Vaivaishuutokaupoista Suomessa

Köyhien hoito oli alunperin kirkon vastuulla; avustuksia jaettiin kirkon vaivaiskassasta ja köyhiä sijoitettiin vaivaistupiin. Pitäjän velvollisuudeksi köyhäinhoito siirtyi vuoden 1788 vaivaishoitojulistuksella. Turvattomia lapsia annettiin myös elätteelle. Ruotuhoito yleistyi 1800-luvulla: pitäjän talot ryhmiteltiin erisuuruisiksi ruoduiksi ja jokainen ruotu oli velvollinen elättämään pitäjänkokouksen sille määräämiä huollettavia. Samanaikaisesti kehittyi lähempänä kerjuuta oleva pitäjänkierto. Köyhät saivat kiertää määrätyillä alueilla ja saamaan alueen taloista määräpäiväksi elatus ja ateriat. Vuonna 1817 annettiin julistus ”Kerjämisen estämisestä”. Nyt jokaisen pitäjän oli pidettävä huolta omista köyhistään. Turvaa tarvitsevan lapsen ikärajaksi asetettiin 12 vuotta. Asetus lisäsi etenkin lasten huutolaisuutta.

Vaivaishuutokaupoissa huutolaiseksi joutunut lapsi annettiin tämän ylläpidosta vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle hoidettavaksi.Lasten lisäksi myytiin vanhuksia, sairaita ja vammaisia. Markkinoita muistuttavissa tilaisuuksissa jokainen elätteelle annettava tuotiin yleisön eteen arvioitavaksi. Huutokaupat kulkivat kansan suussa nimillä mm, "täilautakunnan vuosikokous", "veronsyöjien huutokauppa" ja "vaivaisten paraati".  Tilaisuuksia järjestettiin heti joulun jälkeen ja mikä absurdeinta - viattomien lasten päivänä. Vuonna 1923 voimaan astunut köyhäinhoitolaki kielsi vaivaishuutokaupat, mutta niitä jatkettiin 1940-luvulle saakka, koska lakia ei juuri valvottu. Vastuu köyhäinhoidosta oli kunnalla. Valtio osallistui köyhäinhoidon kustannuksiin vain perustamalla työlaitoksia.

Näiden kyseenalaista huomiota saaneiden huutokauppojen suosiota ei ole syvällisemmin tutkittu. Kuvauksia ja kertomuksia löytyy, muttei vastausta kysymykseen, miten tämä oli mahdollista? Veikko Piiraisen Kylänkierrolta kunnalliskotiin: Savon ja Pohjois-Karjalan maaseudun vaivaishoitotoiminta vaivaishoidon murroskautena 1800-luvun jälkipuoliskolla on asiaa valaiseva, edelleenkin pätevä tutkimus aiheesta (1958). Vaivaishuutokauppoja on vaikea selittää edes oman aikansa taustaa vasten, koska niiden arvostelu oli kärkevää 1870-luvulta lähtien. Kysymys kuuluukin, miten ja missä olosuhteissa huutokaupat saivat jalansijaa  suomalaisessa köyhäinhoidossa ja ennen kaikkea, miksi niistä ei luovuttu kritiikistä ja lopulta kielloista huolimatta? Vaivaisten omien kertomusten valossa näyttää siltä, että raha on ratkaissut. Monesti huutokaupat olivat paikalliseen kulttuuriin juurtuneita ja hyväksi todettu tapa saada taloihin ilmaista työvoimaa. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa huutokauppoja ei tässä muodossa tunneta.  Sen sijaan Venäjällä maaorjuus kiellettiin Aleksanteri II:n toimesta vasta 1861. Uudenkaupungin rauhan jälkeen 1721 Venäjän haltuun joutuneiden alueiden talonpoikien olot huononivat nopeasti; Venäjän hallitsijat antoivat omia määräyksiään, jotka syrjäyttivät entiset lait sekä lahjoittivat kokonaisia talonpoikaistiloja ja kyliä omille suosikeilleen. 1700-luvun lopulle tultaessa puhuttiin lahjoituskirjoissa jo venäläiseen tapaan "sieluista", ja talonpojat katsottiin osaksi lahjoitusta. Vanhan Suomen yhdistäminen muuhun Suomeen tapahtui 1811. Syntyneen Viipurin läänin asukkaat olivat kuitenkin ehtineet 1700-luvun sotien seurauksena alistua mielivaltaiseen hallintoon ja ihmiskauppaan. Osoitammeko syyttävän sormeen idän suuntaan?

Vaivaishuutokauppojemme huono maine kiiri myös muualle: mm. Sydneyssä ilmestyneessä " The Town and Country Journal" -lehdessä kirjoitettiin aiheesta seuraavasti: „.Kummallinen sanoma saapuu Suomesta.Todellista orjuutta on vielä olemassa monessa maalaiskunnassa. Kerran vuodessa tarjotaan julkisella huutokaupalla sellaisia ala-ikäisiä, aistiviallisia ja avuttomia henkilöitä sukupuolta lukuunottamatta, jotta eiwät jaksa hoitaa itseänsä, ja jätetään sellaisten talon-poikain tahi perheiden huostaan, jotta ottavat niitä ruokkiaksensa ja ia suojataksensa niin halvalla kuin mahdollista. Avuttomia ihmisparkoja pakottavat hoitajansa tekemään työtä minkä suinkin jaksavat; hoitajilla on täysi valta kohdella hoitolaisiansa mielensä mukaan, ja varsin usein ovat he hyvin sydämettömiä. Mielipuolia on usein käytetty vetojuhtina.

(Hämeen Sanomat 3.9.1892)

Lähteitä:

Jouko Halmekoski, Orjamarkkinat – Huutolaislasten kohtaloita Suomessa.

Ajatus kirjat 2010.

Pulma, Panu, G.A.Helsingius ja valtiokontrollin alku. Sosiaaliturva 18 2002. 

Koirankynnen leikkaaja

Koirankynnen leikkaaja on Veikko Huovisen romaani, josta Markku Pölönen ohjasi samannimisen elokuvan vuonna 2004.

Romaanissa eletään sodanjälkeistä 40-lukua savotalla Pohjois-Suomessa. Huovinen kuvaa jälleenrakennuksen aikaa syrjäseutujen Suomessa. Pääosassa on sotainvalidi Mertsi Vepsäläinen, joka aivovammansa vuoksi on taantunut lapsen tasolle. Mertsin työnantaja, kirvesmies Ville Kuosmanen, kertoo juovuspäissään Sakke-koirastaan, sen takakäpälistä, joiden kannukset kasvavat niin, että niitä on leikattava aina silloin tällöin. Mertsi Vepsäläinen ei huomaa, että hänen kustannuksellaan pilaillaan ja näin hänestä tulee koirankynnen leikkaaja. Tuolloin aivovammaisia ja mielensä murtaneita oli paljon ja näitä Mertsejä harhaili niin kaupunkien kaduilla kuin syrjäseutujen teillä pitkälle sodan jälkeen.

Topi oli lapsuuteni Mertsi, vaikkakin monella tapaa psyykkisesti vahva. Talvisodassa kuulonsa ja osittain myös näkönsä menettäneen sotainvalidin tie kulki sotasairaaloiden kautta kotiseudulle maatöihin ja myöhemmin työntekijäksi vanhempieni kauppapuutarhaan. Topi jakoi perheettömänä arkemme ilot ja murheet. Hän paimensi meitä lapsia ja antoi välillä helläkätistä satikutia, kun pahanteosta yllätti. Vastuuntuntoista ja hyväsydämistä Topia höynäyttivät niin satunnaiset kesätyöntekijät, kuin öykkärimäiset asiakkaat. Onneksi näitä tapauksia oli vähän, mutta sitäkin paremmin lapsen mieleen jääneinä.

Viimeisimmät muistot Topista ovat 1980-luvun alkupuolelta. Parhaimpiinsa pukeutuneena ja leuka pienille haavoille ajeltuna saapui Topi onnittelemaan tuoretta ylioppilasta mukanaan ruusu ja ryppyinen kirjekuori. Vielä muutama viikko ennen kuolemaansa Topi halusi varmistaa, että pääsin pysäkiltä vastapäätä hänen kotiaan bussiin, joka vei minut opiskelupaikkakunnalleni Jyväskylään.

Tämä on siis minun kosketukseni sotaan. Lapsiltani se puuttuu ja hyvä näin.

Seuraava potilas

”Sen tietää narrin olevan, 

ken virtsaa tutkii kuolevan, 

ja sanoo: "Kohta ilmoitan 

mä sulle rohdon parhaimman." 

Vaan ennen kuin sen tehnyt on, 

jo sairas vaipuu kuolohon.

(http://www.saunalahti.fi/arnoldus/brant.html)

Terho Toivosen Seuraava potilas - parhaat lääkärikaskut (1962) on tutustumisen arvoinen kirja samoin kuin Sebastian Brantin (1457—1521)  "Das Narrenschiff" (Narrien laiva) vuodelta 1494, josta Arno Forsiuksen lääketieteen historiassa on mainioita esimerkkejä. Suurin osa kertomuksiin liittyvistä puupiirroksista on mahdollisesti Albrecht Dürerin (1471—1528) käsialaa. Nuori ja silloin vielä tuntematon taiteilija teki kirjaan yli 70 humoristista kuvaa narreista, etenkin lääkäreistä ja papeista.

Useitakin aikoja sairaalassa hoidettavana olleena ja lääkäreiden kuivaa medisiinarihuumoria kyllästymiseen asti kuunnelleena olisi aika kypsä kansanomaisemman lääkäriperinteen keruulle. Lisäksi kaskut omalaatuisista ja persoonallisista Hippokrateen seuraajista eivät aina ole tuulesta temmattuja.

Ohessa vaariltani moneen kertaan kuulemani kasku Tampereelta, jota ei ole tarpeen sensuroida:

"Rouvashenkilö oli vaivojensa vuoksi lääkärin luona ja kysyi lopuksi: onkohan istumakylvyistä apua? Lääkäri vastasi: Ei ole, mutta pysyypä persees puhtaana."

Toronton yliopiston harvinaisten kirjojen kokoelmissa on pilapiirroksia lääkäreistä - varhaisimmat aina 1700- luvulta lähtien.

Elintarvikkeiden hinnoista 1909

Työtilastollinen aikakauskirja 1.1.1909 - elintarvikkeiden hinnat maamme eri paikkakunnilla 1909 vuoden toisella neljänneksellä.

Suomalainen ruoka on on tunnetusti kallista - näin pidemmälläkin perspektiivillä tarkasteltuna. Tutkimus Ammattityöläisten toimeentuloehdot Suomessa vv. 1908-1909 ilmestyi toukokuussa 1912 Suomen yleisen työtilaston XIII osana. Tutkimus sisälsi pelkästään tilastoja yli 200 sivua ja noin saman verran yhteenvetoa sekä tulosten esittelyä. Asialla eivät olleet nyt työläiset, vaan porvaristaustainen ammattientarkastaja, Vera Hjelt, jonka laati tutkimuksen oman työnsä sekä kansanedustajuuden ohessa.

Valtion kustannuksella painatettiin 1000 taloustilikirjaa jaettavaksi perheisiin, joiden tuli kerätä aineistoa tutkimusta varten.  Vera Hjelt kuljetti tarkastuskäynneillään kirjoja mukanaan jättäen ne asiamiesten välityksellä jaettavaksi. Tutkimuksen palauttajille luvattiin vielä erikseen 12 tai 15 markan palkkio jokaisesta vuoden aikana huolellisesti täytetystä taloustilikirjasta. Jaetuista 963 taloustilikirjasta palautettiin vuoden 1909 loppuun mennessä 490, joista 380 hyväksyttiin tutkimukseen mukaan. Tutkituissa talouksissa oli perheitä niin metalli-, puunjalostus-, kutoma-, vaatetus- ja rakennusteollisuuden alalta.  Koska Vera Hjelt teki koontityötä kahden toimensa ohessa, oli työn loppuunsaattamiseksi turvauduttava tutkimusapulaisiin. Myöhemmin hän kertoikin, että työtehtävä oli valtava ja siihen osallistuneet tekivät pitkiä päiviä laskelmien ääressä.

Tutkimuksen johtopäätös on aineiston ja esitysten moninaisuudesta helposti pääteltävissä: ammattityöläisten toimeentuloehdot olivat paljon huonommat kuin tähän mennessä oli kuviteltu.  Entä sitten ne, jotka eivät talouskirjaa syystä tai toisesta palauttaneet tai joita ei hyväksytty tutkimukseen mukaan? Olisivatko tulokset olleet vielä karummat? Kuinka moni ylipäänsä jaksoi/kykeni kokonaisen vuoden ajan ylläpitää kirjaa menoistaan? Siihen nähden palautettujen taloustilikirjojen määrä on kunnioitettavan suuri.

Ammattientarkastaja Vera Hjeltin mukaan riittävä ja monipuolinen ravinto oli työssä jaksamisen lähtökohta ja tutkimuksessa on sivukaupalla vertailuja elintarvikkeiden hinnan kehityksestä muualla Euroopassa ja myös Yhdysvalloissa. Suomessa parempilaatuisten ja terveellisten elintarvikkeiden hinnat olivat nousseet jo niin korkeiksi, ettei työläisillä ollut mahdollisuutta niitä hankkia vaan tyytyä heikompaan ja yksipuolisempaan ruokaan. Kehnon ruokavalion seuraukset olivat jo nähtävissä, niin lapsissa kuin aikuisissa. Vera vertasi, miten paljon muissa maissa ruokaan käytettiin rahaa. Kävi ilmi, että suomalaiset käyttivät huomattavasti suuremman osan tuloistaan ruokaan kuin muiden maiden työläiset.
Viime vuosisadan alussa runsaat 80 prosenttia teollisuustyöläisten perheiden menoista kului ruokaan, asumiseen ja vaatteisiin. Koko kulutuksesta elintarvikkeiden osuus oli lähes 60 prosenttia, asumisen ja taloustarvikkeiden osuus noin 19 prosenttia ja vaatteiden osuus noin 14 prosenttia.

Työläisperheiden elämää leimasi jatkuva taistelu niukkuutta vastaan. Ruokavalio koostui viljatuotteista, maidosta, perunoista sekä jonkin verran lihasta ja kalasta. Väestön ravitsemusoloista huolestuneet, Vera Hjelt, etunenässä kiinnittivät huomiota työläisperheiden runsaaseen kahvin ja sokerin käyttöön; niihin kului ravintomenoista runsaat 12 prosenttia. Esimerkiksi leivän osuus oli 19, maidon 18 ja lihan 11 prosenttia. Vera Hjelt havaitsi, ettei työväestön yksipuolinen ruokavalio johtunut pelkästään siitä, ettei osattu valmistaa ruokaa tai että ei ollut varaa monipuoliseen ravintoon, mukaan lukien liha ja maito. Kysymys oli myös siitä, oliko perheen käytössä keittoastioita, omaa keittopaikkaa tai edes yhteishellaa. Työväestö asui enimmäkseen hellahuoneissa. Huoneessa olevaa ja lämmityksen tarkoitettua uunia käytettiin yleisesti ruuanvalmistuspaikkana. Työväestö eli suureksi osaksi ruoalla, jota ei tarvinnut valmistaa, ts. kahvilla ja leivällä. Ylellisyyttä oli priimuskeitin, jolla voitiin nopeasti ja vaivattomasti keittää kahvit. Kahvi oli suomalaisille tärkeä kulutushyödyke jo tuolloin ja on sitä edelleen.

Vera Hjeltin (1912) tutkimuksesta käy ilmi mm. miesten tupakoinnin yleisyys. Tutkimukseen osallistuneista 311:sta miehestä vain 53 ei tupakoinut. Alkoholin käytöstä on tutkimuksen avulla vaikea saada luotettavaa kuvaa. Tuskin moni halusi siitä erikseen edes mainita. Raportointihalukkuutta vähensi raittiusliikkeen eteneminen, juomalakot ja viinanjuontiin liittyvä yleinen häpeä ja salamyhkäisyys.  Vera Hjeltin laatima tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista oli ensimmäinen koko Suomen tehdasväestöä koskeva tutkimus ja antaa perspektiiviä tämänkin päivän kulutuskeskusteluun. Ruoka on Suomessa eurooppalaisessa vertailussa kallista. Ikuisuusongelma, jota ei selittäne pelkästään Suomen syrjäinen sijainti ja siitä johtuvat jakelukustannukset.

Hjelt, Vera 1912: Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909. Työtilasto XIII. Helsinki. Ahlqvist, Kirsti 2009: Välttämättömän ja vapaavalintaisen kulutuksen raja on hämärtymässä. Hyvinvointikatsaus 4 2009

"Menin 12:n vanhana pruukiin"

Suomessa teollistuminen alkoi 1840-luvulla, tekstiiliteollisuus ensimmäisenä. 1860-luvun nälkävuodet hidastivat jo alkanutta kehitystä ja uusi nousu ajoittui 1870-luvulle. Teollistuminen toi kuitenkin uudet ongelmat. Entinenkään yhteiskunta ei ollut vaaraton, mutta uuden tekniikan ja työn teollistumisen mukanaan tuomat riskit olivat aivan omaa luokkaansa. Suojaamattomat koneet ja laitteet, puutteellinen työopastus, kurjat työskentelyolosuhteet yhdistettynä huonoon palkkaan aiheuttivat  vaaratilanteita ja työtapaturmia. Lasten käyttämistä teollisuuden työvoimana pidettiin epäkohtana, joka kuohutti varsinkin silloin, kun tapaturmaisen kuoleman uhriksi joutui pieni lapsi. Vaikka vuoden 1879 elinkeinoasetus oli rajannut 15 vuotta nuorempien lasten työpäivän pituudeksi kahdeksan tuntia, olivat "tehdaspiikojen ja -renkien" työpäivät edelleen pitkiä  ja työsuojelu olematonta. Varsinkin tekstiiliteollisuudessa lapset työskentelivät kaikkein vaarallisimmissa paikoissa. Kehruu- ja kutomakoneiden katkenneiden lankojen setvimiseen pienet sormet soveltuivat paremmin kuin aikuisten.

"Menin 12:n vanhana pruukiin (n. 1887). Työpaikalla oli oltava jämtti 1/2 6 aamulla. Kello seitsemältä illalla päästiin. - ´Olga saa jäädä ylityöhön, jos tahtoo´- sanoi mestari. ´Ihan mielelläni mnä jään.´Puolituntia pidin ruoka-aikaa. Kello 1/2 8:lta menin sakskoneelle ja olin jämtti 12:een. Olin heti ensimmäisenä vuonna ja monta vuotta perään kolme kertaa viikossa tällä lailla. Toisinaan olin aamuyön. Oli kello 7:stä klo 12:een kotona. Mitä siinä nukuttua sai, kun kaikki siinä hääräs. Kello 12:lta yöllä menin työhön ja olin yhtä kyytiä iltaan seitsemään", kertoo 1940-luvulla haastateltu tamperelainen vanhus.(Kanerva 1946, s.238).

Miina Sillanpää kertoi myöhemmin siitä kurjuudesta, mikä vallitsi Forssan puuvillakehräämössä vuosina 1878-1884. Tehdas ylläpiti koulua, jossa alaikäiset velvoitettiin käymään.  Forssan tehtaassa oli kuitenkin kaksivuorojärjestelmä; päivätyössä 12 tuntia ja yötyössä 8,5 tuntia.Yöviikolla  koulua käytiin neljä tuntia. Useimmat lapsista olivat työstä niin väsyneitä, että tuskin jaksoivat seurata opetusta muuten kuin remmin avulla. Myös Miinan veljet joutuivat tehtaaseen.

Suomessa työsuojelu alkoi virallisesti 1889, jolloin annettiin asetus teollisuusammateissa olevien työntekijöiden suojelusta. Tällä asetuksella säädeltiin paitsi naisten myös lasten työaikoja, Lasten alin työhönottoikä nostettiin 12 ikävuoteen. Alle 15-vuotiaiden työaika rajoitettiin 6,5 työtuntiin  ja 15-18-vuotiaiden korkeintaan 12 tuntiin päivässä. Lisäksi asetuksessa kiellettiin lasten ja nuorten yötyö kokonaan sekä työskentely kaivoksessa. Työnantajan oli myös tarvittaessa järjestettävä kouluopetusta.

Koska alaikäisten työaika ja vuorotyö olivat lailla rajoitettua,  työnantajat eivät enää halunneet palkata alaikäisiä. Ns. piilotyötä kuitenkin esiintyi. Vanhemmat saattoivat ottaa urakkatyötä ja antaa lasten kilpailla keskenään siitä, kuka suorittaisi sen nopeimmin. Ammattientarkastaja Vera Hjelt oli huolissaan varsinkin pojista, jotka joutuivat nostelemaan ja kantamaan ikäänsä nähden liian raskaita taakkoja.  Lapset ja nuoret olivat haluttua työvoimaa kaupungeissa juoksupoikina ja lehdenjakajina. Työajat olivat epäsäännöllisiä ja työtä tehtiin myös öisin. Oma lukunsa olivat sirkus- ja teatteriseurueiden lapsiavustajat, joiden olosuhteisiin ei ammattientarkastaja voinut työssään mitenkään vaikuttaa. Sen sijaan maaseudulla lasten osallistuminen työntekoon oli normaali osa lapsen elämää. Oli yleistä, että varsinkin tilattomien lapset lähtivät kodin ulkopuolelle töihin  heti kun kynnelle kykenivät. Tähän nähden kaupungeissa asuvien lasten käyttöä työvoimana oli 1890-luvulle tultaessa varsin säännösteltyä.

Suomi oli 1850-luvulla  maatalousyhteiskunta. Ylivoimainen enemmistö väestöstä sai leipänsä maa- ja metsätaloudesta. Teollistumiselle edellytykset Suomessa olivat hyvät - tarjolla oli niin hyödyntämättömiä luonnonvaroja kuin halpaa työvoimaa.

Lähteinä käytetty: http://www.teollisuuskalenteri.fi/fi/; Vuolle-Selki, Tuula, Vera Hjelt. Työväensuojelija. Bod. 2013; Harjula, Minna, Tehdaskaupungin takapihat. Ympäristö ja terveys Tampereella 1880-1939. Tampereen historiallisen seuran julkaisuja XVII, Tampere 2003; Kanerva, Unto, Pumpulilaisia ja pruukilaisia. Tammi 1946; Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää, legenda jo eläessään (WSOY-Porvoo 1973).

Viittomakielestä

Kuurojen lehti perustettiin 1896 ja vuoteen 1949 lehti kulki nimellä Kuuromykkäin lehti.  Kun Kuurojen Liitto perustettiin 1905, otti se myös hoitaakseen lehden julkaisemisen.

Viittomakielen käyttö kiellettiin kuurojenkouluissa 1890-luvulla. Kuurojen tuli oppia puhumaan ja hylätä viittomakieli. Kiellosta huolimatta kuurojen koulujen oppilaat jatkoivat viittomista salaa asuntoloissa ja kuurojen yhdistyksissä. Viittomakielestä tuli yhteisön sisäinen kieli ja koulussa opittua puhekieltä käytettiin, kun oltiin tekemisissä kuulevien kanssa. 

Yhteiskunnan suhtautuminen viittomakieleen muuttui 1970-luvulla. Viittomakielestä tuli kuntoutuksen ja opetuksen apuväline, ja sitä alettiin opettaa kursseilla. Vuonna 1995 viittomakieli sai perustuslaillisen aseman. Kuitenkin kului sata vuotta, ennen kuin kuurot saivat käyttää ja saada opetusta omalla äidinkielellään.

Viittomakielisten kulttuurista ja historiasta: Eeva Salmi ja Mikko Laakso "Maahan lämpimään. Suomen viittomakielisten historia." Kuurojen Liitto. 1905. 560 s.

Työtä vammaisille osa 5 - Yhdysvaltain edustajahuoneen jäsen, Thaddeus Stevens

Lähde: Library of Congress, USA

Thaddeus Stevens (1792 - 1868) vaikutti Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsenenä Amerikan sisällissodan aikana. Pennsylvaniaa edustanut Stevens vastusti orjuutta ja ylipäänsä syrjintää - liittyi se sitten kansallisuuteen, ihonväriin tai fyysiseen erilaisuuteen. Lakimiehenä Stevens oli ajanut kaikkien oikeutta koulutukseen. Myös köyhien ja värillisten oli päästävä opintielle. Vermontissa syntynyt Thaddeus kuten hänen vanhempi veljensä olivat kampurajalkaisia. Perheen isän, Joshua Stevensin, hylättyä perheensä, äiti Sarah jäi huolehtimaan yksinään tilasta. Hän halusi kuitenkin antaa pojille mahdollisuuden käydä koulua ja perhe muutti läheiseen kaupunkiin, Peachamiin. Täällä Thaddeus aloitti koulunkäyntinsä Caledonia Grammar Schoolissa, jossa köyhällä ja vammaisella pojalla ei ollut helppoa. Kouluajan kokemukset jättivät lähtemättömän jäljen näkyen myöhemmin  poliitikon uralla kiivautena ja ehdottomuutena, oli sitten kyse orjien tai sotainvalidien asiasta. Opinhaluinen Thaddeus Stevens valmistui monien vaiheiden jälkeen lakimieheksi. Hän oli muiden radikaalisiiven demokraattien tapaan tyytymätön siihen, miten hitaasti orjien vapautushanke Abraham Lincolnin johdolla eteni. Steven Spielbergin elokuvassa Lincoln Thaddeus Stevensia näytteli Tommy Lee Jones. Elokuvassa Jones toi onnistuneesti esiin Stevensin keskeisen aseman Lincolnin kiistakumppanina ja vastustajana. 


Lähde: Wikipedia ja Steven Spielbergin elokuva Lincoln (2012).

Rintasyövästä kirjoitettua

Marja Aarnipuro käsittelee rintasyöpätoipilaan elämää teoksessaan Rintasyövän jälkeen. Teos jatkaa siitä, mihin esikoiskirja, vuonna 2011, ilmestynyt Rintasyöpävuosi jäi. Hoidot läpikäynyt ei ole enää entisensä. Sairaudesta muistuttavat arvet sekä mieltä ja kehoa koettelevat vaihdevuosioireet. Henkinen toipuminen on vaikeinta, varsinkin kun tietoisuus syövän uusiutumisen mahdollisuudesta on läsnä. Tästä ja muusta kertoo Rintasyövän jälkeen, joka on paitsi omakohtainen kertomus toipumisesta, myös opas kaikille rintasyövästä toipuneille. Kokemukset ovat silti yksilöllisiä. Itse löysin vähän yhtäläisyyksiä Aarnipuron kokemuksiin erilaisesta elämäntilanteestani johtuen. Kysyntää voisi olla myös kirjalle, missä naiset eri ikä- ja sosiaali- ryhmistä saisivat purkaa kokemuksiaan. Kaikilla ei ole varaa virkistäviin ulkomaanmatkoihin. Sairastuminen vie talouden kireälle. Oma lukunsa ovat perheet, joissa on pieniä lapsia, muttei tukiverkostoa. Miten yhteiskunta ja syöpäjärjestöt tukevat syöpään sairastuneita naisia perheineen?

Luin samaan aikaan Turun yliopiston kulttuurihistorian professorin, Marjo Kaartisen, vuonna 2013 julkaisemaa tutkimusta rintasyövän historiasta 1700-luvun Englannissa. Rintasyöpä oli tuolloinkin yleinen ja pelätty sairaus. Rintasyövän yleisyyttä selittää myös se, että tauti havaittiin helpommin. Rintasyövän tiedettiin tappavan tuskallisen hitaasti. Historian valossa nykyiset rintasyövähoidotkin kalpenevat; aikana ennen nukutuksia syövän parantaminen leikkauksella oli erityisen karmeaa. Rintasyöpää ei koettu Jumalan rangaistuksena, korostaa Kaartinen. Päinvastoin – rintasyöpää sairastavat olivat urheita sankareita. He kestivät kipuja, joiden kestämättömyyttä saattoi vain aavistella.  Jopa lääkärit pitivät rintasyöpäleikkauksiin osallistuneita naisia rohkeina ja leikkauksia tehtiin vain, jos potilaan toipumisesta oli selviä viitteitä. 

Lähteenä käytetty:

Marja Aarnipuro: Rintasyövän jälkeen. Teos 2014.

Marjo Kaartinen: Breast Cancer in the Eighteenth Century.Studies for the International Society for Cultural History: 4. Pickering and Chatto on Feb 28, 2013.

Nähdä Napoli ja kuolla! Nähdä Kangasala ja elää!

Kesäpäivä Kangasala -laulun Haralanharju ei ole geologisesti harju, vaan korkea männikköinen kallionharjanne, jonka kupeessa sijaitsi laulun syntyaikoihin torppia ja mökkejä viljelmineen. Ei ollut Roineen armaisia aaltoja eikä Längelmävesi hohdellut harjun toisella puolen. Haralanharjun näkötornista on näkymä Kangasalan Vesijärvelle. Yleisilme on jylhä korkeine rantoineen ja luotoineen. Maisema ei ole kangasmaisen rehevä kuten Vehoniemessä ja Keisarinharjulla. Haralanharju muistuttaa enemmänkin Pohjois-Karjalaa.

Kangasalan Keisarinharju on jäänyt tunnettuudessa Vehoniemen ja Haralanharjun varjoon. Suomen Urheilulehti 1.6.1903 olikin huolissaan, saako harju säilyttää tulevaisuudessa "kauniin havuverhonsa" ja puistomaisuutensa. Harjun vieressä kun sijaitsivat talojen parhaat laidunmaat ja läheisten kartanoiden omistajat eivät olleet valmiita myymään harjua valtiolle kuvernöörien toivomuksesta huolimatta. 

Keisarinharjua pitkin on kulkenut  vanha Tampereelle johtanut tie. Aleksanteri I kävi harjulla vuonna 1819 ja tästä tapahtumasta juontaa myös harjun nimi. Keisarin kunniaksi harjulle pystytettiin paviljonki maisemien katselua varten; rakennus pääsi rappeutumaan 1800-luvun kuluessa ja tilalle rakennettin 1881 Kangasalan ensimmäinen näkötorni. Aleksanteri I ei ole ensimmäinen Keisarinharjulla vieraillut kuninkaallinen, sillä myös Ruotsin kuningas Kustaa III oli pysähtynyt Keisarinharjulla vuonna 1775 matkallaan kohti Tamperetta.  Mikäpä siinä oli seisoskella rehevää hämäläistä maalaismaisemaa katsastellen, kun  luonnolliset tarpeetkin hoituivat samalla. Isovanhempieni nuoruudessa nuoret kokoontuivat tornimäelle keinumaan ja seurustelemaan. Sodan jälkeen näkötorni oli kylän poikien uhkarohkeiden kiipeilyesitysten kohteena. Jännitystä lisäsivät osittain puuttuvat portaat ja ylös pääsi erinäisten temppujen avulla. Torni purettiin vasta 1950-luvun puolivälissä.

Sakari Topelius on kirjoittanut otsikolla Sattuma vai kaitselmus matkastaan Keisarinharjulle toistakymmentä vuotta ennen Kangasala -laulun syntyä vuonna 1836. Matkatoverin tupakkakukkarossa ollut pieni ruutikäärö oli räjähtää kukkaroon jääneen kipinän vuoksi. Topelius olikin matkansa päätteeksi todennut: Nähdä Napoli ja kuolla! Nähdä Kangasala ja elää!

Lähteenä Vorssinmantaa ja muuta hiekkamaan historiaa Huutijärvellä. Vammala 2004, s. 101-103.

Työtä vammaisille osa 4 - Mauri Hartean hieromaopisto

Hierojien ammatillinen koulutus alkoi Suomessa 1890-luvulla. Hieromatyön katsottiin sopivan erityisen hyvin sokeille; herkän tuntoaistinsa avulla he pystyivät auttamaan ja korjaamaan erilaisia vaivoja ja kiputiloja. Ulkomailta saatujen esimerkkien rohkaisemana maisteri Mauri Hartea otti Suomen kansanomaiseen hieromaopistoon ensimmäisen sokean oppilaan vuonna 1898. Tämän jälkeen Hartean hieromaopisto tarjosi näkövammaisille, niin heikkonäköisille kuin sokeille, hieromaopetusta laitoksessaan. Hartean hieromaopistossa näkövammaiset pääsivät opiskelemaan ammattiin näkevien kanssa.

Lähde: Sokeain kevätviesti 1911

Lähde: Kuotola, Urpo (1988): Teoksessa Suomen näkövammaisten ja näkövammaistyön historia. Helsinki: s. 37.

Äiti, emäntä, virkanainen ja vartija - tutkimus köyhäintalojen johtajattarista

Johanna Annolan väitöskirja,  Äiti, emäntä, virkanainen (2011), on mielenkiintoinen näkökulma suomalaisen köyhäinhoidon historiaan. Annolan väitöskirjan mukaan köyhäintalojen johtajien työ oli alkuvaiheessa liian vastuullista, raskasta ja jopa turhauttavaa. Köyhimmissä Suomen kolkissa johtajat asuivat vaivaistalossa ja jakoivat arjen, myös nälän, jos kunnan viljalaari ammotti tyhjyyttään.Työtä tehtiin tuolloinkin enemmän kutsumuksesta, koska palkkaus oli kurja. 

Ensimmäiset johtajat olivat naisia, ajan kasvatus- ja hoiva-aatteisiin ainakin jollain tasolla perehtyneitä. Motiivit hakeutua haastavaan kutsumusammattiin olivat moninaiset. Johanna Annolaa lainaten: johtajatar oli yhtä aikaa äiti, emäntä, virkanainen ja vartija. 1800-luvun suomenkielessä tar -päätteet otettiin käyttöön erona samoissa ammateissa toimiviin miehiin.  Näin ollen naispuolisesta opettajasta tuli 1800-luvulla opettajatar ja johtajasta johtajatar. Tietysti syynä oli myös ammattien perinteinen miesvalta, joissa naiset olivat poikkeus ja ero oli jotenkin ilmaistava. Köyhäintalon johtajiksi palkattiin kuitenkin pääasiassa naisia. 

Yhteiskunnallinen äitiys

Suomalainen köyhäinhoitojärjestelmä oli murroksessa 1800-luvun loppupuolella.  Senaatin alaisuuteen perustettiin vaivaishoidontarkastajan virka vuonna 1888 ja tehtävää ryhtyi hoitamaan Lohjan kirkkoherran poika, rautatieinsinööri, Gustaf Adolf Helsingius. Tarkastaja Helsingiuksen vaikutus köyhäinhoidon uudelleenjärjestelyissä oli niin keskeinen, että häntä voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen köyhäintalojärjestelmän isäksi. Uuden laitosmallin lanseeramisesta huolimatta ruodulla kuljettaminen ja elätteelle antaminen säilyivät käytännön köyhäinhoitoratkaisuina pitkälle 1900-luvulle saakka. Helsingiuksen tehtävänä oli taistella kunnanisien vanhoillisia käsityksiä vastaan.  Köyhäintalojen tuli toimia, kuten niiden oli suunniteltu toimivan ja samalla ne lunastaisivat niille asetetut odotukset niin kuntalaisten kuin valtiovallan silmissä. Köyhäintalojen jatkuvuuden kannalta ensisijaisen tärkeää oli, että laitoksiin saataisiin kelvolliset hoitajat. Annolan mukaan aika oli mitä otollisin. Ajankohtaan osuu naisten ansiotyön yleistyminen ja yleinen toimintarajojen muuttuminen. Lisäksi naisasianaiset kuuluttivat, miten koko yhteiskuntaa oli pidettävä yhtenä suurena kotina.  Opetus- ja hoiva-aloilla työskentelevät naiset ryhdyttiin mieltämään yhteiskunnallisiksi äideiksi, joiden tuli huolehtia vaivaisista ja sairaista kuin omista lapsistaan.

"Saan lausua, että on suuri ero hoitaa karjaa ja sairaita”

Johanna Annolan tutkimuksen mielenkiintoisin anti onkin köyhäintalon johtajiksi päätyneiden elämän kulun tarkastelu lukuisten esimerkkien valossa. Annola käyttää nimitystä keskiluokkainen sekatyöläisyys, joka syntyi 1800-luvun lopussa. Väestö liikkui enemmän ja myös kansakoulun käyneet ja hieman opillista sivistystä saaneet naiset siirtyivät ammatista toiseen kokeillen elannon hankkimista erilaisissa toimissa. Moni johtajista siirtyi köyhäintalon johtajaksi mm. diakonissan ja kätilön ammatista. Koska köyhäintalon johtajien tuli osata hoitaa myös köyhäintalon taloutta, johon kuului mahdollisesti karjaa, meijeristin tai emännöitsijän taustalla haettiin virkaan. Hakijoissa olikin palveluspiikoja ja karjakkoja, joihin Helsingius suhtautui jyrkän torjuvasti toteamalla: ”Saan lausua, että on suuri ero hoitaa karjaa ja sairaita”.

Annola on tutkinut johtajien uran kestoa aina polkujen päähän saakka. Tämän päivän sosiaalityöntekijä tekee sairaanhoitajan tavoin edelleen kutsumustyötä. Annolan mukaan nimenomaan kehno palkkaus houkutteli monet köyhäintalojen johtajattaret siirtymään muualle. Yksi keskeisimmistä syistä virasta luopumiseen oli myös työn raskaus.  Työ oli kuluttavaa eivätkä kaikki kestäneet köyhäintalojen arkea. Mielenterveyden pettäminen ei ollut tavatonta, kun olot olivat huonoimmissa paikoissa kestämättömät. Köyhyys yhdistettynä vastuuntuntoisuuteen ja ahkeruuteen sekä huonoon ruokavalioon tekivät tehtävänsä. Samaan aikaan, kun laitosten oloja kohennettiin, myös riittävään henkilökuntaan panostettiin. Vuoteen 1918 mennessä köyhäintalojen henkilökunta oli kasvanut. Yhden köyhäintalon palkkalistoilla saattoi olla johtajattaren ja hoitajien lisäksi ulkotöistä vastanneet vouti ja karjakko. Köyhäintalojen johtajattaria ryhdyttiin kurssittamaan ja toimen ammatillistumiskehitys kulki yhtä matkaa uutta itsenäistä Suomea rakennettaessa.

 Johanna Annola,  Äiti, emäntä, virkanainen ja vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880-1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Bibliotheca Historica 131. 2011

Työtä vammaisille osa 3 - Taidetta ilman käsiä 1901

Kuvan  "kädetön maalari Felu" oli belgialainen taidemaalari, joka maalasi mm. Espanjan kuningattaren ja Portugalin kuninkaan Louis´n muotokuvat, kirjoittaa Uusi Kuvalehti 30.4.1901. Samaisessa jutussa kerrotaan jalattomasta pohjoisranskalaisesta lelusepästä, jonka rakentamista pienistä huonekaluista, leluista ja nukeista oli tullut varsin suosittuja Ranskassa. Työllään Mahieux elätti itsensä lisäksi myös vanhempansa, minkä vuoksi Mahieux ei ota koskaan vastaan niitä almuja, joita hänelle annetaan. Hänen ylpeytensä on elää omasta työstään.

Työtä vammaisille osa 2 - Palvelukseen halutaan kuurosokea puhtaaksikirjoittaja

Yli sata vuotta vanhemmat kuvat vammaisista työn aherruksessa ovat muualla maailmassa yleisempiä kuin meillä.  Kuva on  Amerikasta, jossa kuurosokea Katherine "Katie" McGirr kirjoittaa puhtaaksi näkeville tarkotettua tekstiä.

Lähde: Library of Congress Prints and Photographs Division Washington

Hannah Arendtin teoria pahuudesta

Hannah Arendt (1906-1975) oli saksalainen filosofi, joka teoksissaan tutkii valtaa ja totalitarismia.

Kuva: Graffiti-Künstler Patrik Wolters alias BeneR1 in Teamarbeit mit Kevin Lasner.

Arendt syntyi juutalaisperheeseen Lindenin pikkukaupungissa, nykyisessä Hannoverissa. Vuonna 1924 Arendt muutti Marburgiin  opiskelemaan filosofiaa. Hänen opettajanaan toimi muun mm. Martin Heidegger, jonka kanssa Arendtilla oli myös rakkaussuhde. Heidegger tuli myöhemmin tunnetuksi natsimyönteisyydestään, mikä oli ristiriidassa Arendtin omaa taustaa ja myöhempää tutkimustyötä ajatellen. Arendt toimi natseja vastaan useissa eri järjestöissä Saksassa ja myöhemmin Ranskassa. Hänet vangittiin useaan otteeseen, ja vuonna 1941 Arendt onnistui viime hetkellä pakenemaan Yhdysvaltoihin.

Arendt koki juutalaisuuden lähinnä olleen hänelle ulkoa päin annettu leima. Arendtin itsensä mukaan hänen kokemuksensa 1900-luvun kauheuksista eivät rajoittuneet pelkästään holokaustiin vaan ulottuivat aina ensimmäisestä maailmansodasta Vietnamin sotaan. Kaikki nämä loivat lähtökohdan hänen pyrkimykselleen muodostaa filosofisesti perusteltu käsitys ihmisyyden kollektiivisesta olemuksesta. Arendtin teos on suomennettuna Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahan arkipäiväisyydestä tarjoaa maanläheisen näkökulman pahuuden problematiikkaan. Arendtin mukaan Eichmannia ja hänen kaltaisiaan natsirikollisia ei luonnehdi jokin poikkeuksellinen tai muulle elämälle vieras pahuus. He ovat tavallisia ihmisiä, jotka sortuvat hirmutöihin seuraten byrokraattisia ja ”oikeiksi" kokemiaan sääntöjä. Arendtin mukaan Eichmannin tapaisilta puuttui moraalista mielikuvitusta. He eivät yksinkertaisesti osanneet pohtia tekemäänsä ja eivätkä näin ollen myöskään kyseenalaistaneet ylhäältä annettuja ohjeita. Näin Arendt haluaa suunnata huomion siihen, miten hyvän ja pahan välinen ero voi riippua varsin arkipäiväisistä seikoista.

Arendt toimi Eichmann-oikeudenkäynnissä The New Yorker -aikakauslehden reportterina. Näiden raporttien pohjalta kirjoitettu teos aiheutti valtaisan kohun. Kirja jopa tulkittiin Eichmannin tekojen vähättelyksi, vaikka Arendtin tarkoitus oli tuoda esiin näiden tekojen tekijän ”kaamea ja kauhistuttava normaalius”. Osin juuri 1960-luvun alun natsioikeudenkäyntien myötä historioitsijat kiinnostuivat holokaustista. Kansallisen tradition rinnalle tuli uusia lähestymistapoja. Saksassakaan natsiaikaa ei enää sivuutettu asiana, joka oli oli vain tapahtunut.

Arendtin pohdinta pahuuden olemuksesta saa pohtimaan, miten varsinkin totalitaariset ja yksinvaltaiset järjestelmät pahuutta ruokkivat ja miten johdettavissa olemme.

Saksalainen elokuvaohjaaja, Margarethe von Trotta, on ohjannut aiheesta elokuvan (2011-2012), Hannah Arendtia näyttelee Barbara Sukowa. Suomessa Arendtin elämää on käsitelty näytelmässä "Hannah ja rakkaus" teatteri Korjaamossa. Näytelmän keskiössä on suhde Martin Heideggeriin.

Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahan banaalisuudesta. 1963.

Ari-Elmeri Hyvönen Hannah Arendtista 15.5.2013 osoitteessa: www.filosofia.fi (Portti filosofiaan).

Katri Törmikoski, Vaikenemisesta menneisyyden kohtaamiseen. Tampereen yliopisto. Yleisen historian pro gradu -tutkielma. Tampere. 2007.

Voiko sodassa saada iäisyyskutsun?

Näin kysyy Maija Länsimäki artikkelissaan (Kielikello 2/1993). Toukokuun kolmantena sunnuntaina vietetään kaatuneiden muistopäivää. Tänä päivänä muistelemme tapahtumia yli 70 vuotta siten. Voiko historiasta ylipäänsä mitään oppia? Niin kauan kuin sotiemme veteraanit kulkevat joukoissamme muistuttamassa, niin vastaus on kyllä, mutta miten heidän jälkeensä?

Sodassa kuolemisesta käytetään sanaa kaatua. Kuolema on koska tahansa mahdollinen sodassa ja viime sotien aikaiseen slangiin syntyi runsaasti erilaisia kuolemisen ilmauksia. Esimerkiksi Simo Hämäläisen teoksessa Suomalainen sotilasslangi niitä mainitaan lähes sata. Kuolla on suoraviivainen ja tyly ilmaus, ja sen vuoksi suomen kielessä on useita pehmentäviä kiertoilmauksia. Sodassa kuolemiseen turtui ja kuolemaan liittyviä ilmauksia syntyi sodan oloissa paljon. Ahdistusta purettiin asiattomilla ja karkeilla ilmauksilla: saada puumantteli, päästä omiin hautajaisiinsa, päästä lankkuristin ritariksi.

Muistopuheissa ja -kirjoituksissa vältetään sanan kuolla käyttöä. Tyyli on kristillisävyinen kuten muutti taivaan kotiin, poistui keskuudestamme ja sai iäisyyskutsun, kirjoittaa Länsimäki 1993. Kaatuneiden muistopuheissa vainaja antoi henkensä isänmaan puolesta. Vapaudella oli raskas hinta.

Sankarihautajaisista ei lähisuvussamme ole isoenoani lukuunottamatta kokemuksia. Sodan seuraamuksista kyllä.

Työtä vammaisille osa 1 - Palvelukseen halutaan sokea pikakirjoittaja

Flickr tarjoaa mielenkiintoisia harvinaisuuksia. Kuva on Yhdysvalloista, jossa pikakirjoittaja kuuntelee tekstin sanelukoneelta. Saneltu teksti johdetaan laitteesta kirjoittajan korvaan. Äänikirjojen, musiikin ym. kuuntelu korvakuulokkeilla ei olekaan digitaalisen ajan keksintö... Harvoin törmää yli sata vuotta vanhempiin valokuviin, joissa vammainen työskentelee laitosten ja työkotien ulkopuolella -"oikeassa työssä".

Lähde: Library of Congress Prints and Photographs Division Washington

Velikulta

Velikulta oli vuosina 1895–1917 ilmestynyt poliittinen pilalehti. Velikullan nuorsuomalaiset perustajat halusivat tehdä pesäeroa suomalaiseen puolueeseen. Lehden pilapiirrokset olivat puoluepoliittisia. Kohteena olivat lähinnä muiden puolueiden poliitikot kannattajineen.

Nykypäivän näkökulmasta pilailu on hyväntahtoista ja lempeän sovinistista. Miespuolisten toimittajien ja piirtäjien mielestä ensimmäiset naiskansanedustajat olivat isonenäisiä nutturapäitä, joita ei ainakaan ulkonäön perusteella eduskuntaan valittu.

Velikullan numeroita vuodesta 1895 voi käydä lukemassa Kansalliskirjaston digitoiduista lehtikokoelmista. Oheiset vappuaiheiset esimerkit ovat vuosilta 1905-1908.

Kirjailija, Susanna Alakosken, esikoisromaani Svinalängorna (Sikalat) palkittiin vuonna 2006 Ruotsin merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla, Augustilla. Kirjasta on tehty myös elokuva Sovinto. Alakoski kuvaa suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämää Ruotsissa, kaipuuta kotimaahan sekä vanhempien alkoholismia ja perheväkivaltaa. Tytär Leena ottaa tehtäväkseen perheestään huolehtimisen.  Esikoisromaani on lähes uskomaton tarina suomalaisesta perhehelvetistä hyvinvointivaltio Ruotsissa. Uusin teos, Köyhän lokakuu, antaa todellisista tapahtumista vielä karmeamman kuvan. Kirjan suomennos ilmestyi viime vuonna ja kirja on huomioitu laajalti myös mediassa. Kirjan lukeminen oli  ahdistava kokemus, joten luin sitä pala palalta. Joitakin kohtia oli pakko jättää väliin.

Susanna Alakoski muutti viisivuotiaana perheineen Ruotsiin, ja sen eteläisimpään osaan, rannikkokaupunkiin nimeltä Ystad, joka on myöhemmin tullut tunnetuksi ruotsalaisesta dekkarisarjasta, Wallander. Nykyään sosionomi-kirjailija asuu perheineen Tukholmassa. Köyhän lokakuussa Alakoski käy läpi viranomaisten dokumentteja perheestään, ja vertaa niitä omiin muistoihinsa. Asiakirjoja on satoja, niin poliisin, sairaalan kuin sosiaalitoimen dokumentteja. Lainaukset viranomaistodistuksista ja oma muistot kulkevat tekstissä rinnakkain. Stereotypiat suomalaisista siirtolaisista Ruotsissa saavat vahvistusta Alakosken kerronnassa: suomalaiset juovat joko itsensä hengiltä, joutuvat vankilaan tai mielisairaalaan. Naiset seuraavat perässä ja unohtavat lapsensa.

Alakosken esikoisteos tuo mieleen Moa Martinssonin (1890-1964) työläiskuvaukset 1900-luvun alun Ruotsista. Alakosken lapsuudessa ei ollut tuberkuloosia ja Martinssonin lapsuuden kaltaista köyhyyttä. Moan äiti oli sitkeä selviytyjä toisin kuin Sikalat –kirjan äiti. Yksi yhteinen tekijä kuitenkin löytyy: juurettomuus. Martinssonin kirjassa perhe muuttaa maalta kaupunkiin, Alakosken kirjassa Suomesta Ruotsiin. Sikalat –kirjan aikuiset ovat sodan lapsia ja muutto Ruotsiin laukaisee vanhat traumat. Alakoski ei kuitenkaan halua rakentaa vanhemmistaan sodan uhreja, vaan aikuisia, joilla on vastuu perheestään:

”Ei, en ole lähtöisin edesvastuullisesta ruotsalaisesta työläisperheestä. Olen lähtöisin edesvastuuttomasta suomalaisesta työläisperheestä, joka pakenee maastaan sotien jälkeen. Se ottaa kimpsunsa ja kampsunsa ja hukuttaa surunsa ja murheensa. Se aloittaa alusta, se tekee parhaansa mukaan. Lastenkodissa (sodan takia), kurjuudessa (sodan takia) vietetyn elämän jälkeen.” (Köyhän lokakuu 2012, s. 124).

Köyhän lokakuu on päiväkirja, joka ei kaunistele. Alakosken mukaan fiktio on lähes aina lieventävää ja kaunistelevaa.  Romaanissa todellisuus arkipäiväistyy kuten oikeassakin elämässä. Köyhän lokakuun kieli on silti karuudessaan kaunista, jopa runollista.

Susanna Alakoski on uutuusteoksellaan halunnut katkaista pitkän hiljaisuuden suomalaisten maahanmuuttajien elämästä Ruotsissa. Vaikeneminen on pettämistä myös edellisiä sukupolvia kohtaan. Susanna Alakosken äidinäiti haudattiin Ruotsiin vastoin tahtoaan ja ilman sukunimeään. 1970-luvulla suomalainen siirtolainen ei uskaltanut puhua suomea julkisella paikalla muuten kuin kuiskaten. Suomen kielen asema oli huono ja syyt olivat niin sosiaaliset kuin kulttuuriset. Suomalaisista aiheutui vain ongelmia. Ruotsin suurin siirtolaisryhmä on maksanut Ruotsin yhteiskunnalle pitkän pennin, kuten kirjailija asian ilmaisee. Toisen polven maahanmuuttaja joutuu edelleen kysymään, olenko kelvollinen. Köyhän lokakuu on jatkoa omaelämäkerralliselle esikoisteokselle. Se paitsi kertoo totuuden yhden ”kummallisen suomalaisperheen” vaiheista, myös maahanmuuttajaperheen lapsen kivuliaasta selviytymisestä.

Susanna Alakoski, Köyhän lokakuu. Päiväkirja. Schildts&Söderströms, Helsinki 2013.Suomentanut Katriina Huttunen. 332 s.

Ilkka Pirttimaasta Vuoden Vera

BlindSquare -sovellus auttaa näkövammaisia itsenäiseen liikkumiseen, vähentää eksymisen vaaraa ja rohkaisee osallistumaan harrastuksiin ja tapahtumiin.

BlindSquare -mobiilisovelluksella on tällä hetkellä runsaasti käyttäjiä ympäri maailman.

Ilkka Pirttimaa on työstänyt BlindSquarea työnsä ohessa. Aloittaessaan hän ei tuntenut ketään näkövammaista. Käyttäjien palautteen perusteella hän on kehittänyt sovellustaan jatkuvasti eteenpäin. Erityisesti nuoret näkövammaiset ovat ottaneet BlindSquaren innolla käyttöönsä, palkintolautakunta perusteli päätöstään. (KUVA: yle.fi)

http://www.jokaiselleonpaikkansa.fi/?p=179

Ameriikan sukulaisia

Isotätini, Hilda Rantanen, lähti  Kanadaan siirtolaiseksi vuonna 1923. Hilda palasi kuitenkin vajaan vuoden päästä takaisin Suomeen. Erityisesti  mieleen oli jäänyt myrskyinen laivamatka Liverpoolista Quebeckiin Megantic -nimisellä laivalla. Siirtolaisinstituutin siirtolaisrekisteristä (matkustajaluettelot) rakentui kuva matkan  vaiheista Hangosta Kanadaan. Matkaan lähtiessään Hilda oli 47-vuotias riuska ja hyväkuntoinen leski sekä kahden aikuisen lapsen äiti. Kymmenen vuotta aikaisemmin Hildan Kustaa -veli oli lähtenyt Kanadaan ja veljen rohkaisemana lähti nyt myös sisar. Veli oli kuitenkin muuttanut Amerikan puolelle Michiganiin jo keväällä 1914 ja sinne oli Hildankin tarkoitus pyrkiä. Isotätini teki Kanadassa siivous- ym. hanttitöitä, joita maahan muuttaneille siirtolaisnaisille ensi alkuun tarjottiin.

Varpu Lindström on kirjassaan Uhmattaret. Suomalaisten siirtolaisnaisten vaiheita Kandassa 1890-1930 (1991), kertonut, miten monet suomalaiset naiset liittyivät jäseneksi siirtolaisseurakuntiin, Näissä kun oli mm. mahdollisuus opiskella englantia. Toinen vaihtoehto olivat sosialistijärjestöt, joiden naistoiminta oli varsin aktiivista.Tuskin ehti Hilda näihin rientoihin osallistua, varsinkaan viimeksimainittuun, vaikka vanhoja Tampereen likkoja olikin. Toive tavata oma veli, ei koskaan toteutunut. Rajoja oli kiristetty ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja 1920-luvun alussa. Matkustaminen siirtolaisena Kanadasta Yhdysvaltain puolelle evättiin monelta. Veli Kustaa oli asettunut Michiganin Calumetiin, mennyt naimisiin suomalaisen Estherin kanssa ja perustanut perheen, johon kuului 9 tyttöä ja yksi poika. Kaikki lapset olivat toki vanhemmilleen rakkaita, mutta legenda kertoo, että pojan synnyttyä Kustaan,eli amerikkalaisittain John Vuolteen sepänverstaan kylttiin lisättiin sana ´son´. Isosetäni saikin ahkeroida yötä päivää suuren perheensä elättämiseksi. Tänä päivänä Kustaan lapsenlapset ovat näyttelijä Matt Damonin tapaan amerikkalaistuneita varttifinskejä, joilla on juuret paitsi Suomessa, myös muualla Euroopassa.

Alemmassa kuvia suomalaisia metsätyömiehiä ja kämppäemäntiä Kanadassa vuonna 1914. Isosetäni muutti Kanadaan lokakuussa 1913 siirtyen keväällä 1914 Amerikan puolelle Michiganiin. Yllä oleva kuva on Calumetista,  johon John Vuolle vihdoin asettui ja perusti perheen. (Kuvalähde: Siirtolaisinstituutin kuva-arkisto)

Ehdota Vuoden Veraa!

http://www.jokaiselleonpaikkansa.fi/

Hyväntekeväisyyttä

Sivuun pudonneet ovat kuin kynttilöitä, jotka hetkeksi valaisevat hyvyyttämme, kunnes ne voi taas sammuttaa, kirjoittaa Jyrki Lehtola kolumnissaan aikamme hyväntekijöistä (IS 15.2.2014). Kodittomat, mielenterveysongelmaiset, vammaiset ja ylipäänsä kaikki marginaalissa elävät ovat  konkreettinen todiste hyvyydestämme.

Lehtola kirjoittaa vakavasta asiasta. Tämän päivän lööppijournalismi herättää meissä sivistyneissäkin ihmiset animaaliset vaistomme, kun kyse on joko lapsista, vammaisista tai seksuaalivähemmistöistä. Toivottavasti hyvinvointivaltiomme rapautuminen ei johda uuteen hyväntekeväisyysaaltoon, kun on kyse sairaiden, lasten, vammaisten ja vanhusten hyvinvoinnista ja palvelujen turvaamisesta.

Oululainen kirjailija Teuvo Pakkala, itsekin lapsuudessaan puutetta kokenut,  arvosteli 1890-luvulla ilmestyneissä teoksissaan (Vaaralla, Elsa) ajan hyväntekeväisyysinnostusta. Ylemmän luokan rouvat kiersivät köyhälistökortteleita apuaan tarjoten. Nämä hyväntahtoiset rouvat tekivät työtään mielestään vilpittömästi ja kaikesta sydämestään. Vammaisten oma järjestötoiminta lähti käyntiin 1900-luvun alussa juuri tästä syystä - nyt riitti holhous.  Kalle Könkkölän mukaan vammaisten ihmisten yksi suurimmista peloista on edelleen, että heidät rakastetaan kuoliaiksi.

Ilman innokkaita hyväntekeväisyysaktiiveja moni asia olisi jäänyt historiassa toteutumatta. Toiminnallaan he paikkasivat köyhäinhoidon puutteita niin lasten, vanhusten kuin sairaiden ja vammaisten huollossa. Kuten nykyään, niin myös historiasta löytyy esimerkkejä, miten helposti hyväntekijät sokaistuivat työssään. Avustettavat olivat kohteita, joiden toiveita ei juuri kyselty. Lapsettomille, naimattomille naishenkilöille yhdistystoiminta ja työskentely huoltolaitoksissa oli myös eräänlaista äitiyden korviketta, yhteiskunnallista äitiyttä.

Sata vuotta sitten köyhän ja vammaisen lapsen elämässä vaihtoehdot olivat vähissä -joko nälkäkuolema, vaivaishoito tai onnekkaammassa tapauksessa laitos. Täällä sai elämälleen säälliset ulkonaiset puitteet, kuten koulutusta,  ruokaa ja puhtaita vaatteita ja mitä tärkeintä oman ammatin sekä työtä - mahdollisesti myös perheen. Toisenlaisiakin kohtaloita oli, mutta se onkin sitten ihan oman kirjoituksen arvoinen.

Uusi Kuvalehti 28.2.1899

Kurikka 15.1.1907

Onneli ja Anneli

Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat tulivat aikanaan tutuksi lukemista rakastavan Alli -opettajamme lukemana ja edelleenkin kirjat pääsevät mielestäni parhaiten oikeuksiin kuuntelemalla. Äänikirjoiksi Onneli ja Anneli -kirjat ovat mitä parhaimpia. Kurenniemi on suomalaisten Astrid Lindgren, jonka kirjoissa tytöt ovat päättäväisiä ja rohkeita. En ole nähnyt hiljattain ilmestynyttä elokuvaa. Ehkä pitäisi käydä katsomassa, millaisen mökin tytöt löytämillään rahoilla ostivat?

Kuka tarttuisi myös Anni Polvan Tiina-kirjoihin? Kirjasarja oli 1970-luvulla supersuosittu. TV-sarjakin on tehty. Tiina-kirjojen maailma on seesteinen ja viaton ja tottahan se on: lapsuus 1960-luvulla kesti nykyistä pidempään. Poikien kanssa tapeltiin ja oltiin salaa ihastuneita. Tiinasta taisteli uskollisen ihailijan, eli Juhan lisäksi muutkin. Esimurkulle Tiina-kirjat olivat aikanaan nappivalinta. 

Jaakko Ilkan vapautuskirje vuodelta 1596

Marraskuun 25. päivänä 1596 päättivät Etelä-Pohjanmaan suomenkielisten pitäjien talonpojat lopettaa linnaleirin maksamisen sotaväelle ja puolustaa päätöstään asein. Tästä ratkaisusta sai alkunsa nuijasodan nimellä tunnettu talonpoikaiskapina aateliston komentamaa sotaväkeä - aatelisia ja talonpoikaisia ratsumiehiä sekä nihtejä – vastaan, kirjoittaa historioitsija Heikki Ylikangas Suomen tunnetuimman talonpoikaiskapinan, eli nuijasodan synnystä.

Nuijamiesten kapina kukistettiin verisesti tammikuussa 1597, mutta sitä ennen kansannousu oli ehtinyt levitä Pohjanmaalta Hämeeseen ja Savoon. Ennen sotaretken etenemistä Hämeeseen, kotiutettiin armeijasta kaksi raajarikkoa joulun alla 1596. Vapautuskirja annettiin Jalasjärvellä varmennettuna Jaakko Ilkan omalla puumerkillä ja hänen alipäällikkönsä Yrjö Kontsaan jalkajousta kuvaavalla puumerkillä. Vapautuskirjalla vaivaiset ja epäkelvot (ofärdige och ogille) Matti Pertunpoika sekä Martti Tuomaanpoika saivat valtuutuksen matkata takaisin kotiin kenenkään estämättä. Vapautuskirjeen on tallentanut Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen vuonna 1857. Tunnettu suomalaisuusmies työskenteli tuolloin Pietarsaareen siirretyn Vaasan lukion apulaisena. Toimensa ohessa hän hoiti myös lukion kirjastoa. Koulun kirjastolla oli melko laajat kokoelmat, joten Koskinen saattoi käyttää joutoaikansa tutkimustyöhön. Tältä ajalta on myös oheinen Suomen historiaa koskeva lähde. Alkuperäinen vapautuskirja löytyy Tukholman valtionarkistosta (Riksarkivet)  Götrik Fincken Kopio-kirjasta vuodelta 1597.

Vapautuskirje kertoo ennen kaikkea, miten hätäisesti kapinallisjoukkoa koottiin. Jokaisesta talosta kerättiin mies ja joukossa oli myös invalideja ja puolikuntoisia Venäjän sodan veteraaneja. Mirkka Lappalaisen mukaan lopputuloksena oli sekalainen joukko vauraita ja vallanhimoisia suurtilallisia, aatelisvastaisia kuumapäitä ja hätää kärsivää kansaa, vastahakoisia välttelijöitä ja puoli-invalideja. Jaakko Ilkan ja Yrjö Kontsaan vapautuskirja on paitsi tärkeä kirjallinen dokumentti nuijasodasta myös ensimmäinen julkinen todiste fyysisesti vammaisista sodan ja hävityksen köyhdyttämässä Suomessa.

Lähde: Todistuskappaleita Nuijasodan historiaan, toimittanut Y.K, Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen. 1857. Sjuttonde årgången. Utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag, s. 101.

Juttu löytyy myös tammikuun 2014 Invalidityö-lehdestä. Ks. Invalidityö 

Kaikille Pöperö-Maijoille ja Pöhkö-Jukille

Vaahteramäen Eemeli-kirjoissa köyhien elämä oli karua ja yhteiskunnalliset erot maalaisyhteisössä silmin havaittavissa. Kun Kissankulmassa järjestettiin kinkereitä notkuvien pöytien ääressä, järsivät vaivaistalon vanhukset leivänpaloja.  Astrid Lindgren kuvaa 1800-luvun loppupuolen maaseudun vähäosaisia ja tarinoissa on selvä yhteiskunnallinen viesti.

Astrid Lindgren sai idean Eemeli-kirjoihinsa isänsä lapsuudenmuistoista Smoolannissa. Suomessa ensimmäiset vaivaistalot perustettiin 1880-luvulla ja Ruotsissa niitä oli jo aiemmin. Vaivaistaloihin koottiin pitäjän huonokuntoisimmat ja työhön kykenemättömät, eli vanhukset, sairaat ja vammaiset. Tällainen oli myös Kissankulman ja vaivaistalon väliä kulkenut Pöperö-Maija, jonka kautta kuulumiset Eemelin tempauksista kiirivät vaivaistaloon. Kirjan lukeneet tai televisiosta sarjaa seuranneet muistavat vaivaistalon asukkien ikimuistoisen joulujuhlan, kun Eemelin vanhemmat olivat lähteneet joulupäivänä kyläilemään ja lapset olivat jääneet Aatun kanssa kotiin. Pöperö-Maija kiirehti Kissankulmaan mukanaan ikävät uutiset. Vaivaistalon ilkeä johtaja, Komentoora, oli ottanut haltuunsa jouluruoat ja asukkaat olivat jääneet vaille herkkuja. Eemeli ja Aatu kuljettivat vanhukset Kissankulmaan herkuista notkuvan pöydän ääreen. Mukana oli myös Aatun isoisä, Pöhkö-Jukka.

Entisajan höperöt elävät keskuudessamme muistisairaina ja määrä lisääntyy koko ajan väestön ikääntyessä. Vaivaistalojen oloihin tuskin palataan, vaikka hoitopaikkojen ja palveluiden kilpailutus on johtanut siihen, että halvimman tarjouksen jättäneet valitaan hoitopalvelujen tuottajiksi. Toivottavasti jokaiselle nykypäivän Komentooralle käy kuten Eemeli-kirjan ilkeälle vaivaistalon johtajalle - viimeistä joulupöydän herkkua tavoitellessaan putoaakin Eemelin tekemään ansaan, sudenkuoppaan. Oikeudenmukaisuus palkitaan, ja niin myös Eemelistä tuli myöhemmin kunnanvaltuutettu ja pitäjän uskottu mies.