tiistai 3. joulukuuta 2013

Juhana Ihalaisen (1798-1856) karheankipeä elämä

Kuopion kaupunginteatterissa esitettiin vuonna 2000 kevät- ja syyskaudella Matti Rossin näytelmää Mahtaja eli kansanrunoilija Juhana Ihalaisen salattu elämä. Näytelmä oli kiedottu yhteen niin faktasta, fiktiosta kuin fantasiasta. Pääosassa oli Rautalammin oma poika, kansanrunoilija Juhana Ihalainen. Juhana oli yksi kuuluisan runopitäjän kolmesta suuruudesta, kaksi muuta olivat talollinen Vihta-Paavo Korhonen ja Pentti Lyytinen. Juhana Ihalainen, nälän ja riisitaudin rampauttama pieni mies, saunasirkaksi kutsuttu, oli  rohkea sanankäyttäjä, joka ei pelännyt ylempiään. Pilkan kohteeksi joutuneet kävivät polttamassa Ihalaisen paperit ja nimismieskin takavarikoi jyväskyläläisen piirilääkärin, Wolmar Schildtin, suojatilleen lähettämät paperit. Rautalammin herroja, etunenässä nimismies, ärsytti erityisesti, että pieni ja ruumiillisesti rujo mies osasi lukea, kirjoittaa ja laatia runoja. Juhana Ihalainen oli taitava sanankäyttäjä, joka suomi niin tekohurskautta ja ylpeyttä kuin viinan ja rahan himoa.

Kansanrunouden kerääjät Elias Lönnrotin johdolla arvostivat kansanrunoilijoita ja toivat heille ansaittua julkisuutta. Ehkä järkyttävintä on lukea jälkipolvien arviot Juhana Ihalaisen tuotannosta 1800-luvun loppupuolelta. Kansasta lähtenyt, epäsuotuisat lähtökohdat elämälleen saanut, ruotuvaivainen, saunan loukossa asuva runoilija ei enää täyttänyt  suomalaisen kansanrunoilijan normeja. Mm. kirjailija ja professori Kustavi Grotenfelt kirjoittaa: Ihalaisen runot ovat kirjoitetut ilman suurempaa runollista innostusta, runomitta on perin huono; useimmissa niistä hän moittii tai pilkkaa kansassa vallitsevia pahoja tapoja.

Lähteenä käytetty mm. Kulttuurivihkot 6 2005, s. 36-38 (Matti Rossi)


Juhana Ihalaisen käsialanäyte piirroksineen Rautalammin museosta

perjantai 11. lokakuuta 2013

Hulluuden historiasta



Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, Petteri Pietikäinen, on teoksessaan Hulluuden historia tarkastellut mielenterveyden historiaa lääketieteellistä näkökulmaa laajemmin ja tällä selittyy myös kirjan nimi. Nyt ei siis käsitellä mielisairauden tai psykiatrian historiaa, vaan tarkastellaan hulluutta eri aikoina.  Kirja alkaa antiikista ja etenee valistuksen kautta 1800-luvulle, jolloin mielisairauden hoito medikalisoitui ja mielisairaalalaitos luotiin. Sen sijaan 1900-luku on ollut enemmän ja vähemmän hulluuden hoitoa ja hallintaa; on ollut psyykkistä ja somaattista hoitoa, valtava määrä diagnostista uudistusta ja 1900-luvun loppupuolelle ajoittuu myös psykofarmakologinen vallankumous ja perinteisen mielisairaalainstituution purkaminen.

Piiska ja rukous

Teoksesta löytyy lukuisa määrä varhaisia kuvauksia hulluiksi luokitelluista henkilöistä. Tietoa löytyy niin kirkollisen kuin maallisen oikeuslaitoksen arkistoista.  Vielä 1600-luvulla hulluus oli enemmänkin sielullinen vamma. Hullut olivat paholaisen riivaamia. Parannuskeinot olivat vähissä, ainoina keinoina piiska ja rukous, äärimmäisenä vaihtoehtona kuolemantuomio. Yksi varhaisimpia hulluuden kuvauksia Suomesta on vuodelta 1688, jolloin kiteeläinen Juho Vares, kyläsepän poika, näkymättömiä vainoajia hätistellessään tarttuu raskaaseen puunuijaan iskien sillä äitinsä kuoliaaksi.  Tämä pienestä pitäen kohtauksia saanut kahdeksantoistavuotias poika huitoo nuijallaan myös siskojaan ja taloon tullutta leskivaimoa, jotka selviävät hengissä. Oikeuteen kutsutut todistajat puhuvatkin vimmataudista varoen mielleyhtymiä noituuteen, jotka oikeudenkäynnit kuormittavat oikeuslaitosta tuohon aikaan väsymykseen asti. Juho Vares tuomittiin lopulta kuolemaan, sillä syyntakeettomuutta ei tuolloin tunnettu ja ainoa rangaistus oli kuolemantuomio.  Juho Vareksen tapaus kuitenkin tutkittiin perusteellisesti eikä tuomiota haluttu antaa perusteetta.

Rotuhygienian varjo

Ranskan vallankumouksen kuohuissa irrotti uudistushenkinen mielisairaalalääkäri, Philippe Pinel, kahleet Bicêtren sairaalan potilailta vuonna 1793. Tosin kahleet vaihtuivat ennen pitkää pakkopaitoihin. Pietikäisen mukaan tästä voidaan katsoa alkaneen modernin psykiatrian kehitys. Taikauskon ja puoskarien aika oli nyt ohi, mutta samalla asenteet poikkeavia ja vammaisia kohtaan kovenivat. Varhaiset psykiatrit uskoivat mielisairauden periytyvyyteen. Ulkomuodon ja erityisesti kasvojen ilmeet kielivät sairaudesta. Degeneraation uhka oli todellinen. Mielisairauden lääketieteellisen hoidon kehitys oli huimasti ristiriidassa kansalaisoikeuksien ja ihmisen arvoon sinänsä nojaavan ihmiskäsityksen kanssa. Evoluutioteoria, genetiikka ja lääketiede valjastettiin ihmisarvoa polkevan rasistisen ja hierarkisen järjestelmän palvelijoiksi. Rotuhygienian varjo ulottui aina toiseen maailmansotaan saakka, joten kirjan lukujen jako 1800- ja 1900-lukuun on ehkä tästä katsantokannasta hiukan keinotekoinen. Alati kehittyvä diagnostiikka näkyi mielisairaaloiden ja muiden hoitopaikkojen arjessa. Lapinlahden sairaalan neljä ensimmäistä potilasta saivat vuonna 1841 seuraavat diagnoosit: ´dementia´, ´mania´ , ´uskonnollinen masennustila´  ja ´vajaamielisyys´.

  
Kohti ihmisarvoisempaa elämää

Hulluuden hoito ja hallinta hallitsivat 1900-luvulla samalla kun diagnostiikka ja lääketiede kehittyivät.  Pietikäinen on kirjassaan käynyt yksityiskohtaisesti läpi mm. lobotomian, insuliini- kuin sähköshokkihoidonkin vaiheet. Lukijalle tulee väistämättä tunne, että sitä ahdistavampaa hulluuden olemuksen tarkastelu on, mitä lähempänä nykyaikaa ollaan. Psyykenlääkkeet tulevat 1960-luvulla ja se on ratkaiseva käännekohta mielen sairauksien hoidossa. Tänä päivänä yhä useampi syö mielialalääkkeitä. Syytä voi tuskin aina etsiä pillerin popsijasta. Ulkopuoliset paineet ovat yhä kovemmat.
Kuten Pietikäinen toteaa, hulluja on aikojen saatossa ollut paljon, outoja vieläkin enemmän, mutta kliinisesti mielisairaita vasta pari sataa vuotta. Pietikäinen pystyy laajan lähdeaineiston ja kirjallisuuden välityksellä osoittamaan, että hulluuden historia ei todellakaan ole sama kuin mielisairauden historia.


Petteri Pietikäinen,  Hulluuden historia. Gaudeamus 2013. 456 sivua

perjantai 6. syyskuuta 2013

Menovinkki:
Jokaisella on oikeus lukea


YK:n lukutaitopäivän tapahtuma Narinkkatorilla 8.9.2012



Työväensuojelija

Suomen ensimmäisen ammattientarkastajan, kansakouluopettajan, tehtaan omistajan ja kansanedustaja Vera Hjeltin elämä on ollut ainutlaatuisella tavalla mielenkiintoinen. Eikä vähiten siksi, että Veran elämän kiintopiste oli työsuojelu, ennen kaikkea työläisnaisten ja heidän perheidensä olosuhteiden kohentaminen. Siksi kirjan nimeksi tuli "Työväensuojelija". Aikaisempi, Esther Hjelt-Cajanuksen, toimittama elämäkerta vuodelta 1948 oli nimeltään "Uranuurtaja".

Tie arvostetuksi työsuojelun asiantuntijaksi ei ollut auvoinen, varsinkaan kun porvarisnaisen kykyyn ajaa työläisen asiaa ei luotettu. Veran maailma oli päällisin puolin kuten monen tuon ajan naisasianaisen - hyväntahtoisen holhoava. Ei riittänyt, että työläisperheellä oli kunnollinen asunto ja koti, heidät piti myös opettaa asumaan ja elämään oikein omassa kodissaan. Veran epäonnistuttua Voikkaan lakon selvittelyssä 1904 tuli hänestä vuosiksi porvarillisen ylimielisyyden naispuolinen ruumillistuma. Luottamuksen takaisin saamiseen meni vuosia, mikä vähittäin palautui kansanedustajana. 

Vera oli sisimmiltään enemmän asiantuntija kuin poliitikko. Ammattientarkastaja Vera Hjeltin tehdastyöväen ja ompelijoiden ammattioloista laatimat sosiaalitilastot ovat pätevää tutkimusta tämänkin päivän katsannosta. Jatkojalostuksella tilastot voisivat jopa antaa uutta tietoa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheista.

Tuntematon työläisnainen Jokelasta puettuna naisen käytännölliseen työasuun.
Lähde: Vera Hjelt, Naispuolisten ammattientarkastajien vuosikertomus vuodelta 1905.

Pikku ihmisiä


Teuvo Pakkala julkaisi ensimmäisen kokoelmansa Lapsuuteni muistoja 1885. Vuotta myöhemmin ilmestyi Minna Canthin teos Köyhää kansaa. Canthin kirjan päähenkilö on Holpaisen perheen äiti Mari, Teuvo Pakkalan kujilla ja kaduilla juoksevat lapset. Teuvo Pakkala ammensi aiheensa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Hän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin karhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä ijässä, jolloin vielä leikitään hevosta. Sitä leikki hän mielellään ja aina ja koko ikänsä.
Kehitysvammaisesta pojasta kertova Iikka Raukka ilmestyi novellikokoelmassa Pikku Ihmisiä (1913). Iikka eleli äitinsä kanssa pikku torpassa. Pojan isä oli lähtenyt Amerikkaan, kun Iikka oli vielä sylivauva. Isä oli luvannut tuoda tullessaan eväslaukullisen kultaa ja ostaa pojalleen koko pitäjän. Isän palatessa kotiin tapaa hän hevosta leikkivän poikansa ja raivostuu. Tästä pelästyneenä Iikka karkaa ja palaa kotiin vasta vuosien päästä. Jo novellin nimi Iikka Raukka kertoo, miten kehitysvammaisiin suhtauduttiin vuosisadan alun maalaisyhteisössä. He olivat raukkoja poloisia.
Vuonna 1891 ilmestynyt teos Vaaralla on kuvaus köyhien perheiden ja heidän lastensa elämästä.  Teoksessa esitellään Nikkilän pariskunta, Vimparin suurperhe ja Viion leski Elsa -tyttärineen. ”Nikaraansa” sairastava Nikkilä eli emäntänsä kanssa niukkuudessa. Sairaus oli vienyt työkyvyn. Oli kuitenkin hyvinä vuosina rakennettu talo, uusi eheä uuni ja piippu. Elantonsa he hankkivat vuokralaista pitämällä, mutta köyhäinhoidon apuun oli kuitenkin kohta turvauduttava, sillä rahat olivat loppumassa ja leipä myös.

Teuvo Pakkalan novellit erottaakin Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksista, niiden omakohtaisuus. Teuvo Pakkala ei kärjistä eikä kuohuta muutoin, kuin ruotiessa ajan hyväntekeväisyysharrastusta. Kaupungin hyvää tarkoittavien rouvien kyvyttömyys asettua heikompiosaisten asemaan tulee selväksi. Köyhien suurin pelon aihe olikin joutua vaivaistaloon ja siksi tarjottuun apuun nöyrryttiin. Varsinkin aikuista miestä köyhäinavun anojana paheksuttiin (Vimparin perheen isä).  Teuvo Pakkalan suurin ansio onkin köyhien arjen eleetön kuvaus lähes sietämättömien olosuhteiden keskellä. Sairaiden ja vammaisten kohtalo riippui perheen kyvystä hoitaa lastaan.  Usein se oli lähes mahdoton tehtävä, ja johti perheen hajottamiseen. Perheitä sijoitettiin vaivaistaloon ja lapsia myytiin huutokaupalla. 


Jos et halua lukea, niin kuuntele edes! Teuvo Pakkalan Pikku ihmisiä löytyy myös äänikirjana. Lukijana on Juha Hurme.
Teuvo Pakkalasta ja Oulusta syntyy luonteva aasinpolku tämänhetkiseen "suosikkisarjaani", Taivaan tulet. Kari Väänänen on löytänyt oman Pakkalansa vähäväkisten pohjoissuomalaisten puolestapuhujana. Pienempi ja isompi rikollisuus houkuttelee, kun paikkakunnalta on viety tehdas ja työpaikat. Kysymys kuuluukin, että onko työttömäksi joutunut karhunkaataja isompi rikollinen kuin alaikäisiä ilotyttöjä hölmöyksissään välittävä kyläkauppias.



maanantai 2. syyskuuta 2013

Työsuojeluelokuvista



Työsuojeluhistoriaa on Suomessa dokumentoitu niukalti. Ensimmäiset teollisuusdokumentit ovat suomalaisen teollisuusmiljöön mainosta, elokuvaohjaajien ja teollisuuden edustajien saumatonta yhteistyötä. Yhteiskunnallisesti aktiivinen 1960-luku synnytti kriittisen dokumentaarikuvauksen. Kuitenkin vasta Lapuan patruunatehtaan räjähdys vuonna 1976 toi työsuojelun puutteet koko kansan näkyville television välityksellä. Kyseessä oli yksi Suomen rauhanajan historian tuhoisimmista onnettomuuksista. Turmassa kuoli 40 ja loukkaantui 60 henkilöä. Lähes kaikki menehtyneet olivat naisia ja useimmat heistä perheellisiä. Lapuan patruunatehtaan räjähdys nosti kaikkien nähtäville suomalaisen työsuojelun karmeat puutteet.

Työsuojeluhistoriaa on Suomessa dokumentoitu jonkin verran. Teemaa käsitteleviä elokuvia on selvästi vähemmän.  Ensimmäinen sosiaalista yrityskuvaa käsittelevä dokumentti on Oscar Lindelöfin dokumentti vuodelta 1928. Työväenhuolto Suomen tehtaissa on suomalaisen tehdasmiljöön ylistystä. Dokumentissa esitellään mm. tehdassaleja sekä siisteyttään kiilteleviä työväenasuntoja. Patriarkaalinen ja holhoava ote säilyy sotien jälkeenkin. Huvittavinta on seurata, miten tehdastyöläisen röntgenkuvia esittelevät lääkärit tupruttelevat samanaikaisesti tupakkaa Työ ja terveys –dokumentissa vuodelta 1951.
Tunnetun, puolalaisen elokuvaohjaajan, Krzysztof Kieślowskin,  tavoin aloittaa Risto Jarva Suomessa uransa dokumentaristina. Risto Jarva oli koulutukseltaan kemian insinööri. Jarvan työturvallisuutta koskevia dokumentteja on ainakin Turvallisuutta metsätöihin (1969, Jukka Mannerkorven kanssa) ja Kansanvakuutus turvanamme (1967). Turvallisuutta metsätöihin -elokuva kertoo työsuojeluongelmista metsätyön koneistamisen alkuajoilta. Metsurit kertovat dokumentissa työstään ja sen vaaroista.  

Jarva ohjasi myös elokuvan Yhden miehen sota (1973), joka on kuvaus kaivinkoneyrittäjän tylystä ja vaarallisestakin arjesta. Tarinassa kierretään pienyrittäjän mukana tie- ja rakennustyömaalta sekä sorakuopalta toiselle. Yleiskuva on 70-lukulaisen harmaa ja ankea. Muistan katsoneeni elokuvan ensimmäisen kerran sen ilmestymisen aikoihin. Elokuva oli 10-vuotiaan lapsen silmin pelottava ja totuudenmukainen. Juuri näihin aikoihin 1970-luvun alussa menehtyi naapurimme kaivinkoneonnettomuudessa; sorakuopan reuna petti koneen alla ja kaivuri kieri rinnettä alas. Tapaturman uhri oli nuori mies ja suru mykisti koko kylän vähäksi aikaa.



Jarvan tapaan Krzysztof Kieślowski kuvasi samaan aikaan puolalaisten tehdastyöläisten oloja kriittisin silmin.  Vuonna 1972 valmistui dokumenttielokuva Kuparikaivoksen turvallisuus- ja terveyssäännökset. Kaivoksissa leijaili räjähtäviä kaasuja, mutta voimassa olevaa tupakointikieltoa valvottiin heikosti. Tehtaiden tuli olla tehokkaita - työläisten turvallisuuden kustannuksella. Tehdastyöläisten arkea Kieślovski kuvasi 1970-luvulla muutenkin; mm. dokumenteissa Tehdas (1970) ja Muurari (1973). Näissäkin dokumenteissa ohjaajan myötätunto on yksittäisen työntekijän puolella valtakoneistoa vastaan.

Ja lopuksi kevennys - yksi tehdastyötä kuvaavista varhaisista klassikoista on Charles Chaplinin Nykyaika (1936). Liukuhihnatyöhön liittyviä vaaroja kuvataan komedian keinoin oivaltavasti. Liukuhihnalla liitetään, ruuvataan ja hakataan muttereita yhteen. Kukin työntekijä suorittaa refleksinä ikiomaa pikku liikettään: Chaplin oli tietoinen Henry Fordin Detroitin-tehtaiden työn tehostamismenetelmistä. Työntekijät ovat numeroita vailla nimeä, kuten se onneton, joka ei tahdo pysyä juoksevan remmin vauhdissa ja aiheuttaa työkumppaneilleen vaaratilanteen.  Elokuvassa kuvataan vaaroja, jotka vaanivat työpaikoilla edelleen, etenkin niissä paikoissa, joissa työskennellään yksitoikkoisen työn ja tehokkuusvaatimuksilla lastattujen vaatimusten ristipaineessa.
Sedergren, Jari & Kippola, Ilkka, Dokumentin ytimessä. Suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904 - 1944. Porvoo 2009.
Von Bagh, Peter, Elokuvan historia.  Uudistettu painos 1998 ja 2004. Helsinki: Weilin+Göös


http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/terveena_tyossa
http://finnish.imdb.com/name/nm0001425/ (Kieslowski)