Kirjailija, Susanna Alakosken, esikoisromaani Svinalängorna (Sikalat) palkittiin vuonna 2006 Ruotsin merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla, Augustilla. Kirjasta on tehty myös elokuva Sovinto. Alakoski kuvaa suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämää Ruotsissa, kaipuuta kotimaahan sekä vanhempien alkoholismia ja perheväkivaltaa. Tytär Leena ottaa tehtäväkseen perheestään huolehtimisen.  Esikoisromaani on lähes uskomaton tarina suomalaisesta perhehelvetistä hyvinvointivaltio Ruotsissa. Uusin teos, Köyhän lokakuu, antaa todellisista tapahtumista vielä karmeamman kuvan. Kirjan suomennos ilmestyi viime vuonna ja kirja on huomioitu laajalti myös mediassa. Kirjan lukeminen oli  ahdistava kokemus, joten luin sitä pala palalta. Joitakin kohtia oli pakko jättää väliin.

Susanna Alakoski muutti viisivuotiaana perheineen Ruotsiin, ja sen eteläisimpään osaan, rannikkokaupunkiin nimeltä Ystad, joka on myöhemmin tullut tunnetuksi ruotsalaisesta dekkarisarjasta, Wallander. Nykyään sosionomi-kirjailija asuu perheineen Tukholmassa. Köyhän lokakuussa Alakoski käy läpi viranomaisten dokumentteja perheestään, ja vertaa niitä omiin muistoihinsa. Asiakirjoja on satoja, niin poliisin, sairaalan kuin sosiaalitoimen dokumentteja. Lainaukset viranomaistodistuksista ja oma muistot kulkevat tekstissä rinnakkain. Stereotypiat suomalaisista siirtolaisista Ruotsissa saavat vahvistusta Alakosken kerronnassa: suomalaiset juovat joko itsensä hengiltä, joutuvat vankilaan tai mielisairaalaan. Naiset seuraavat perässä ja unohtavat lapsensa.

Alakosken esikoisteos tuo mieleen Moa Martinssonin (1890-1964) työläiskuvaukset 1900-luvun alun Ruotsista. Alakosken lapsuudessa ei ollut tuberkuloosia ja Martinssonin lapsuuden kaltaista köyhyyttä. Moan äiti oli sitkeä selviytyjä toisin kuin Sikalat –kirjan äiti. Yksi yhteinen tekijä kuitenkin löytyy: juurettomuus. Martinssonin kirjassa perhe muuttaa maalta kaupunkiin, Alakosken kirjassa Suomesta Ruotsiin. Sikalat –kirjan aikuiset ovat sodan lapsia ja muutto Ruotsiin laukaisee vanhat traumat. Alakoski ei kuitenkaan halua rakentaa vanhemmistaan sodan uhreja, vaan aikuisia, joilla on vastuu perheestään:

”Ei, en ole lähtöisin edesvastuullisesta ruotsalaisesta työläisperheestä. Olen lähtöisin edesvastuuttomasta suomalaisesta työläisperheestä, joka pakenee maastaan sotien jälkeen. Se ottaa kimpsunsa ja kampsunsa ja hukuttaa surunsa ja murheensa. Se aloittaa alusta, se tekee parhaansa mukaan. Lastenkodissa (sodan takia), kurjuudessa (sodan takia) vietetyn elämän jälkeen.” (Köyhän lokakuu 2012, s. 124).

Köyhän lokakuu on päiväkirja, joka ei kaunistele. Alakosken mukaan fiktio on lähes aina lieventävää ja kaunistelevaa.  Romaanissa todellisuus arkipäiväistyy kuten oikeassakin elämässä. Köyhän lokakuun kieli on silti karuudessaan kaunista, jopa runollista.

Susanna Alakoski on uutuusteoksellaan halunnut katkaista pitkän hiljaisuuden suomalaisten maahanmuuttajien elämästä Ruotsissa. Vaikeneminen on pettämistä myös edellisiä sukupolvia kohtaan. Susanna Alakosken äidinäiti haudattiin Ruotsiin vastoin tahtoaan ja ilman sukunimeään. 1970-luvulla suomalainen siirtolainen ei uskaltanut puhua suomea julkisella paikalla muuten kuin kuiskaten. Suomen kielen asema oli huono ja syyt olivat niin sosiaaliset kuin kulttuuriset. Suomalaisista aiheutui vain ongelmia. Ruotsin suurin siirtolaisryhmä on maksanut Ruotsin yhteiskunnalle pitkän pennin, kuten kirjailija asian ilmaisee. Toisen polven maahanmuuttaja joutuu edelleen kysymään, olenko kelvollinen. Köyhän lokakuu on jatkoa omaelämäkerralliselle esikoisteokselle. Se paitsi kertoo totuuden yhden ”kummallisen suomalaisperheen” vaiheista, myös maahanmuuttajaperheen lapsen kivuliaasta selviytymisestä.


Susanna Alakoski, Köyhän lokakuu. Päiväkirja. Schildts&Söderströms, Helsinki 2013.Suomentanut Katriina Huttunen. 332 s.

Kommentit