Vaahteramäen Eemeli-kirjoissa köyhien elämä oli
karua ja yhteiskunnalliset erot maalaisyhteisössä silmin havaittavissa. Kun
Kissankulmassa järjestettiin kinkereitä notkuvien pöytien ääressä, järsivät
vaivaistalon vanhukset leivänpaloja. Astrid Lindgren kuvaa 1800-luvun
loppupuolen maaseudun vähäosaisia ja tarinoissa on selvä yhteiskunnallinen
viesti.
Astrid Lindgren sai idean Eemeli-kirjoihinsa isänsä
lapsuudenmuistoista Smoolannissa. Suomessa ensimmäiset vaivaistalot
perustettiin 1880-luvulla ja Ruotsissa niitä oli jo aiemmin. Vaivaistaloihin
koottiin pitäjän huonokuntoisimmat ja työhön kykenemättömät, eli vanhukset,
sairaat ja vammaiset. Tällainen oli myös Kissankulman ja vaivaistalon väliä
kulkenut Pöperö-Maija, jonka kautta kuulumiset Eemelin tempauksista kiirivät
vaivaistaloon. Kirjan lukeneet tai televisiosta sarjaa seuranneet muistavat
vaivaistalon asukkien ikimuistoisen joulujuhlan, kun Eemelin vanhemmat olivat
lähteneet joulupäivänä kyläilemään ja lapset olivat jääneet Aatun kanssa
kotiin. Pöperö-Maija kiirehti Kissankulmaan mukanaan ikävät uutiset.
Vaivaistalon ilkeä johtaja, Komentoora, oli ottanut haltuunsa jouluruoat ja asukkaat
olivat jääneet vaille herkkuja. Eemeli ja Aatu kuljettivat vanhukset
Kissankulmaan herkuista notkuvan pöydän ääreen. Mukana oli myös Aatun isoisä,
Pöhkö-Jukka.
Entisajan höperöt elävät keskuudessamme
muistisairaina ja määrä lisääntyy koko ajan väestön ikääntyessä. Vaivaistalojen
oloihin tuskin palataan, vaikka hoitopaikkojen ja palveluiden kilpailutus on
johtanut siihen, että halvimman tarjouksen jättäneet valitaan hoitopalvelujen
tuottajiksi. Toivottavasti jokaiselle nykypäivän Komentooralle käy kuten
Eemeli-kirjan ilkeälle vaivaistalon johtajalle - viimeistä joulupöydän herkkua
tavoitellessaan putoaakin Eemelin tekemään ansaan, sudenkuoppaan.
Oikeudenmukaisuus palkitaan, ja niin myös Eemelistä tuli myöhemmin
kunnanvaltuutettu ja pitäjän uskottu mies.
