tapahtumasta, jossa venäläinen kenraali sai surmansa ison kiven päällä istuessaan.

Ei ole selvää, että mistä tai keneltä historiantutkija Emmy Stenbäck (1878-1947) oli oheisen tarinan isonvihan aikaisesta Kenraalinkivestä kuullut tai sen kopioinut. Historiantutkija Emmy Stenbäck työskenteli opettajattarena sekä Valtionarkiston piirtäjänä avioituen vuonna 1910 professori Oskar Fredrik Hultmanin kanssa.

Emmy Stenbäck Kotiseutu-lehdessä 1.5.1910.

Amiraali Feodor Apraksinin johtamat venäläiset sotajoukot nousivat maihin Helsinkiin toukokuun alussa 1713. Ruotsin armeijan Suomen joukkojen komentaja, kenraali Georg Lybecker, luovutti rannikon taisteluitta ja veti joukkonsa Hämeeseen. Hänet erotettiin nopeasti tehtävästään ja korvattiin aktiivisemmalla Carl Gustaf Armfeltilla. Tämä määräsi sotilaansa puolustusasemiin eri puolille Pirkanmaata estääkseen venäläisten pääsyn Suomen sisäosiin.

Pääjoukkonsa Armfelt sijoitti Pälkäneen kirkonkylään, joka oli strategisesti ratkaiseva paikka. Kylä sijaitsi kahden suuren järven välisellä kapealla maakannaksella, ja sen kautta kulki Hämeenlinnasta pohjoiseen vienyt suuri maantie. Kannaksen halkaisi kahtia vuolas Kostianvirta, jonka pohjoisrannan Armfelt linnoitti.

Venäläiset saapuivat Kostianvirralle lokakuun alussa. Vaikka heillä oli nelinkertainen ylivoima, ruotsalaiset olivat hyvissä puolustusasemissa. Venäläiset hyökkäsivät, mutta puolustus kesti. Kostianvirrasta jonkin verran etelään Hämeenlinnaan johtavan tien varrella oli Kenraalinkivi. Legendan mukaan venäläinen kenraali, joka oli kiivennyt sen päälle tähystämään taistelun kulkua, sai surmansa ruotsalaisten luodista.

Kansantarina taas kertoo, että tykin kuula oli katkaissut pään kenraalilta tämän istuessa kivellä perivenäläiseen tapaan kaalikeittoa syöden. Tästä Hiidenkiven kokoisesta kalliolohkareesta oli kuitenkin hakattu myöhemmin muihin tarkoituksiin. Helsingin Sanomissa 1928 oltiinkin huolestuneita, ymmärtävätkö paikalliset vaalia alueen muistoa ja pelastaa vielä, mitä pelastettavissa oli.

Kenraalinkiven alue sijaitsee Onkkaalassa. (pälkäne.fi)

 Lähde:

https://blogs.helsinki.fi/sveaborg-project/2013/08/02/kostianvirta-osa-1-faktalaatikko/
http://kaurakarpio.blogspot.com/2016/11/kartanonmaa-ja-varkaanvuori.html
Helsingin Sanomat 29.7.1928.
Kotiseutu-lehti 1.5.1910.
Pohjois-Hämeen vartio 1.6.1926.

Theodor Sederholm

Theodor Sederholm oli liike-elämän ja kirjallisuuden monitoimimies

Mäntsälässä syntynyt Theodor Sederholm yhdisti elämäntyössään liikemiehen ja yrittäjän sekä kirjailijan ja humanistin roolit. Hän toimi kirjakauppiaana, kustantajana ja yliopiston konsistorin amanuenssina sekä kirjoittajana itsekin. Tämän päivän yksinyrittäjällä on paljon opittavaa Sederholmin ahkeruudesta ja monipuolisuudesta. Kirjoittaja ja tutkija voi toimia myös kirjakauppiaana ja kustantajana. Aikaa ja hermoja se kyllä vaatii. Vaikeaa se oli Theodor Sederholmillakin. Jotenkin tulee mieleen Gabrielle Zevinin teos Tuulisen saaren kirjakauppias (2014). Kirja on melko kevyt opus, mutta kertoo Alice Islandin saaren ainoan kirjakauppiaan ja kirjanystävän elämästä. Vaimo on vähän aika sitten kuollut ja kirjakauppa taistelee taloudellisessa ahdingossa. Naiset ovat Gabrielle Zevibin kirjassa tärkeässä roolissa kuten Sederholmin elämässä. Fredrika Runebergista tuli Sederholmin sydänystävä.

Theodor Sederholm varttui Saaren kartanossa Mäntsälässä.  Hänen vanhempansa olivat kartanonomistaja Claes Jakob Sederholm ja Johanna Fredrika Eek. Theodor kävi Porvoon lukion, jossa J. L. Runeberg oli yksi hänen opettajistaan. Hänen luokka- ja koulutovereihinsa kuului toinen mäntsäläläinen, eli A. E. Nordenskiöld. Porvoon ajan kontakteilla oli merkitystä Sederholmin elämässä myöhemminkin. Sederholm pääsi ylioppilaaksi helmikuussa 1851 ja opiskeli sen jälkeen humanistisia tieteitä yliopistossa suorittamatta mitään tutkintoa. Heti Krimin sodan sodan jälkeen 1856 - 1857 Sederholm teki pitkän ulkomaanmatkan Ranskaan ja Sveitsiin.

Sederholmista tuli kotimaahan palattuaan entisen Öhmanin kirjakaupan osakas Helsingissä, ja hän sai myös oikeuden pitää kirjakaupan yhteydessä lainakirjastoa. Otettuaan haltuunsa Öhmanin kirjakaupan Sederholmista tuli muun muassa J. L. ja Fredrika Runebergin kustantaja. Hän julkaisi esimerkiksi Vänrikki Stoolin tarinoiden toisen osan sekä Fredrika Runebergin runoja.

Sederholm oli Helsingfors Dagbladin toimituksen jäsen kahtena ensimmäisenä vuotena 1862 - 1863 ja vastasi lähinnä kaunokirjallisesta osastosta. Toimituksesta erottuaankin hän avusti lehteä ahkerasti sekä alkuperäisillä kirjoituksilla että käännöksillä ja herätti myöhemmin huomiota kronikoitsijana nimimerkeillä "Nisse" ja "Nils Thomas".

Sederholm oli saanut jo keväällä 1858 oikeuden oman kirjapainon perustamiseen. Sederholm toimi innokkaasti typografien koulutuksen ja työehtojen parantamiseksi. Hän kuului Kirjanpainajain Avustusyhdistyksen perustajiin.

Theodor Sederholm. (Museovirasto).

Theodor Sederholm nimitettiin 1863 yliopiston konsistorin amanuenssiksi mutta joutui eroamaan virasta 1876 heikentyvän terveyden takia. Seuraavana vuonna Robert Lagerborg perusti Helsingfors Dagbladille oman kirjapainon. Sederholmin kirjapainohankkeesta tuli kuitenkin taloudellisesti kestämätön. Kirjapaino teki konkurssin ja se joutui myyntiin. Sederholm, joka oli jo pitkään kärsinyt vakavasta selkäydintaudista, kuoli elokuussa 1881.

Lähde:
https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/2947
Mustelin, Olof, Theodor Sederholm. Kulturbärare. Finländska gestalter V. Ekenäs 1966, s. 75-184

Vaivaisten ja köyhien hoidosta Pälkäneellä

Vaivaishoitojärjestelmä syntyi 1700- luvulla. Ruotuarmeijaperiaatteella kylän köyhät ruodutettiin ja jos he asuivat omillaan, heille annettiin tietty määrä elintarvikkeita. Ruotu vastasi hoidettaviensa kustannuksista. Ruotuhoito lakkautettiin 1900-luvun alussa. Oheinen tarina vaivaishoidon arjesta löytyy hämäläisosakunnan talteen keräämistä kertomuksista Pälkäneeltä.

Ruotuhoito otettiin Pälkäneellä käyttöön kirkkoherra Henrik Aspegrenin aikana (1813-25), ja hän oli varsin tarkka siitä, ettei hänen seurakunnassaan lapsia eikä muitakaan köyhiä enää laskettu kerjuulle. Vuoden 1817 asetuksessa olikin kerjääminen ankarasti kielletty ja seurakuntia velvoitettu rakentamaan vaivaistupia. Pälkäneellä ei siihen ryhdytty, vaan suosittiin ruotuhoitoa.

Kerjäläisiä kuitenkin riitti ja etenkin huonot vuodet lisäsivät niiden armeijaa. Ulkoseurakuntalaisia kyyditettiin kotiseurakuntiinsa ja oman seurakunnan jäseniä nuhdeltiin, ruodutettiin ja laitettiin jalkapuuhun. Varsin pahassa pulassa oli kirkkoherra Aspegren ns. konstinsa oppineiden kerjäläisten kansa. Likinäköinen Johan Sandberg oli niin mielistynyt kerjäämiseen, ettei viihtynyt renkinä eikä ruodussa. Useat kerran kotipaikkakunnalleen kerjäämisen vuoksi kyyditettynä lähti hän kerjuulle.  Tyytyväisenä hän istui jalkapuussa ja lähti taas maailmalle. Monen monta kokousta hänen takiaan pidettiin. Juho Juhonpoika Mälkilästä oli laulamalla Hämeenlinnan ja Tampereen markkinoilla  kerännyt itselleen almuja. Jalkapuun uhalla häntä tällaisesta kiellettiin ja määrättiin ruotuun. Kukaan ei kuitenkaan häntä halunnut pitää, koska oli ”puheissaan ruokoton ja työssään laiska”, joten hän lähti taas markkinoille laulamaan.

Ruotulainen Pälkäneeltä 1895. (Museovirasto). 

Kirkonkokouksissa värikästä kieltä

Kokouksia pidettiin myös kotipaikkakunnalleen kerjäten palanneiden venäläisten morsiamien vuoksi. Paheksuntaa herättivät etenkin naiset, jotka kirkonkokouksissa pitivät niin pahaa suuta, että kerjäämisen valvonnasta vastuussa olevat nimismiehet pitivät niitä aikaan ja paikkaan sopimattomina. Varsin värikästä on siis ollut köyhänkin elämä; syy siihen, miksi köyhäinhoidon armoille jouduttiin, olivat monenlaiset. Kaikin tavoin omin keinoin elannon hankkimisesta pidettiinkin kiinni – jopa kerjääminen oli parempi vaihtoehto. Moni vaivainen ei kovin mielellään valvonnan kohteeksi edes halunnut.

Lähteenä: Kaikuja Hämeestä: Hämäläis-osakunnan albumi 01.01.1908. Kaikuja Hämeestä: Hämäläis-osakunnan albumi no 7

Hjalmar Munsterhjelm tallensi myös sydänhämäläistä maisemaa

Tuuloksessa syntynyt Hjalmar Munsterhjelm oli romanttista taidesuuntausta edustanut suomalainen maisemamaalari, joka maalasi useita töitä Hämeen luonnosta ja maisemista. Munsterhjelmille ovat tyypillisiä tummahkot maanläheiset mehevät värit. Maalaukset esittävät idyllistä järven rantamaisemaa, reheviä lehtoja. Tulevana kesänä onkin Hämeenlinnan taidemuseoon tulossa Hjalmar Munsterhjelmin kesänäyttely, ja siitä julkaistava kirja. Munsterhjelmin kokoelmissa on useita Sydän-Hämeessä syntyneitä maalauksia ja piirroksia.

Harmaat torpat, tuleentuvat pellot ja venevalkamat kertovat hänen tauluissaan rakkaudesta kotiseutuun. Munsterhjelm on ennen kaikkea muistettava Hämeen kuvaajana. Toivonniemen kartanon torppia sijaitsi Puutikkalassa ja Luopioisissa; Puutikkalasta löytyy mm. teos Puutikkalan mökkejä. Näillä alueilla hän ikään kuin kulki kuin omilla kotitanhuvillaan. Luonnoksia ja piirustuksia löytyy myös Sappeesta, kuten Kansallisgallerian kokoelmissa olevat piirrokset Mökki Sappeessa ja Järvimaisema Sappeessa. Tuuloksesta käsin hän teki maalausmatkoja Sydän-Hämeen maisemiin niin maitse kuin vesitse.

Hjalmar Munsterhjelm maalaa keväistä luontonäkymää. (Museovirasto).

Roineen lahdelma

Oheinen kuva on Zacharias Topeliuksen kirjasta: En resa i Finland, Matkustus Suomessa -teoksesta. Munsterhjelm kuului Topeliuksen valitsemiin taitelijoihin, jonka maalauksia käytettiin kirjassa yleisemminkin.

Hjalmar Munsterhjelm, ”Yksi Roineen lahdelma”, Kangasala. (Kansalliskirjasto). Litografia on tehty Hjalmar Munsterhjelmin alkuperäisen maalauksen pohjalta.

Kukkiajärvellä

Kukkiajärvellä -maalaus on valmistunut vuosien 1883-1889 välillä. Munsterhjelm alkoi 1880-luvulla keskittyä yksinomaan kauniiden maisematunnelmien tallettamiseen. Kaikki vuoden ja vuorokauden ajat tulivat käsitellyiksi öisistä kuutamoista keskipäivän aurinkoisiin helteisiin kuten tässä maalauksessa.

Kukkiajärvellä 1880-luvulla. (Kansallisgallerian arkistokokoelmat).

Haaveet merikapteenin urasta vaihtuivat taiteilijan ammattiin

Hämeestä kotoisin oleva Hjalmar Munsterhjelm syntyi Tuuloksen Toivoniemen kartanossa 19.10.1840 ja kuoli 2.4.1905 Helsingissä. Vanhemmat, aliratsumestari Gustaf Riggert Munsterhjelm ja Mathilda Charlotta Eleonora von Essen toivoivat pojasta taidemaalaria, mutta Hjalmar itse haaveili merikapteenin ammatista. Vanhemmat eivät siis lainkaan pitäneet poikansa mereen liittyvistä haaveiluista, sillä purjehdukset olivat vaarallisia. Koska poika oli taitava piirtäjä, isä päätti, että Hjalmarista tulisi taiteilija.

Vastoin vanhempiensa tahtoa Hjalmar kävi Turun merikoulua ja osallistui kahdelle Espanjan-purjehdukselle vuosina 1858 ja 1859. Vuonna 1860 isä Gustaf kuitenkin vei pojan Düsseldorfiin, missä tämä pääsi Werner Holmbergin yksityisoppilaaksi. Hjalmar Munsterhjelm valmistui vuonna taideakatemiasta 1865. Tämän lisäksi hän myös opiskeli Karlsruhen taideakatemiassa. Suomessa oli vielä tuohon aikaan harvinaista, että taiteilija sai näin pitkän taidekoulutuksen.


Lähteet:
https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3455 (Aimo Reitala Hjalmar Munsterhjelmista)
Reitala, Aimo 1990, Hjalmar Munsterhjelm ja hänen maisemataiteensa. Retretti.
Hämeenlinnan taidemuseo, amanuenssi Maria Laine.

Ruotsalaisia ruotusotilaita Sydän-Hämeessä

Sydän-Hämeen Lehti
Julkaistu 19.1.2019 10:42

Ruotsalainen ruotusotilas; asuna harmaa sarkatakki, pukinnahkahousut ja kolmikolkkahattu. Aseena yli metrin mittainen painava ”tussari”, eli vanhanajan kivääri, jossa oli piilukko. (Museovirasto)

Syksyllä 1721 Suomeen saapui tuhansia uusia ulkomaalaisia. Suuri Pohjan sota oli syönyt miehiä Ruotsin armeijan suomalaisista joukko-osastoista. Rapakuntoista sotaväkeä täydentämään lähetettiin ruotsalaisia ruotusotilaita. Niin sanottuja lainasotilaita, joita oli kaikkiaan lähes 2400 miestä, ripoteltiin niin Uudellemaalle, Satakuntaan, Varsinais-Suomeen, Hämeeseen kuin Savoon. Sotilaista neljännes asettui 42 hämäläispitäjään, suurimmaksi osaksi Etelä-Hämeeseen, lukuisia sotilaita myös Sydän-Hämeeseen. Sotilaat olivat maaseudun poikia Etelä- ja Keski-Ruotsista. Arviolta joka kolmas oli naimisissa. Suurin osa vaimoista ei kuitenkaan tullut Suomeen ja perheenyhdistämisistä on vain muutama tapaus tiedossa Hämeessä.

Maaseudulla naimattomia naisia ja leskiä oli paljon, kun taas miehiä oli sotavuosien jälkeen vähemmän. Nuorten ruotsalaismiesten tulo näkyi pian avioliittotilastoissa. Morsian löytyi usein sijoituskylästä. Noin 200 ruotsalaismiestä avioitui Hämeessä. Pälkäneellä 1720-luvulla on tilastoitu kuusi avioliittoa, Sahalahdella neljä. Hans Lustig vihittiin Sahalahdella, josta hän myöhemmin muutti perheineen Ruotsiin. Anders Hagelström Smoolannista vihittiin 1723 Pälkäneellä, jossa hän kuoli vuonna 1741. Hans Roos sijoitettiin Luopioisiin, jossa hänet vihittiin 1725. Roos kuoli Luopioisissa 1763.

Vain harva mies toi vaimonsa tai perheensä Suomeen. Toisaalta rippikirjat eivät kerro, oliko rippikirjoihin merkitty vaimo ruotsalaissyntyinen vai ei. Varmuudella tiedetään, että rakuuna Anders Rosendahl toi vaimonsa Pälkäneelle. Rakuuna Anders Rosendahlin ja hänen Österlövstassa Uplannissa vihityn vaimonsa Dorothea Månsdotterin ensimmäinen lapsi syntyi Pälkäneellä vuonna 1722.

Pälkäneellä miesten syntyperä on merkitty myös rippikirjoihin – Swensk nation, Sved, Nation Svesus. Pälkäneelle sijoitettiin rakuuna Anders Roman, talollinen Karlstorpista Smoolannista. Sen sijaan Pälkäneelle sijoitettu sotamies Lars Forsteen palasi 1726 palveluksesta eron saatuaan perheineen kotipitäjäänsä Kräklingeen.

Leskillä oli mahdollisuus välttää uhkaava köyhyysloukku avioitumalla uudestaan. Laitikkalan Taanilan rusthollin lainarakuuna Nils Dagström avioitui runsas vuosi Suomeen tulonsa jälkeen marraskuussa 1722 pälkäneläisen piika Saara Eerikintyttären kanssa. Saara Eerikintytär leskeytyi huhtikuussa 1725, mutta avioitui pian paikkakunnalle sijoitetun toisen ruotsalaissotilaan Aron Rothfeltin kanssa, jonka kanssa sai tyttären, Liisan vuonna 1732.

Ruotsalaissotilaat kotiutuivat Hämeeseen ja palveluksesta erottuaan heille jäi eläke. Monet heistä jatkoivat elämäänsä talollisina, rusthollareina, torppareina ja lampuoteina.

Tuula Vuolle-Selki

Lähteet:

Vuorimies, Heikki 2015, Suuren Pohjan sodan jälkeen Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760. JYVÄSKYLÄ STUDIES I N HUMANITIES 258. Jyväskylän yliopisto ja https://areena.yle.fi/1-3274885; Heikki Vuorimiehen haastattelu 21.3.2016.

Nuuttipukeista

Lapsuudestani muistan nuuttipukit, jotka kiertelivät Nuutinpäivänä (13.1) kylällä. Minun muistoissani he olivat vanhanaikaisiin, ylisuuriin takkeihin pukeutuneita nuoria, jotka kiertelivät ovelta ovelle. Kasvot oli mustattu tai muuten sotkettu. Päässä oli karvalakki tai myssy.Mukaan he saivat joulun rippeitä kuten piparkakkuja ja karamelleja. Rahaa en muista nähneeni. Tämä perinne loppui jo 1970-luvun alussa. Lapsia nuuttipukit eivät olleet, vaan aikuisuuden kynnyksellä olleita kylän nuoria. Kertoohan tämä ajan vaatimattomuudesta, kun joulun vanhat leivonnaisetkin kelpasivat.

Loppiaisen jälkeen kierteli nuuttipukki saattojoukkoineen talosta taloon. 

Joku kylän pojista nuuttipukiksi pukeutuneena olkipukuun, muut pojat naamioituina ja hullunkurisissa pukimissa laulaen ja kujeillen vaativat sahdin loppuja, hiivoja, juodakseen uhaten muuten viedä tynnyrintapin mennessään. Tähän olikin juhla-aika loppunut ja sanottiin: „Tuomas kulta joulun tuopi, hiivanuutti poijes viepi, kertoo Pirkkalan Uutiset 20.12.1928.

Lampaannahasta tehty pukin naamari, jossa silmän-, nenän - ja suunreiät 1800-luvun loppupuolelta. (Kansallismuseo)

Viron vapaussodasta

Viron vapaussotaan 1918 – 1920 osallistui vuoden 1919 talvella noin 3700 suomalaista vapaaehtoista. Ensimmäiseksi suomalaiseksi vapaajoukoksi nimetyn osaston komentajaksi nimitettiin ruotsalainen Suomen armeijan majuri Martin Ekström. Toisen joukko-osaston, Pohjan Poikain rykmentin, komentajaksi tuli virolainen Hans Kalm, Suomen armeijassa everstiluutnantti. Sekä Ekström että Kalm olivat osallistuneet Suomessa vuoden 1918 sotaan valkoisella puolella. Koko vapaaehtoisjoukko, jonka yhteisenä päällikkönä toimi kenraalimajuri Martin Wetzer, oli Viron armeijan ylijohdon alainen. Joukon ylläpidon, aseistuksen ja muun varustuksen kustansi Viron valtio.
Pälkäneeltä Viron vapaussotaan osallistui viisi, Kangasalta neljä ja Kuhmalahdelta kolme vapaaehtoista.

Kangasalan Sanomat 4.1.1919

Erkki Varmavuori

Yksi vapaussodan sankareista oli pälkäneläinen Kaarlo Erkki Aleksanteri Varmavuori (16. marraskuuta 1890 Sakkola – 24. joulukuuta 1939 Suomussalmi), joka oli Suomen sisällissodan Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoonan ratsuosaston komentaja. Tiedetään, että sotatoimien alettua Suomessa 1918 Varmavuori liittyi helmikuun alussa Jyväskylässä valkoiseen armeijaan ja perusti sekä koulutti ratsutiedustelujoukon, joka tunnettiin nimellä ”Jyväskylän rakuunat”.  Sittemmin, joukon liitytty Pohjois-Hämeen rykmenttiin, sen nimi muutettiin Pohjois-Hämeen rakuunoiksi.

Ratsumestari Varmavuori ja luutnantti Nygård, jotka ainoastaan 27 n.k. ”ekströmiläisten” etupäässä vapauttivat Rakveren bolsevikkien hirmuvallasta. (Hämetär 11.2.1919 ja Vapriikki)

Pälkäneen rovastin poika Viron vapaussodassa

Varmavuoren vanhemmat olivat Pälkäneen rovasti Kaarlo Varmavuori ja Alma von Pfaler. Rovasti Sahlberg, joka tuli myöhemmin tunnetuksi Varmavuori-nimisenä, oli Sakkolasta kotoisin. Pastori oli pidetty ja sovinnollisena tunnettu myös sisällissodan aikana. Poika Erkki Varmavuori tuli ylioppilaaksi Hämeenlinnan klassisesta lyseosta ja opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa pari vuotta, kunnes antautui sotilasuralle. Viron vapaussodassa Varmavuori ylennettiin ratsumestariksi, ja hän toimi muun muassa pataljoonan komentajana.

Suomalaiset olivat mukana Pohjois-Viron puhdistuksessa ja tartuttivat hurjaa hyökkäyshenkeä virolaisiin. Kuvaavaa suomalaisten etenemiselle oli, että Ekström tokaisi puoli leikillään luutnantti Erkki Varmavuorelle, että jos tämä pääsisi Rakvereen seuraavaksi aamuksi, seuraisi siitä ylennys. Varmavuori lähetti Ekströmille seuraavana aamuna viestin: ”Saavuimme Rakvereen tänään kello kuusi. Allekirjoituksena oli ”Varmavuori, ratsumestari”.

Narvan taistelua ei ole turhaan verrattu Kaarle XII:n suorittamaan samaisen kaupungin valtauksen vuonna 1700. Molemmissa tapauksissa hyökkääjä löi huomattavasti lukuisamman puolustajan. Narvan valloituksessa Varmavuoren johtama tiedusteluosasto oli ratkaisevassa asemassa majuri Ekströmin joukkojen tunkeutuessa Narvaan lauantaiaamuna 18. tammikuuta. Suomalaisia kaatui tässä taistelussa kuusi ja haavoittui 35. Sodan päättyessä Viron avustamisjoukkojen ylipäällikkö, kenraali Wetzer, lähetti kenraaliluutnantti Ekströmille kiitoskirjeen: Teidän johdollanne ovat Suomen pojat jälleen kunnostautuneet. Välittäkää kiitokseni urhoollisille joukoillemme. Eläköön Suomi!

Siirryttyään takaisin siviilielämään 1920 Varmavuori työskenteli Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kuubassa, Panamassa ja Meksikossa vuoteen 1931 asti, jolloin hän palasi Suomeen. Varmavuori menehtyi talvisodassa Suomussalmen taistelussa. Hänet on haudattu Pälkäneen sankarihautaan.

Lähteet:

https://shl.fi/2018/11/29/kuhmalahden-ja-palkaneen-miehia-taisteli-viron-vapaussodassa/
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/179933-kourallinen-kunniaa-%E2%80%93-luutnantti-erkki-varmavuori
Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918-1922.  SKS, 2005.

Kotkan sokeritehtaasta

Suomessa sokerin valmistuksella on pitkät perinteet; ensimmäinen sokeripuhdistamo aloitti toimintansa Turussa vuonna 1758. 1800-luvulla syntyi useita puhdistamoita, joista kuusi yhdistyi Suomen Sokeri Oy:ksi vuonna 1918. Ensimmäinen juurikassokeritehdas oli Suomen Raakasokeri Oy, joka perustettiin Saloon niin ikään vuonna 1918. Toisen maailmansodan jälkeistä sokeripulaa helpottamaan rakennettiin vielä juurikassokeritehtaat Turenkiin, Säkylään ja Naantaliin.
Kotkan Sokeritehtaan rakennustoiminta alkoi heinäkuussa 1911. Raakasokerin ensimmäinen liuotus tapahtui 13.9.1912 ja kuusi viikkoa myöhemmin toimitettiin ensimmäiset sokerierät ostajille. Itse tehdas sijaitsi kaupungin alueeseen kuuluvan Hovinsaaren rannalla. Vettä tehtaaseen saatiin Kymijoessa olevan Langinkosken yläpuolisesta vedenottopaikasta.

Vuosina 1917–1918 Venäjän suuri vallankumous toi lisää ongelmia. Työväki lakkoili, mikä johti siihen, että tuotanto oli lähes pysähdyksissä vuoden 1917 loppuun asti. Suomen itsenäistymisen myötä normaalit työolot palasivat. Tosin vuoden 1919 satamatyöläisten lakkoilut Kotkassa koskettivat myös sokeritehdasta. Sekatyöväen liiton asiamies aikoi järjestää ”palkkarettelön” paikallisella sokeritehtaalla, josta hänet sitten vangittiin.
Vuoden 1918 marraskuussa Suomessa toimivat kuusi pientä sokeritehdasta siis yhdistyivät. Pietarsaaren Sokeritehtaasta, Vaasan Sokeritehtaasta, Töölön Sokeritehtaasta, Kotkan Sokeritehtaasta, Hietalahden Sokeritehtaasta ja Auran Sokeritehtaasta syntyi Suomen Sokeri Oy. Nykyään Suomessa on kaksi sokeritehdasta – sokeripuhdistamo Kirkkonummella ja juurikassokeritehdas Säkylässä.

Toivo Hietanen muistelee:

Tulin Kotkan sokeritehtaan palvelukseen Pietarsaaren sokeritehtaalta 7 päivänä lokakuuta 1912. Tehdas oli ollut käynnissä vain kolme viikkoa, kun tulin sinne. Se ei ollut vielä aivan valmis. Muutamia linkoja vielä koekäytettiin. Työmiehet olivat kaikki tottumattomia, lukuun ottamatta muutamaa miestä, jotka olivat tulleet Pietarsaaren tehtaalta.

Vuoden 1918 tapahtumissa, sotaan osallistui punaisten puolelta viisi miestä, muut jäivät tehtaalle. Kun tehdas pantiin seisomaan, muutkin miehet pakotettiin punakaartiin. Kun sota loppui ja miehet palasivat vankileireiltä, pääsivät he takaisin töihin. Tällä välin monia hätäaputöitä tehtiin, ennen kuin sokerin valmistus saatiin käyntiin.

Kotkaan tehtaan alkuaikoina tehtaan täytehuone oli liian pieni. Vuonna 1913 tehtiin täytehuoneen nelikerroksisen osan kohdalle 2,5 metrin korkeuteen, pilarien varaan lava, sinne kiskot ja kääntöpöydät sekä ”mäki”, jota myöten täytevaunut vedettiin käsivintturilla lavalle. Siellä topat ”soudettiin” ja saivat jäähtyä. Siellä oli kuitenkin niin kuuma kuin saunan lauteilla samoin kuin koko täytehuonekin ja linko-osasto, niin että miehet työskentelivät uimahousuissa.

Kotkan sokeritehdas 1913. (Kymenlaakson museo).

Kahdeksan tunnin työaika otettiin Kotka tehtailla käyttöön heti sisällissodan jälkeen samoin kahden viikon kesäloma viiden vuoden palveluksesta. Vuonna 1928 tehtaaseen rakennettiin työväen puku- ja pesuhuoneet. Sen ajan vaatimusten mukaan ne olivat hyvät. Monessa kirjoituksessa kehuttiinkin isännistön ja työväestön hyviä välejä. Siitä osoituksena olivat tehtaan rakentamat työläisten asunnot viljelyksineen.

Kotkan sokeritehtaan kekosokeriosastolta. (Suomen Teollisuus 1.7.1924)

 Sisällissodan jälkeen oli ankara asuntopula ja työväkeä asui aivan mahdottomissa paikoissa. Vuonna 1922 ostettiin ns. Seppälän talo, johon saatiin sijoitettua kolmisenkymmentä perhettä. Huoneet olivat suuremmaksi osaksi yksiöitä, mutta asuntopulan hellitettyä, tehtiin ne melkein kaikki kaksioiksi. Tämän jälkeen päätettiin rakentaa kokonainen tehdasyhdyskunta ja vuokrattiin kaupungilta viiden hehtaarin kokoinen asuntoalue. Siihen rakennettiin vuosina 1923-1925 ne puurakennukset, kahden ja neljän perheen asuntoja, 15 rakennusta mukaan luettuna ulkohuone ja talousrakennukset.

Talvisota oli hyvin vaikeata aikaa. Oli määräys, että emme saaneet pitää päivällä painetta kattiloissa, sillä pommin sattuessa niihin ne olisivat myös räjähtäneet. Käytiin siis vain yöllä. Tehdas oli tiukasti pimennetty ja mahdottoman kuuma. Päivällä oli hälytyksiä ja pommituksia yhtä mittaa. Sodan loppupuolella pommituksia oli jo yötä päivää. Pommituksien aikana lämmittäjät ja keittäjät pysyivät työssään.

Sodan jälkeen Kotkan tehdas oli ainoa maailmassa, joka teki Adant-sokeria ilman katetta suoraan raakasokeritehtaan paksusta mehusta. Se pystyi ottamaan vastaan myös kuubalaista ruskeaa ruokosokeria. Vuonna 1957, johon muistelija päättää kirjoituksensa, kävi tehdas täydellä teholla vuorokauden ympäri.


Lähteet:

https://www.dansukker.fi/fi/tietoa-sokerista/me-teemme-suomalaista-dansukker-taloussokeria/suomen-sokeri-100-vuotta.aspx
Toivo Hietasen muistelmat Kotkan sokeritehtaalta vuosilta 1912-1957. (Kotkan kaupunginkirjaston kotiseutukokoelmat).
Demokraatin lisälehti 8.8.1919
Etelä-Suomi 14.7.1925, 8.6.1929.
Almanakka 1913.

Lyydian kotisivut muutaman vuoden takaa - toimivat vieläkin

Pälkäneen suutari Gustaf von Qvanten

Pälkäneen suutari Gustaf von Qvanten – aatelissuvun jälkeläinen karkasi Turusta takaisin kotikonnuilleen

Sydän-Hämeen lehti
Julkaistu 4.11.2018 10:05

Gustaf von Qvanten syntyi Walborg ja Henrik von Qvantenin perheeseen Kuhmalahdella Noksioislahden laidalla, Hukkilan niemellä 24.8.1833. Vuoden 1896 henkikirjoissa Gustaf von Qvanten on merkitty asuvaksi Sappeen Hannulan maalla, sitä ennen Rantalan.

Von Qvanten-suku on kotoisin Liivinmaalta, josta se on tullut Suomeen 1600-luvun alussa. Suku on aateloitu ja merkitty Ruotsin ritarihuoneeseen vuonna 1650.

Suvun keskeisintä asuinaluetta on menneinä vuosisatoina ollut Tampereen itäpuoleinen alue, Kuhmalahti, Sahalahti, Pälkäne ja Kangasala. Varsinaisen suvun päätilan Sahalahden Haapaniemen kartanon lisäksi suvun hallussa on ollut myös Sahalahden Haapasaaren Noksioinen.

Haapaniemen von Qvantenit säilyttivät pitkään sosiaalisen asemansa, mutta sitä vastoin Haapasaarta hallinneen sukuhaaran jäseniä löytyi niin torppareina kuin maanviljelijöinä.

Suoranainen aleneva säätykierto oli aatelissukujen piirissä harvinaista 1700-luvulla. Tällaisia sukuja oli kuitenkin joitakin, kuten Sahalahden Noksioisten von Qvantenit, jonka suvun jäsen oli myös Gustaf von Qvanten.

Isä ei koskaan nähnyt poikaansa

Isä ei koskaan nähnyt poikaansa eikä poika isäänsä. Isä Heikki von Qvanten oli nukkunut Kuhmalahden kalmistossa reilut seitsemän kuukautta ennen Kustaan syntymää.

Noksioislahden laidassa, Hukkilan niemellä pienessä mökkirähjässä näki Kustaa von Qvanten ensi kerran päivän valon 24. elokuuta 1833.

Pojan lapsuusvuodet kuluivat köyhyyden keskellä kymmenen korville. Toisinaan lähettivät varakkaammat sukulaiset pieniä avustuksia, mutta niillä ei pitkälle potkittu.

Äidin uupumattomaan työkykyyn oli säännöllisesti turvauduttava, mutta puutetta koettiin silti.

Kuhmalahdelta Turkuun jalkaisin

Eräänä päivänä saapui äiti Walborg von Qvantenille kirje Turusta. Siinä ehdotettiin, tai oikeammin määrättiin, että Kustaa toimitetaan vanhaan maan pääkaupunkiin kasvatettavaksi ja koulutettavaksi, jotta poika kerran kohoaisi säätynsä mukaiseen asemaan ja arvoon.

Asiaa ei kovin kauan pohdittu ja päätettiin ilman muuta lähteä. Muutaman päivän ajan äiti ja poika taivalsivat eväskääröt kainalossa Kuhmalahdelta kohti Turkua tapaamaan mahtavia sukulaisia. Matka kuljettiin kävelleen ja monta rakkoa siinä ehti jalkoihin tulla ennen kuin perille päästiin.

Herraa ei Kustaasta kuitenkaan saatu, sillä koti-ikävä valtasi mielen ja poika päätti palata kotiin, kuten aikalaiskertomus sen esittää:

Kustaan mielestä olivat turkulaiset maailman ikävimpiä ja kiusallisimpia ihmisiä, kokonaan toista maata kuin vapaamieliset ja hyväntahtoiset kuhmalahtelaiset.

Kovin jäi Kustaakin ikävilleen ja koti muistui köyhyydestään huolimatta rakkaana mieleen.

Metsäseudun lapsen kotikaipuu kasvoi niin valtaavaksi, että hän eräänä päivänä aivan omin päin pisti pillit pussiinsa. Kenellekään hyvästi sanomatta painoi poika sukulaistalon oven kiinni ja lähti jalan taivaltamaan kohti kotimökkiä Hämeen sydänmailla.

Kyläsuutarina ja kirjurina

Palattuaan Turusta meni Kustaa kotikylänsä suutarimestarille oppiin ja niin hän vuosien kuluessa oppi ammatin, jolla hän elätti itsensä vuosikymmenet. Hänen käsialansa on tuttu monessa nykyisessäkin kotiarkistossa, sillä hän kirjoitti useimmat sappeelaisten asiakirjat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Vielä 1800-luvun lopussa useimmat Pälkäneen Sappeen kyläläiset käyttivät allekirjoituksena puumerkkiä, harvemmin allekirjoitusta.

Gustaf von Qvanten oli aviossa herännäissaarnaaja Erik Humalojan tyttären Marian kanssa. Maria von Qvanten pysyi koko elämänsä uskollisena rukoilevaisena. Hän muutti virallisesti kirjansa Sahalahden Tursolaan miehensä Kustaa von Qvantenin kuoltua 13.10.1903. He olivat sitä ennen jo olleet jonkinlaisessa asumuserossa.

Pälkäneen kirkkoneuvosto nuhteli vuonna 1894 Kustaa von Qvantenia, että tämä ei asunut vaimonsa, vaan erään toisen naisen kanssa. Qvanten puolustautui, että vaimo oli asunut liki 30 vuotta Sahalahdella, eikä suostunut tulemaan takaisin.

Heidän poikansa, herastuomari Erik von Qvanten, oli samalla suvun viimeinen miespuolinen jäsen Sahalahdella. Hän kuoli vuonna 1952. Hän omisti Partalan talon Ilolan kylässä.

Tuula Vuolle-Selki

Von Qvanten aatelisvaakuna

Lainaukset: Uusi Suomi 12.2.1928.

Lähteitä:

www.tamsuku.fi/Vuosikirja1997-07.pdf; Raitio Raine, Sotaherroja, torppareita ja huonomaineisia naisia, s. 42-48.

www.sappee-ohveno.fi/historia.htm

www.sappee-ohveno.fi/kylat.htm

Von Qvanten-suvun vaakuna: www.adelsvapen.com/genealogi/Von_Qvanten_nr_506

Sukutarinaa

Isoisäni äidin suvusta 

Isoisäni äidin, Henrika Vuolteen, isänpuoleinen sukuselvitys alkaa vuodesta 1737, eli Henrikan esi-isän Johan Anderssonin (s. 1713) ja tämän puolison Margareta Johansdotterin vihkimätodistuksesta 24.4.1737. Henrikan isänpuolinen suku johtaa siis Luopioisiin, joka oli 1700-luvulla Hauhon kappeliseurakunta.

Henrika kuoli vuonna 1925 71-vuotiaana, Puoliso Juho eli vielä muutaman vuoden ja heidän poikansa, eli isoisäni jatkoi itsenäisenä maanviljelijänä Kangasalla entisessä Nuorron torpassa.

Johan (s. 1713) ja Margareta asuivat Kajantilan kylässä Knuutilan talossa. Johan oli kotoisin Tähtösen talosta Luopioisista. Margareta oli puolestaan kotoisin samasta pitäjästä Niemelän kylästä, Särkisen talosta.

Johanin ja Margaretan poika, Anders (s. 1742), toimi Kajantilan Knuutilan talossa renkinä ja avioitui Caisa Juhontyttären kanssa. Heidän poikansa, itsellinen Simon Andersson (s. 1764), asui Luopioisissa Savisten tilalla. Beata Christiansdotter synnytti pojan, Israel Simonpojan 1785. Isäksi mainitaan Simon Andersson. Israel oli siis todennäköisesti avioton lapsi.

Henrikan isoisä, Israel, työskenteli lampuotina Luopioisissa. Israel sai aviopuolisonsa, Pälkäneeltä kotoisin olleen Lisa Juhontyttären (s. 1789) kanssa pojan, Juhon vuonna 1816. Henrikan isällä, Juholla oli kaksi sisarusta Mats ja Seraphia. Isoisä Israel Simonpoika muutti perheineen Sappeeseen Hutilan taloon marraskuussa 1818 Juhon ollessa kaksivuotias.Hutilasta perhe muutti jälleen takaisin Luopioisiin 1833.

Juho Israelinpoika (1816-1861)

Henrikan isä, Juho, muutti jo nuorena miehenä Pälkäneelle ja avioitui Kuhmalahdelta kotoisin olleen Ulrika Simontyttären (s. 1823) kanssa.  Juho toimi Pälkäneen Luikalan Olkkolan rusthollissa lampuotina. Olkkolan rusthollissa oli syntynyt myös Henrika Johanna 25.9.1853. Henrikan kummit olivat Olkkolan rusthollari Johan Olkkola, Olkkolan renki Mikael Johansson ja itsellisen vaimo Lisa Juhontytär. Luultavasti juuri Olkkolan rusthollissa Juho eli miehuutensa parhaita vuosia.

Perhe muutti Sappeeseen 1500-luvulla perustettuun Tervan taloon, jonka vuokraajana tiluksia hoiti pälkäneläinen Matti Mikonpoika ja tämän kuoltua leski Heta Heikintytär. Tähän taloon lampuodiksi eli vuokraviljelijäksi tuli Hetan jälkeen 1857 Juho Israelinpoika. Lapsia oli viisi: Maija Stiina 1843, Vilhelmiina 1846, Anna Liisa 1849, Henrika 1853 ja Juho 1856.  Mukana muutti Tervalle myös Juho Israelinpojan äiti ja Juhon nuorimmat sisarukset.

Juhon muutto Sappeeseen syrjäkylille on hiukan yllättävää. Olihan toki hänen isänsäkin asunut Sappeessa vuosina 1818-1833. Myöhemmät vaiheet selventävät Johanin levottomuutta. Leipä oli tiukassa ja epäilen Juhon harjoittaneen pienimuotoista viinanmyyntiä. Tuli myös itsekin nautiskeltua tuotoksia. Syrjäkylillä viinanpoltto oli helpompaa, kun ei ollut nimismies valvomassa.
On otettava myös huomioon, että 1860-luvun taitteessa elettiin jo kehnoja satovuosia, jotka jatkuivat pitkin 1860-luvun alkua. Ajat olivat raskaat.

Sitten tapahtui jotain yllättävää. Vasta 45-vuotias isä-Juho kuoli. Marraskuun ensimmäisenä päivänä 1861 tapahtui seuraavaa. Ensin siis ruotsiksi:
"Wållat sig döden genom starka drycker.
I stillhet begrafven genm(enligt,,) häradsrättens beslut"

Suomeksi todettuna Johan Israelsson kuoli ”vahvaan” l. väkiviinaan. Oliko mukana omaa tahtoa vai oliko mukana muita, jää epäselväksi "Haudattu hiljaisuudessa" tarkoittaa, että hänet on tosin haudattu siunattuun maahan (kirkkomaahan), mutta ilman kellonsoittoja ja muita tavallisesti hautausmenoihin kuuluneita asioita. Tähän on tarvittu oikeuden päätös, koska itsemurhan tehneitä ei välttämättä haudattu kirkkomaalle. Tarkistin tämän alan asiantuntijalta Tampereen yliopistosta, joten näin asiankulku on jokseenkin mennyt.

Tämä on surullinen tarina, mutta Henrikalla kävi onni, kun hän pääsi pappilaan pikkupiiaksi. Perheelle isän kuolema on ollut katastrofi, vaikka viina on luultavammin kuulunut elämään jo aiemmin ja samaten viinakauppa. Suomessa elettiin vielä kotipolton aikaa, kunnes se kiellettiin 1866.
Toivottavasti tämä selvensi siis hiukan Henrikan suvun vaiheita. Itselläni arvostus nousi suuresti isoisäni äitiä kohtaan. Hän oli kaiken lisäksi sairastanut lapsena isorokon, mutta selvinnyt siitäkin. Sitkeä ja elämänhaluinen ihminen ponnisti pappilan piiasta torpan ja myöhemmin maanviljelijän vaimoksi ja sai vielä monta menestyvää lasta.

Lähteitä:
Juhon asettumisesta Tervan taloon Sappeeseen löytyy tietoa myös Sappeen Ohvenon kylähistoriikista.

http://www.sappee-ohveno.fi/asumukset%20ja%20ihmiset.htm

Luopioisten, Pälkäneen kirkonkirjoja (SSHY): syntyneet, kuolleet, vihityt, muuttaneet ja rippikirjat vuosilta 1737-1861.

Koukkula Tuomo, Vanha Sappeen kylä Pälkäneellä, Kangasalan talonpoikaiselämää Palon suvun asuma-alueilla, III. 1971.

Kirkossa ihmiset käyvät ahkeraan. Herran ehtoollista he nauttivat vuosittain yksi, kaksi, kolme ja neljäkin kertaa. Herran pöydälle mennessään ja kuoriin astuttuaan rahvas notkistaa polviansa sekä samassa heti kumartaa. Toiset kumartavat vaan keran tahi kahdesti. Kun ei ripillä käy, häntä asukkaat katsovat syrinkaarein, juuri kun hän olisi willi-ihminen. Kristuksen kirkastussunnuntai on Luopioisten kirkkopyhä. Se sopii enemmän markkinapäiväksi kuin juhlaksi. Jo aamulla varhain ajaa pitkissä joukoissa omasta ja ympärillä olevista seurakunnista kirkonkylään ihmisiä. Heistä puoletkaan eivät mahdu, eikä haluakaan kirkkoon vaan kävelevät "raittilla"...

(Lähde:http://docplayer.fi/57040780-Uietv-a-semkunnastll-luopioisten-kirjoitti-aleksander-kena-tampereella-uuden-kirjapaino-yhtion-kirjapainossa-1883.html)

Lehtorinrouvan oikeudenkäynti oli oman aikansa sensaatiotapaus

Vuonna 1892, helmikuun 24. päivän aamuna opettajaperheen piika löytää lehtori Nantti (Ferdinand) Sainion hengettömänä sängystä ja ryntää ulos Niittykadulle hälyttämään apua. Sainion ruumiin kouristunut asento herätti piirilääkäri Bergstedtissä epäilyksen, joka vahvistui ruumiinavauksessa: lehtori Sainio oli kuollut strykniinimyrkytykseen.

Sahalahdella syntynyt Aina Maria Sainio o.s. Uotila (1871 Sahalahti – 1931 Tampere) oli hämeenlinnalainen lehtorinrouva, joka myrkytti miehensä, lehtori Ferdinand ”Nantti” Sainion vuonna 1892. Tämä murha herätti aikanaan suurta huomiota Suomessa.

Puolison Aina Sainion laatima kuolinilmoitus (Uusi Suometar 26.2.1892). Murhaepäilyt heräsivät ruumiinavauksen jälkeen:

Maisteri Sainio ei kuollutkaan halvaukseen, niinkuin ensin luultiin ja luuloteltiin, vaan on hän kuollut myrkkyyn. Aihetta siihen luuloon, että hän oli myrkytetty saatiin siitä, että naapurit yöllä kuulivat avun huutoja, ja hänen ruumiinsa asento osoitti hänen kuolleen hirveään suonenvetoon. Halvaukseen kuollaan tavallisesti ilman pitkiä huutoja. Mutta yksi lasi myrkkyä tuottaa kauheat ruumiin kouristukset. (Hämäläinen 2.3.1892).

Tutustuivat toisiinsa Sahalahdella

Ferdinand Sainio toimi latinan ja kreikan kielen lehtorina Hämeenlinnan klassillisessa lyseossa ja valmisteli parhaillaan tohtorinväitöskirjaansa sanskritin kielestä. Hänen vaimonsa oli kahdeksan vuotta miestään nuorempi ja heillä oli yksi lapsi, alle vuoden ikäinen Kyllikki-vauva. Perheen Niittykadun ja Linnantien (nykyinen Kustaa III katu) kulmatalossa olleessa huoneistossa asui myös kaksi koulupoikaa täysihoitolaisina. Aina Sainio oli varakkaan maalaistalon tytär Sahalahdelta kun taas Ferdinand Sainio oli kotoisin vaatimattomammista oloista ja hänellä oli vielä opiskeluvelkoja jäljellä. Aina Sainio oli tutustunut mieheensä tämän toimiessa kotiopettajana Sahalahdella. He olivat menneet naimisiin vuonna 1890.

Perheen palvelija löysi Ferdinand Sainion kuolleena vuoteestaan helmikuisena aamuna 1892. Ruumiin kouristunut asento herätti Hämeenlinnan piirilääkäri Bergstedtin epäilykset ja ruumiinavauksen yhteydessä selvisi että Sainio oli kuollut strykniinimyrkytykseen. Pian sen jälkeen selvisi myös, että Aina Sainio oli pari päivää aikaisemmin pyytänyt tohtori Gratschoffilta strykniinireseptiä villakoiran myrkytystä varten ja ostanut sitten strykniinin Pomoellin apteekista.

Lehtori Sainio oli edellisenä iltana illallisen jälkeen valittanut päänsärkyä ja pyytänyt vaimoltaan migreenipulveria. Tämän jälkeen hän vetäytyi omaan huoneeseensa, josta alkoi kuulua jonkin ajan kuluttua voimakkaita tuskanhuutoja. Rouva Sainio ei oman kertomansa mukaan ollut kuullut mitään, mutta perheen luona asuneet koulupojat olivat ne kuulleet. He olivat kuitenkin luulleet huutojen tulevan venäläiselle kasarmille vievältä puistotieltä ja juopuneiden sotilaiden siellä mellastavan.

Toissa keskiviikkona levisi Hämeenlinnan kaupungilla huhu, että maisteri Sainio on kuollut yöllä asunnossaan aivohalvaukseen. No siinä ei mitään sen suurempia. Valitettiin kuolemasta, mikä oli katkaissut toimekkaan elämän ja ihmeteltiin, että S, joka oli aina ollut niin iloinen, virkku ja työnhaluinen, kuoli noin äkkiä. Mutta kohta alkaakin kulkea kaupungilla kamaloita huhuja: puhutaan itsemurhasta ja myrkytyksestä. Ruumis oli ollut epäilyttävän näköinen ja osottanut, että vainaja oli kärsinyt kovia tuskia ennenkuin henki oli lähtenyt. (Kaiku 11.3.1892)

Aluksi oletettiin, että kyseessä olisi ollut onneton erehdys, jossa migreenipulveri ja strykniini olivat vahingossa sekoittuneet. Pitkä oikeuskäsittely alkoi Hämeenlinnan raastuvanoikeudessa kaksi viikkoa kuoleman jälkeen. Tarkoituksena oli selvittää Sainion kuolemaan liittyviä tapahtumia. Vasta Aina Sainion tunnustuksen jälkeen 10. päivä huhtikuuta, lehtori Sainiolle järjestettiin suuret hautajaiset koko kaupungin seuratessa kadunvarsilla. Hämeenlinnan raastuvanoikeus langetti leskelle kuolemantuomion. Tältä kohtalolta hän säästyi koska keisari oli kieltänyt niiden toimeenpanemisen. Vuoden 1892 lokakuussa tuomio muutettiin elinikäiseksi kuristushuonerangaistukseksi.
Tuomiostaan Aina Sainio kärsi 14 vuotta Hämeenlinnan naisvankilassa. Vapauduttuaan Aina Sainio muutti nimensä ja muutti pois Hämeenlinnasta. Aina ja Ferdinand Sainion tytär kuoli 12-vuotiaana Tuusulassa aivokalvontulehdukseen. Aina Sainio meni uusiin naimisiin ja sai kaksi lasta uudessa avioliitossaan.

Aina Sainion oikeudenkäynti oli omana aikanaan sensaatiotapaus, jota käsiteltiin sekä paikallisissa että pääkaupungin lehdissä.

Lyseota Hämeenlinnassa murhan tapahtuma-aikana käyneet runoilijat Eino Leino ja Larin-Kyösti kirjoittivat myöhemmin muistelmissaan kuvauksen lehtori Sainion murhasta ja murha antoi virikkeitä myös Minna Canthille hänen kirjoittaessaan Sylvi-nimistä näytelmäänsä.

Lähteet:
http://www.hamewiki.fi/wiki/Lehtori_Sainion_murha
Rantala Anne, Kuolemaantuomitun kaksi elämää, Sukuviesti 2:1995.
Sanomalehdet: Uusi Suometar 26.2.1892, Hämäläinen 2.3.1892, Kaiku 11.3.1892

Uuden ajan nainen

(https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3946)

Kansanedustaja Hilja Pärssinen syntyi Halsuan kappalaisen Karl Henrik Lindgrenin perheen nuorimmaisena 13. heinäkuuta vuonna 1876. Hilja oli 12-vuotias, kun isä kuoli. Kahden vuoden päästä Hilja menetti äitinsä Anna Elisabethin. Hiljan huoltajaksi jäi vanhin veli Oiva. Oulun tyttökoulun ja Sortavalan seminaarin jälkeen Hilja Pärssinen aloitti uransa Helsingin pitäjän, eli nykyisen Vantaan, kirkonkylässä opettajana.

Pärssisellä oli muiden naisasialiikkeen johtajien tavoin laajat kansainväliset verkostot.
Aikanaan hyvinkin tunnetun yhteiskunnallisen vaikuttajan, journalistin ja runoilijan Hilja Pärssisen toiminnasta on kirjoitettu paljon, mutta vasta nyt hänestä on ilmestynyt perusteellinen ja kattava elämäkerta.

Hilja Pärssinen oli tunnettu runoilija ja palavasieluinen puhuja, joka omassa elämässään koki Suomen historian dramaattiset käänteet ja tempautui mukaan vallankumouksen pyörteisiin. Punaisen Suomen kansanvaltuuskunnassa Pärssinen hoiti ensimmäisenä suomalaisnaisena ministeritason tehtäviä. Hän joutui pakenemaan Neuvosto-Venäjälle, päätyi takaisin kotimaahansa, istui vankilatuomion palaten lopulta eduskuntaan.

Hilja Pärssisen viidestä hyväksytystä eduskunta-aloitteesta kolme meni läpi Venäjän vallan aikana, kaksi itsenäisessä Suomessa. Näistä ensimmäinen oli lievennys lapsimurhan tehneiden naisten tuomioihin ja toinen liikeaikalaki, jonka ansiosta työolot kohentuivat kaupan alalla. Molemmat aloitteet pyrkivät naisten aseman kohentamiseen aikana, jolloin miehet hallitsivat niin yhteiskunnassa kuin yksityiselämässä. Hilja Pärssinen menehtyi uusiutuneeseen rintasyöpään syyskuussa 1935. Vähän aikaisemmin hän oli eronnut aviomiehestään Jaakko Pärssisestä, jonka kanssa hän oli mm. paennut Neuvosto-Venäjälle 1918.

Tahtomattaankin Hilja Pärssisen elämä vertautuu kansanedustaja Hilda Käkikoskeen, joka oli Pärssisen kiistakumppani ja ajoittain myös pilkan kohde.  Hilja oli papin tytär, kun taas vanhasuomalaisen Hilda Käkikosken isä oli seppä ja mylläri. Aatemaailmat eivät kuitenkaan kohdanneet.

Uuden ajan nainen on laajaan arkistoaineistoon perustuva elämäkerta työväenliikkeen keskeisestä henkilöstä. Tämän perusteellisempaa teosta ensimmäisistä naiskansanedustajista tuskin löytyy. Lukemista rasittaa ajoin kirjan valtavan tietomäärä. Runsaampi kuvitus olisi keventänyt lukemista.


Marjaliisa Hentilä - Matti Kalliokoski - Armi Viita: Uuden ajan nainen. Hilja Pärssisen elämä. Kustannusosakeyhtiö Siltala. Helsinki 2018, 360 sivua