Kirjailija, Susanna Alakosken,
esikoisromaani Svinalängorna (Sikalat) palkittiin vuonna 2006 Ruotsin
merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla, Augustilla. Kirjasta on tehty myös
elokuva Sovinto. Alakoski kuvaa suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämää
Ruotsissa, kaipuuta kotimaahan sekä vanhempien alkoholismia ja perheväkivaltaa.
Tytär Leena ottaa tehtäväkseen perheestään huolehtimisen. Esikoisromaani on lähes uskomaton tarina
suomalaisesta perhehelvetistä hyvinvointivaltio Ruotsissa. Uusin teos, Köyhän
lokakuu, antaa todellisista tapahtumista vielä karmeamman kuvan. Kirjan
suomennos ilmestyi viime vuonna ja kirja on huomioitu laajalti myös mediassa.
Kirjan lukeminen oli ahdistava kokemus,
joten luin sitä pala palalta. Joitakin kohtia oli pakko jättää väliin.
Susanna Alakoski muutti
viisivuotiaana perheineen Ruotsiin, ja sen eteläisimpään osaan,
rannikkokaupunkiin nimeltä Ystad, joka on myöhemmin tullut tunnetuksi
ruotsalaisesta dekkarisarjasta, Wallander. Nykyään sosionomi-kirjailija asuu
perheineen Tukholmassa. Köyhän lokakuussa Alakoski käy läpi viranomaisten
dokumentteja perheestään, ja vertaa niitä omiin muistoihinsa. Asiakirjoja on
satoja, niin poliisin, sairaalan kuin sosiaalitoimen dokumentteja. Lainaukset
viranomaistodistuksista ja oma muistot kulkevat tekstissä rinnakkain.
Stereotypiat suomalaisista siirtolaisista Ruotsissa saavat vahvistusta
Alakosken kerronnassa: suomalaiset juovat joko itsensä hengiltä, joutuvat
vankilaan tai mielisairaalaan. Naiset seuraavat perässä ja unohtavat lapsensa.
Alakosken esikoisteos tuo mieleen
Moa Martinssonin (1890-1964) työläiskuvaukset 1900-luvun alun Ruotsista.
Alakosken lapsuudessa ei ollut tuberkuloosia ja Martinssonin lapsuuden
kaltaista köyhyyttä. Moan äiti oli sitkeä selviytyjä toisin kuin Sikalat
–kirjan äiti. Yksi yhteinen tekijä kuitenkin löytyy: juurettomuus. Martinssonin
kirjassa perhe muuttaa maalta kaupunkiin, Alakosken kirjassa Suomesta Ruotsiin.
Sikalat –kirjan aikuiset ovat sodan lapsia ja muutto Ruotsiin laukaisee vanhat
traumat. Alakoski ei kuitenkaan halua rakentaa vanhemmistaan sodan uhreja, vaan
aikuisia, joilla on vastuu perheestään:
”Ei, en ole lähtöisin
edesvastuullisesta ruotsalaisesta työläisperheestä. Olen lähtöisin
edesvastuuttomasta suomalaisesta työläisperheestä, joka pakenee maastaan sotien
jälkeen. Se ottaa kimpsunsa ja kampsunsa ja hukuttaa surunsa ja murheensa. Se
aloittaa alusta, se tekee parhaansa mukaan. Lastenkodissa (sodan takia),
kurjuudessa (sodan takia) vietetyn elämän jälkeen.” (Köyhän lokakuu 2012, s. 124).
Köyhän lokakuu on päiväkirja, joka
ei kaunistele. Alakosken mukaan fiktio on lähes aina lieventävää ja
kaunistelevaa. Romaanissa todellisuus
arkipäiväistyy kuten oikeassakin elämässä. Köyhän lokakuun kieli on silti karuudessaan
kaunista, jopa runollista.
Susanna Alakoski on
uutuusteoksellaan halunnut katkaista pitkän hiljaisuuden suomalaisten
maahanmuuttajien elämästä Ruotsissa. Vaikeneminen on pettämistä myös edellisiä
sukupolvia kohtaan. Susanna Alakosken äidinäiti haudattiin Ruotsiin vastoin tahtoaan
ja ilman sukunimeään. 1970-luvulla suomalainen siirtolainen ei uskaltanut puhua
suomea julkisella paikalla muuten kuin kuiskaten. Suomen kielen asema oli huono
ja syyt olivat niin sosiaaliset kuin kulttuuriset. Suomalaisista aiheutui vain
ongelmia. Ruotsin suurin siirtolaisryhmä on maksanut Ruotsin yhteiskunnalle
pitkän pennin, kuten kirjailija asian ilmaisee. Toisen polven maahanmuuttaja
joutuu edelleen kysymään, olenko kelvollinen. Köyhän lokakuu on jatkoa
omaelämäkerralliselle esikoisteokselle. Se paitsi kertoo totuuden yhden
”kummallisen suomalaisperheen” vaiheista, myös maahanmuuttajaperheen lapsen
kivuliaasta selviytymisestä.
Susanna Alakoski, Köyhän lokakuu.
Päiväkirja. Schildts&Söderströms, Helsinki 2013.Suomentanut Katriina
Huttunen. 332 s.
Kommentit
Lähetä kommentti