Lydian lukupiiri

Kuopion kaupunginteatterissa esitettiin vuonna 2000 kevät- ja syyskaudella Matti Rossin näytelmää Mahtaja eli kansanrunoilija Juhana Ihalaisen salattu elämä. Näytelmä oli kiedottu yhteen niin faktasta, fiktiosta kuin fantasiasta. Pääosassa oli Rautalammin oma poika, kansanrunoilija Juhana Ihalainen. Juhana oli yksi kuuluisan runopitäjän kolmesta suuruudesta, kaksi muuta olivat talollinen Vihta-Paavo Korhonen ja Pentti Lyytinen. Juhana Ihalainen, nälän ja riisitaudin rampauttama pieni mies, saunasirkaksi kutsuttu, oli  rohkea sanankäyttäjä, joka ei pelännyt ylempiään. Pilkan kohteeksi joutuneet kävivät polttamassa Ihalaisen paperit ja nimismieskin takavarikoi jyväskyläläisen piirilääkärin, Wolmar Schildtin, suojatilleen lähettämät paperit. Rautalammin herroja, etunenässä nimismies, ärsytti erityisesti, että pieni ja ruumiillisesti rujo mies osasi lukea, kirjoittaa ja laatia runoja. Juhana Ihalainen oli taitava sanankäyttäjä, joka suomi niin tekohurskautta ja ylpeyttä kuin viinan ja ra

Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, Petteri Pietikäinen, on teoksessaan Hulluuden historia tarkastellut mielenterveyden historiaa lääketieteellistä näkökulmaa laajemmin ja tällä selittyy myös kirjan nimi. Nyt ei siis käsitellä mielisairauden tai psykiatrian historiaa, vaan tarkastellaan hulluutta eri aikoina.  Kirja alkaa antiikista ja etenee valistuksen kautta 1800-luvulle, jolloin mielisairauden hoito medikalisoitui ja mielisairaalalaitos luotiin. Sen sijaan 1900-luku on ollut enemmän ja vähemmän hulluuden hoitoa ja hallintaa; on ollut psyykkistä ja somaattista hoitoa, valtava määrä diagnostista uudistusta ja 1900-luvun loppupuolelle ajoittuu myös psykofarmakologinen vallankumous ja perinteisen mielisairaalainstituution purkaminen. Piiska ja rukous Teoksesta löytyy lukuisa määrä varhaisia kuvauksia hulluiksi luokitelluista henkilöistä. Tietoa löytyy niin kirkollisen kuin maallisen oikeuslaitoksen arkistoista.  Vielä 1600-luvulla hulluus oli enemmänkin siel

Menovinkki: Jokaisella on oikeus lukea YK:n lukutaitopäivän tapahtuma Narinkkatorilla 8.9.2012

Suomen ensimmäisen ammattientarkastajan, kansakouluopettajan, tehtaan omistajan ja kansanedustaja Vera Hjeltin elämä on ollut ainutlaatuisella tavalla mielenkiintoinen. Eikä vähiten siksi, että Veran elämän kiintopiste oli työsuojelu, ennen kaikkea työläisnaisten ja heidän perheidensä olosuhteiden kohentaminen.  Siksi kirjan nimeksi tuli "Työväensuojelija". Aikaisempi, Esther Hjelt-Cajanuksen, toimittama elämäkerta vuodelta 1948 oli nimeltään "Uranuurtaja". Tie arvostetuksi työsuojelun asiantuntijaksi ei ollut auvoinen, varsinkaan kun porvarisnaisen kykyyn ajaa työläisen asiaa ei luotettu. Veran maailma oli päällisin puolin kuten monen tuon ajan naisasianaisen - hyväntahtoisen holhoava. Ei riittänyt, että työläisperheellä oli kunnollinen asunto ja koti, heidät piti myös opettaa asumaan ja elämään oikein omassa kodissaan. Veran epäonnistuttua Voikkaan lakon selvittelyssä 1904 tuli hänestä vuosiksi porvarillisen ylimielisyyden naispuolinen ruumillistuma. Luottamuk

Teuvo Pakkala julkaisi ensimmäisen kokoelmansa Lapsuuteni muistoja 1885. Vuotta myöhemmin ilmestyi Minna Canthin teos Köyhää kansaa. Canthin kirjan päähenkilö on Holpaisen perheen äiti Mari, Teuvo Pakkalan kujilla ja kaduilla juoksevat lapset.  Teuvo Pakkala ammensi aiheensa omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Hän oli suuri kuin mies, komea varreltaan ja näöltään, voimakas kuin karhu ja nopea kuin hirvi. Mutta älyltään kuin lapsi, poikalapsi siinä ijässä, jolloin vielä leikitään hevosta. Sitä leikki hän mielellään ja aina ja koko ikänsä. Kehitysvammaisesta pojasta kertova Iikka Raukka ilmestyi novellikokoelmassa Pikku Ihmisiä (1913). Iikka eleli äitinsä kanssa pikku torpassa. Pojan isä oli lähtenyt Amerikkaan, kun Iikka oli vielä sylivauva. Isä oli luvannut tuoda tullessaan eväslaukullisen kultaa ja ostaa pojalleen koko pitäjän. Isän palatessa kotiin tapaa hän hevosta leikkivän poikansa ja raivostuu. Tästä pelästyneenä Iikka karkaa ja palaa kotiin vasta vuosien päästä. Jo

Työsuojeluhistoriaa on Suomessa dokumentoitu niukalti. Ensimmäiset teollisuusdokumentit ovat suomalaisen teollisuusmiljöön mainosta, elokuvaohjaajien ja teollisuuden edustajien saumatonta yhteistyötä. Yhteiskunnallisesti aktiivinen 1960-luku synnytti kriittisen dokumentaarikuvauksen. Kuitenkin vasta Lapuan patruunatehtaan räjähdys vuonna 1976 toi työsuojelun puutteet koko kansan näkyville television välityksellä. Kyseessä oli yksi Suomen rauhanajan historian tuhoisimmista onnettomuuksista. Turmassa kuoli 40 ja loukkaantui 60 henkilöä. Lähes kaikki menehtyneet olivat naisia ja useimmat heistä perheellisiä. Lapuan patruunatehtaan räjähdys nosti kaikkien nähtäville suomalaisen työsuojelun karmeat puutteet. Työsuojeluhistoriaa on Suomessa dokumentoitu jonkin verran. Teemaa käsitteleviä elokuvia on selvästi vähemmän.   Ensimmäinen sosiaalista yrityskuvaa käsittelevä dokumentti on Oscar Lindelöfin dokumentti vuodelta 1928. Työväenhuolto Suomen tehtaissa on suomalaisen tehdasmiljöön y