sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Pettua pöytään


Ankara ilmasto ja toistuvat katovuodet ovat opettaneet suomalaiset säästeliääksi leivän käyttäjiksi. Viljajauhojen korvikkeita on käytetty läpi vuosisatojen niin yleisesti, että erilaiset hätäleivät, etenkin pettu vakiintuivat omaksi ruokalajikseen. Hätäleipää syötiin muinakin kuin huonoina vuosina.

Suomessa tunnettiin 1700-luvulla ainakin parikymmentä hätäleipälajia. Tavallisin ja tunnetuin hätäleipä oli pettu. Puhdasta pettuleipää käytettiin, jotta saataisiin hankittua vaikka arvokasta suolaa tai muita elintarvikkeita viljaa myymällä. Omassa taloudessa tyydyttiin nurkumatta huonompaan leipään. Myös viinanhimo sai tarttumaan pettuleipään. Vilja jalostettiin mieluimmin juovuttavaksi juomaksi kuin leipäjauhoksi.

Pettua kerättiin alkukesästä

Kansankielessä petulla tarkoitetaan puun, eritoten männyn jälsi- ja nilakerroksia, jotka on irrotettu ravintona käytettäväksi. Yhdessä jälsi ja nila muodostavan pintapuun, josta puhutaan myös termillä manto. Vain tässä rungon osassa vesi ja ravinteet kulkevat juurista latvukseen. Muu osa puun varresta on kuollutta.

Petun keräämiseen lähdettiin perinteisesti viimeistään alkukesästä kylvötöiden tultua tehdyksi. Tuolloin puun kuori oli ihollaan eli nilalla. Se irtosi helposti ja sisälsi myös runsaimmin ravintoa mahlan ollessa vielä vuolaana kudoksissa.

Pettua kerättiin sekä pystypuusta että kaadetusta ohuemmasta puusta. Ensin kuorittiin päällimmäinen kova kaarna pois kuorimapetkeleellä, pettuhöylällä tai vuolu- eli koloraudalla. Kaadettu puu saatettiin kuoria kokonaan ja jättää sitten lahoamaan. Joskus jältän ottoon oli turvauduttava loppukesästä, syksyllä ja talvella. Kylmänä aikana tukki oli katkaistava rungosta ja tuotava ensin lämpimään tai tulen ääreen sulamaan. Kun lämmenneestä puusta oli sitten vuoltu kaarna ja parkki pois, irtosi jälttä kookkaina levyinä.

Normaalikokoisesta petäjästä tuli noin kaksi kiloa pettujauhoja

Pettujauhoja saatiin vasta tiettyjen käsittelyvaiheiden jälkeen; tarkoitus oli poistaa ruoansulatukselle haitalliset aineet. Suuret pettulevyt rouhittiin ensin korennolla isossa tynnyrissä pienemmiksi palasiksi, josta ne siirrettiin huhmareeseen. Survottu petturouhe saatettiin seuloa vielä uudelleen liian karkeaksi jääneiden hitusten erottamiseksi. Normaalikokoisesta petäjästä tuli juuri ja juuri kaksi kiloa pettujauhoja. Kun pettua keitettiin, saatiin valkeita jauhoja, jolloin leivästäkin tuli vaaleaa.  Paahtamalla valmistetut pettujauhot olivat väriltään punaruskeita ja toisin kuin keittämällä valmistetuissa jauhoissa, paahdetussa jauhossa ei pihkan maku erottunut niin vahvasti. Jauhot oli myös helpompi leipoa ja leipä suli vatsassa paremmin.


Petäjää nyljetään Taivalkosken Matalaisessa 1917. (Museovirasto, valokuvaaja Samuli Paulaharju).



Pettua survotaan vuonna 1917. (Museovirasto, valokuvaaja Samuli Paulaharju).


Saarijärven Paavokin kehotti leipomaan leipään puolet petäjäistä

Saarijärven Paavo kehotti vaimoansa leipomaan leipään puolet petäjäistä. Tavallinen pettuleipä oli puolipetäjäinen kohotettu ja hapatettu petäjäleipä, jossa oli vähintään kolmasosa, mutta tavallisesti puolet puhdasta rukiista tai kaurasta saatua jauhoa. Pettuleivän sulavuutta voitiin parantaa sotkemalla taikinaan juureksia kuten naurista, perunaa tai lanttua. Paistamisen jälkeen leivät pantiin kuivumaan pariksi päiväksi. Liiaksi kuivunut leipä maistui kuitenkin pahalta ja oli kivikovaa.

Imelletty pettuleipä valmistettiin kuten tavallinen pettuleipä, eli vähintään kolmasosa jauhoista oli oikeita viljajauhoja. Ohra-, ruis- tai kaurajauhoista valmistettiin vellimäinen ohut imellys, johon lisättiin myöhemmin varoen petäjäjauhot. Taikinasta leivottiin sentin paksuiset rieskat uunissa paistettavaksi. Petäjärieskat olivat tuoreina jopa miellyttävän makuisia. Rieskat olivat suosittuja leipomuksia ainakin Kainuun korpimailla ja jos voita oli saatavilla, niin voinokareen kanssa rieska oli herkkua.

Puhdasta pettuleipää valmistettiin silloin, kun viljajauhot olivat päässeet kokonaan loppumaan. Näin kävi katovuosina. Puhdasta pettua eli silkkoa ei voinut niin nostattaa kuin imellyttääkään. Raaka-aineet olivat kylmä vesi, pettujauhot ja suola. Suola liotettiin veteen, siihen lisättiin pettujauhot ja sekoitettiin taikinan tapaiseksi tahnaksi. Taikina oli hyvin haurasta. Useimmiten leivän ympärille laitettiin katajasta tai päreestä tehty vanne. Taikina nostettiin vanteen sisään lusikalla ja paineltiin petäjäisen kakun pinta tasaiseksi. Kohtalaisella lämmöllä kypsyttämiseen kului aikaa. Kypsymisen aikana leivästä valui nestettä alla olevalle levylle. Uunia avatessa lemahti uumenista virtsaa muistuttava haju. Tästä kansa sai aiheen sanontaan leipä kusi alleen. Leipää ei voinut nauttia heti paistopäivänä. Sitä ei kenenkään vatsa sietänyt.  Sellaisenaan puhdasta pettuleipää ei saanut niellyksi, vaan leivästä murrettu pala kastettiin maitovelliin tai viimeisistä jauhonrippeistä valmistettuun laihaan ruisvelliin.

Pettua pidettiin terveellisenä ravintona, jos oli laittaa puolet oikeista jauhoista sekaan. Pidemmän päälle pelkän petun syönti ei ollut terveellistä. Jatkuva runsas petun syönti sai jalat ja vatsan turpoamaan, laihdutti, aiheutti ummetuksen, kalpean ja mustansinervän ihon ja lopulta munuaisten turmeltuessa vesipöhön. Suurina nälkävuosina 1867-1868 vilja oli katovuosien tapaa kevyempää ja ravintoarvoltaan kehnompaa. Vuoden 1867 jyviä luonnehdittiin kauheiksi kahuiksi, joista ei ollut siemeniksi, mutta paremman puutteessa nämäkin olivat haluttuja. Petun lisäksi käytettiin myös olkia ja jäkäliä. Käyttäkää jäkälää lipeässä, huuhtokaa ja valmistakaa jauhoja, kirjoitti J. V. Snellman 1867. Myös Elias Lönnrot oli puhunut jäkäläleivän ja -jauhojen puolesta. Perinteiselle petulle jäkälästä ei kuitenkaan ollut kilpailijaksi.


Pettu- ja jäkäläleipää vuodelta 1868. (Museovirasto).

Petun syöntiä pidettiin kriisiaikoina välttämättömänä eikä sitä rahvaan keskuudessa hävetty. Kansan yleisen elintason noustessa 1800-luvun lopulta lähtien puisevien ruokien syöntiä ei ulkopuolisille ihmisille juuri mainostettu. Juhliin ja muiden nähtäville haluttiin valmistaa ruokaa kelvolliseksi katsotuista raaka-aineista. Pettua ei ole enää ensimmäisen maailmansodan jälkeen suositeltu ihmisten syötäväksi. Nykyään pettuleipiä leivotaan mm. erilaisille perinnepäiville. Leivissä pettu maistuu vain nimeksi ja ei sellaisenaan muistuta perinteistä pettuleipää.

Juttu on mukailtuna julkaistu Tekniikan Historia -lehdessä numero 6 2017.

Lähteet:

Järvinen, Lilja, Puolet petäjäistä. 2015.
Korhonen, Teppo, Puusta syötävää. Suomen Museo 1986. Vammala 1987, s. 65-106.
Turpeinen, Oiva, Nälkä vai tauti tappoi. Kauhunvuodet 1866-1868. Historiallisia Tutkimuksia 136. SHS. Helsinki. 1986.
Siida – Saamelaismuseo ja luontokeskus osoitteessa http://www.siida.fi/sisalto
http://www.suomenmaa.fi/uutiset/nalkavuosien-leipaa-nykyiseen-makuun-6.3.54236.9f793f7c8f

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Piikatytön raaka surma vuonna 1839

Vuonna 1839 Keuruun lukkari Matias Saxberg pahoinpiteli nuoren naisen kuoliaaksi, ja noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänet itsensä murhattiin. Jälkimmäisestä väkivallanteosta kirjoitti päiväkirjaansa pitäjän apulaispapin 17-vuotias tytär Lydia Bergroth, myöhemmin Hällfors. Lydia Hällforsin muistelmateos Äidin muistelmia on kirjoitettu kahdessa jaksossa vuosina 1907 ja 1911. Muistelmissa keskitytään paimentytön surmaan.

Lydia Hällforsin (1844–1916) teos on ensimmäisiä naisen kirjoittamia ja suomenkielellä julkaistuja omaelämäkertoja. Se ilmestyi 1924, vaikka on kirjoitettu jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Teos on herttainen kuvaus lapsuudesta ja nuoruudesta 1800-luvun puolivälin herännäispappilassa. Lukkari Saxbergin rikos nousee esiin sinänsä kepeän lapsuudenmuistelun lomassa.

Tekijänä vihattu lukkari

Kirjan kiinnostavimman tarinan päähenkilönä on vihattu ja virkaansa ilmeisen sopimaton lukkari Matias Saxberg.  Lukkari Saxbergia kuvataan ahneeksi, häikäilemättömäksi ja väkivaltaiseksi. Saxberg oli köyhiä nöyryyttävä irstailija, joka kerskui kymmenillä aviottomilla lapsillaan. Ulkonäöltään hänen kerrottiin olevan komea. Rikos, josta Saxberg joutui käräjille, oli 21-vuotiaan paimentytön Eeva Maria Matintyttären raaka surma. Eeva Maria oli laskenut karjan vahingossa lukkarin vuokraamalle niitylle, mistä raivostuneena lukkari tappoi paimenen muutamalla iskulla. 

Eeva Mariasta tiedetään, että hän omasi kauniiden hiusten lisäksi sanavalmiutta ja omanarvontuntoa. Hän oli ehtinyt käydä piikomassa Kuorevedellä saakka ja elämä oli sujunut kaikin puolin nuhteettomasti. Luultavasti nenäkäs piikalikka kävi lukkarin hermoille kohtalokkain seurauksin. Normaalisti rikoksen tekijä olisi Venäjän vallan alaisessa Suomessa passitettu Siperiaan. Kahden vuoden tutkintavankeuden jälkeen rangaistus lieveni sakkoihin ja häpeäpenkkiin yhden istumiskerran verran. Lukkarinvirkansakin Saxberg sai pitää. Paha sai palkkansa, kun lukkari Saxberg tuli vuonna 1861 murhatuksi emännöitsijänsä kanssa. Murhan takana oli tilan uusi omistaja. Syynä olivat ahneen syyntinkiukon vaatimukset ylenmääräisestä ruoan ja juoman määrästä. Saxbergin murhaajat joutuivat kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Lukkari Saxbergin rikoksesta kirjan kirjoittanut historioitsija Matti Peltonen on jäljittänyt Lydia Hällforsin muistelmien lisäksi kaksi muuta kertomusta Saxbergin surmatyöstä. Aiheesta sepitettiin kansan keskuudessa runoja, joita merkittiin muistiin Keuruulla ja liitettiin Kansanrunousarkiston kokoelmiin vuonna 1851.



                                                              Lydia Hällfors. (Naisten Ääni 15.7.1916).

Lydia Hällforsin muistelmat kuvaavat aikakauden tapahtumia pappisperheen tyttären, papinrouvan ja myöhemmin oululaisen fennomaanilehtorin puolison näkökulmasta. Lydia isä, Frans Henrik Bergroth, oli Keuruun seurakunnan pitäjänapulainen ja myöhemmin kirkkoherra. Lydian muistelmissa isälle kuului ansio talonpoikaissaarnaaja Paavo Ruotsalaisen johtaman herännäisyysliikkeen leviämisestä Keuruulla.

Lydian ensimmäinen puoliso, Perhon seurakunnan pastori Adolf Wegelius, menehtyi 1860-luvun nälkävuosina lavantautiin. Toisin kuin puolisonsa, Lydia selviytyi sairaudesta ja palasi Keuruulle pienen poikansa kanssa. Ensimmäistä avioliittoa kesti ainoastaan neljä vuotta. Leskeksi jäätyään Lydia Hällfors matkusti Helsinkiin, josta sai paikan Suomalaisen tyttökoulun opettajana. Yksityisin varoin toimineessa koulussa vieraili opettajina muitakin sivistysperheen tyttäriä. Varat olivat niukat ja palkat samoin. Kotipappilassaan Lydia oli pitänyt kirjastoa ja pyhäkoulua, joten kokemusta opetuksesta ja kansan valistamisesta oli riittävästi. Lisäksi hän oli käynyt Pietarsaaren tyttökoulun. Lydia Hällfors avioitui uudelleen oululaisen lehtori Hällforsin kanssa. Perhe kasvoi ja vuodet kuluivat perheenäidin tehtävissä. Jäätyään uudelleen leskeksi 1890 keskittyi Lydia Hällfors yhteiskunnalliseen työhön ja oli perustamassa mm. Oulun suomalaista tyttökoulua ja Diakonissakotia. Viimeiset elinvuotensa Lydia Hällfors asui Kemissä tyttärensä luona.


Lähteitä:
Matti Peltonen, Lukkari Saxbergin rikos ja herännäispappilan etiikka. Gaudeamus 2006.
Tiina Miettinen, Eeva Maria Matintytär Löytty – nainen, jonka lukkari Saxberg surmasi osoitteessa:

Jussi Rainio, 130 vuotta lainakirjastoa Keuruulla. Keuruun Joulu 1988, s. 22-30.

Naisten Ääni 15.7.1916 – Lydia Hällforsin muistokirjoitus