lauantai 18. marraskuuta 2017

Äidin sukua


Isovanhempani Hilma ja Kustaa kihlajaiskuvassaan 1920-luvun loppupuolella.

Olen blogissani kirjoittanut lähinnä isänpuoleisesta suvusta. Äidin suku on jäänyt vähemmälle. Omat muistot, äidin kertomukset ja muutamat valokuvat ovat  aineistoani.

Kustaa joutui Suomenlinnan vankileirille vartijaksi keväällä 1918 - 22-vuotiaana. Hän oli todistamassa punaisten vankien julmaa kohtelua. Erään kerran vangit olivat löytäneet kuolleen kissan, josta nylkemisen jälkeen keittivät itselleen syötävää. Saksalainen vartija kulki ohi, potkaisi kattilan nurin ja sanoi "Miauu". Oheisesta kuvasta näkyy, miten heikossa kunnossa olevat vangit käyttävät päivänsä lepäilemällä.

Punavankeja Suomenlinnan vankileirillä (kuvaaja Niilo Toivonen 1918, Museoviraston kuvakokoelmat)


Sodan jälkeen Kustaa jäi Helsinkiin kirvesmieheksi, kunnes sairasteleva isä kutsui poikansa takaisin kotiin. Tila olisi kohta ilman isäntää ja jonkun olisi jatkettava. Nuoruus päättyi tähän.  Talvisodan syttyessä joutui jo 43 vuotta täyttänyt mies sotaan, mutta niin hän vain kulki läpi talvisodan, jatkosodan ja vielä Lapin sodan. Ruumiillisesti ehyenä säilynyt mies saapui kotiinsa enemmän ja vähemmän terveytensä menettäneenä.


Sahalahden pojat etenevät Hopeasalmella. (Veikko Kanninen, valokuvaaja 1941, Vapriikki)


Isoisääni en koskaan tutustunut, vaikka syntymäni ja hänen kuolemansa asettuivat lähes samaan ajankohtaan ja samaan sairaalaan. Sen sijaan Kustaan veljen Akustin (August) tapasin useaan kertaan, kun hän vaimonsa Hiljan kanssa kutsui meidät mökilleen Pelisalmelle. August oli sodan jälkeen Tampereen kaupungilla kuorma-autonkuljettajana. Hilja oli ollut Tammelan torin varressa olleessa kahvilassa myyjänä ja sieltä Akusti hänet treffasi. Omien isovanhempieni ensitapaamisesta en tiedä. Ikäeroakin heillä oli kymmenen vuotta. Akustin mökillä käytiin saunassa ja uitiin sekä syötiin hyviä savustettuja muikkuja. Mökissä ei ollut sähköä vaan öljylamppu. Pöydän ääressä aikuiset joivat kahvia ja jossain vaiheessa Akusti kaivoi kaapista putelin, josta kaateli miesväen kahvikuppeihin pienet plöröt.

Hilma oli hiljainen ja vaatimaton, sellainen perinteinen huivipäämummu, selkä kumarassa kulkien. Kiireisellä äidillä ei aina ollut aikaa laittaa hiuksiani, mutta mummo letitti tai laittoi hiukseni kauniisti. Hän myös neuloi nukenvaatteita kuten oli tehnyt omille tyttärilleen aikanaan. Mustikoita ja puolukoita meillä oli saavit täynnä, kun mummu meille niitä toimitti. Pieni jakkara ja ämpäri mukanaan hän kulki korvessa, jonka hyvin tunsi. Mukana kulki kilkuttava lehmänkello karhujen varalta.

Äidin puoleista sukua olen pitänyt perihämäläisenä: vakaita, työteliäitä ja vaatimattomia ihmisiä. Toisin kuin herraskainen isän suku. Isän äidin sukujuuret juontavat Sääksmäen rusthollarisukuihin ja Keski-Eurooppaan saakka.  Myös kansanomainen isänisäni, Lentolan Kalle, ihaili kuninkaallisia ja historian merkkihenkilöitä Flemingejä myöten. Ruotsin kuninkaallisetkin hän osasi niin etu- kuin takaperin.


lauantai 4. marraskuuta 2017

Kevät, jota ei koskaan tullut



Agathon Meurman viimeisinä vuosinaan seuranaan tytär Helmi Virkkunen lautapelin ääressä. (Museovirasto, kuvakokoelmat)

Suurten nälkävuosien aikana 1860-luvulla yli kymmenesosa koko maan tuolloisesta väestöstä menehtyi nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin.  Erityisen ankarasti kadot koettelivat Itä- ja Keski-Suomea, mutta ei Hämekään tuhoilta säästynyt.

Agathon Meurmanin muistelmat nälkävuosilta on autenttinen dokumentti siitä, miten silloisten päättäjien suunnitelmat menivät totaalisesti pieleen. Syy ei ollut pelkästään kassanvartija Snellmanin, vaan myös luonto-olosuhteiden, jotka olivat arvaamattomat ja kohtuuttomat. Toukokuun yhdeksäs päivä vuonna 1867 Kangasalla raivosi 16 tuntia kestänyt pyryilma, joka kohotti kinokset aitojen ja kattojen tasolle, kertoo Meurman muistelmissaan.

Muistelmista välittyy virkamiesten idealistinen käsitys asioiden järjestymisestä. Kansaa tuli patistaa suurempaan ahkeruuteen ja säästäväisyyteen. 1860-luvun alkupuoli oli ollut täynnä huonoja satovuosia ja kuntien viljalaaritkin alkoivat olla tyhjiä. Kaupasta ei enää velaksi saanut, kun entistäkin velkaa oli. Kun  kerjäläislaumat lähtivät liikkeelle, kehuu Meurman väestön rauhanomaisuutta ja moraalia. Todellisuus oli toinen. Rikollisuus lisääntyi - samoin yleinen levottomuus. Nälkäkuoleman partaalla olevalla ei ollut enää mitään menetettävää.

Viimeistään kerjäläislaumat ja tautien leviäminen kulovalkean tavoin järkyttivät Kangasalan karhua. Kauhunvuoden 1868 tapahtumat jäivät iäksi mieleen. Armeliaisuutta riitti ja hätää kärsiviä ei käännytetty:

Omasta puolestani täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut siinä muuta kuin jaloissa.

Kerjäläisten myötä sairashuoneet täyttyivät Kangasalla, mutta tautien pelossa sairastuneet jäivät oman onnensa ojaan, kun hoitajat sairastuivat. Aamulla kantoivat ne, jotka vielä kykenivät kuolleet johonkin vajaan siihen saakka, kun jäätyneet ruumiit saatiin maan poveen.

Kotikulmilla ei haluttu kerjätä ja tuskin heitä olisi siellä yhtä suopeasti kohdeltu kuin kaukana kotoa, pohti Agathon Meurman. Kangasalan taloissa kävi keskimäärin kymmenen, suuremmissa useita kymmeniä, syrjäisissä korpimökeissäkin ainakin yksi kerjäläisperhe päivässä.Meurmanin mielestä kauheassa tilanteessa oli parempi, että kerjäläiset pidettiin liikkeessä. Kangasalla oli sairaita sijoitettu "mökkiläisakkojen" luo, "yhden kuhunkin paikkaan.". Seurauksena oli usein myös hoitajan sairastuminen

Venäjältä tuodut jauhomatot tulevat esiin myös Meurmanin muistelmissa. Niitä maksettiin mm. palkkana hätäaputyömailla. Jauhomatoiksi kutsuttiin suuria, litteitä niinisäkkejä, joissa jauhoja kuljetettiin Venäjältä Suomeen:

...nuo usein walitettawasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden kowiksi
kapaantuneita möhkäleitä täytyi kirweenpohjalla pienentää.

Kangasalla kuolleiden määrä nousi vuoden 1866 lähes kahdestasadasta kolmeensataan 1867. Kauhunvuonna 1868 Kangasalla menehtyi nälkään ja tauteihin 409 henkilöä. Pohjois-Hämeen katastrofikunta oli Orivesi, jossa oli 1868 lähes saman verran väkeä kuin Kangasalla. Kuolleita oli kuitenkin tuplaten eli yli 800.

Lähteenä käytin:

Meurman, Agathon, Nälkäwuodet 1860-luwulla. Kansanvalistusseura: Helsinki 1892.

Nevala, Kirsi, Kerjäläisiä ja jauhomattoja – 1860-luvun nälkävuodet muistitietoaineistoissa. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere 2015.

Turpeinen, Oiva, Nälkä vai tauti tappoi. Kauhunvuodet 1866-1868. Historiallisia Tutkimuksia 136. SHS. Helsinki. 1986.