Kevät, jota ei koskaan tullut



Agathon Meurman viimeisinä vuosinaan seuranaan tytär Helmi Virkkunen lautapelin ääressä. (Museovirasto, kuvakokoelmat)

Suurten nälkävuosien aikana 1860-luvulla yli kymmenesosa koko maan tuolloisesta väestöstä menehtyi nälkään ja siitä johtuviin sairauksiin.  Erityisen ankarasti kadot koettelivat Itä- ja Keski-Suomea, mutta ei Hämekään tuhoilta säästynyt.

Agathon Meurmanin muistelmat nälkävuosilta on autenttinen dokumentti siitä, miten silloisten päättäjien suunnitelmat menivät totaalisesti pieleen. Syy ei ollut pelkästään kassanvartija Snellmanin, vaan myös luonto-olosuhteiden, jotka olivat arvaamattomat ja kohtuuttomat. Toukokuun yhdeksäs päivä vuonna 1867 Kangasalla raivosi 16 tuntia kestänyt pyryilma, joka kohotti kinokset aitojen ja kattojen tasolle, kertoo Meurman muistelmissaan.

Muistelmista välittyy virkamiesten idealistinen käsitys asioiden järjestymisestä. Kansaa tuli patistaa suurempaan ahkeruuteen ja säästäväisyyteen. 1860-luvun alkupuoli oli ollut täynnä huonoja satovuosia ja kuntien viljalaaritkin alkoivat olla tyhjiä. Kaupasta ei enää velaksi saanut, kun entistäkin velkaa oli. Kun  kerjäläislaumat lähtivät liikkeelle, kehuu Meurman väestön rauhanomaisuutta ja moraalia. Todellisuus oli toinen. Rikollisuus lisääntyi - samoin yleinen levottomuus. Nälkäkuoleman partaalla olevalla ei ollut enää mitään menetettävää.

Viimeistään kerjäläislaumat ja tautien leviäminen kulovalkean tavoin järkyttivät Kangasalan karhua. Kauhunvuoden 1868 tapahtumat jäivät iäksi mieleen. Armeliaisuutta riitti ja hätää kärsiviä ei käännytetty:

Omasta puolestani täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut siinä muuta kuin jaloissa.

Kerjäläisten myötä sairashuoneet täyttyivät Kangasalla, mutta tautien pelossa sairastuneet jäivät oman onnensa ojaan, kun hoitajat sairastuivat. Aamulla kantoivat ne, jotka vielä kykenivät kuolleet johonkin vajaan siihen saakka, kun jäätyneet ruumiit saatiin maan poveen.

Kotikulmilla ei haluttu kerjätä ja tuskin heitä olisi siellä yhtä suopeasti kohdeltu kuin kaukana kotoa, pohti Agathon Meurman. Kangasalan taloissa kävi keskimäärin kymmenen, suuremmissa useita kymmeniä, syrjäisissä korpimökeissäkin ainakin yksi kerjäläisperhe päivässä.Meurmanin mielestä kauheassa tilanteessa oli parempi, että kerjäläiset pidettiin liikkeessä. Kangasalla oli sairaita sijoitettu "mökkiläisakkojen" luo, "yhden kuhunkin paikkaan.". Seurauksena oli usein myös hoitajan sairastuminen

Venäjältä tuodut jauhomatot tulevat esiin myös Meurmanin muistelmissa. Niitä maksettiin mm. palkkana hätäaputyömailla. Jauhomatoiksi kutsuttiin suuria, litteitä niinisäkkejä, joissa jauhoja kuljetettiin Venäjältä Suomeen:

...nuo usein walitettawasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden kowiksi
kapaantuneita möhkäleitä täytyi kirweenpohjalla pienentää.

Kangasalla kuolleiden määrä nousi vuoden 1866 lähes kahdestasadasta kolmeensataan 1867. Kauhunvuonna 1868 Kangasalla menehtyi nälkään ja tauteihin 409 henkilöä. Pohjois-Hämeen katastrofikunta oli Orivesi, jossa oli 1868 lähes saman verran väkeä kuin Kangasalla. Kuolleita oli kuitenkin tuplaten eli yli 800.

Lähteenä käytin:

Meurman, Agathon, Nälkäwuodet 1860-luwulla. Kansanvalistusseura: Helsinki 1892.

Nevala, Kirsi, Kerjäläisiä ja jauhomattoja – 1860-luvun nälkävuodet muistitietoaineistoissa. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere 2015.

Turpeinen, Oiva, Nälkä vai tauti tappoi. Kauhunvuodet 1866-1868. Historiallisia Tutkimuksia 136. SHS. Helsinki. 1986.

Kommentit