Hulluuden historiasta



Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori, Petteri Pietikäinen, on teoksessaan Hulluuden historia tarkastellut mielenterveyden historiaa lääketieteellistä näkökulmaa laajemmin ja tällä selittyy myös kirjan nimi. Nyt ei siis käsitellä mielisairauden tai psykiatrian historiaa, vaan tarkastellaan hulluutta eri aikoina.  Kirja alkaa antiikista ja etenee valistuksen kautta 1800-luvulle, jolloin mielisairauden hoito medikalisoitui ja mielisairaalalaitos luotiin. Sen sijaan 1900-luku on ollut enemmän ja vähemmän hulluuden hoitoa ja hallintaa; on ollut psyykkistä ja somaattista hoitoa, valtava määrä diagnostista uudistusta ja 1900-luvun loppupuolelle ajoittuu myös psykofarmakologinen vallankumous ja perinteisen mielisairaalainstituution purkaminen.

Piiska ja rukous

Teoksesta löytyy lukuisa määrä varhaisia kuvauksia hulluiksi luokitelluista henkilöistä. Tietoa löytyy niin kirkollisen kuin maallisen oikeuslaitoksen arkistoista.  Vielä 1600-luvulla hulluus oli enemmänkin sielullinen vamma. Hullut olivat paholaisen riivaamia. Parannuskeinot olivat vähissä, ainoina keinoina piiska ja rukous, äärimmäisenä vaihtoehtona kuolemantuomio. Yksi varhaisimpia hulluuden kuvauksia Suomesta on vuodelta 1688, jolloin kiteeläinen Juho Vares, kyläsepän poika, näkymättömiä vainoajia hätistellessään tarttuu raskaaseen puunuijaan iskien sillä äitinsä kuoliaaksi.  Tämä pienestä pitäen kohtauksia saanut kahdeksantoistavuotias poika huitoo nuijallaan myös siskojaan ja taloon tullutta leskivaimoa, jotka selviävät hengissä. Oikeuteen kutsutut todistajat puhuvatkin vimmataudista varoen mielleyhtymiä noituuteen, jotka oikeudenkäynnit kuormittavat oikeuslaitosta tuohon aikaan väsymykseen asti. Juho Vares tuomittiin lopulta kuolemaan, sillä syyntakeettomuutta ei tuolloin tunnettu ja ainoa rangaistus oli kuolemantuomio.  Juho Vareksen tapaus kuitenkin tutkittiin perusteellisesti eikä tuomiota haluttu antaa perusteetta.

Rotuhygienian varjo

Ranskan vallankumouksen kuohuissa irrotti uudistushenkinen mielisairaalalääkäri, Philippe Pinel, kahleet Bicêtren sairaalan potilailta vuonna 1793. Tosin kahleet vaihtuivat ennen pitkää pakkopaitoihin. Pietikäisen mukaan tästä voidaan katsoa alkaneen modernin psykiatrian kehitys. Taikauskon ja puoskarien aika oli nyt ohi, mutta samalla asenteet poikkeavia ja vammaisia kohtaan kovenivat. Varhaiset psykiatrit uskoivat mielisairauden periytyvyyteen. Ulkomuodon ja erityisesti kasvojen ilmeet kielivät sairaudesta. Degeneraation uhka oli todellinen. Mielisairauden lääketieteellisen hoidon kehitys oli huimasti ristiriidassa kansalaisoikeuksien ja ihmisen arvoon sinänsä nojaavan ihmiskäsityksen kanssa. Evoluutioteoria, genetiikka ja lääketiede valjastettiin ihmisarvoa polkevan rasistisen ja hierarkisen järjestelmän palvelijoiksi. Rotuhygienian varjo ulottui aina toiseen maailmansotaan saakka, joten kirjan lukujen jako 1800- ja 1900-lukuun on ehkä tästä katsantokannasta hiukan keinotekoinen. Alati kehittyvä diagnostiikka näkyi mielisairaaloiden ja muiden hoitopaikkojen arjessa. Lapinlahden sairaalan neljä ensimmäistä potilasta saivat vuonna 1841 seuraavat diagnoosit: ´dementia´, ´mania´ , ´uskonnollinen masennustila´  ja ´vajaamielisyys´.

  
Kohti ihmisarvoisempaa elämää

Hulluuden hoito ja hallinta hallitsivat 1900-luvulla samalla kun diagnostiikka ja lääketiede kehittyivät.  Pietikäinen on kirjassaan käynyt yksityiskohtaisesti läpi mm. lobotomian, insuliini- kuin sähköshokkihoidonkin vaiheet. Lukijalle tulee väistämättä tunne, että sitä ahdistavampaa hulluuden olemuksen tarkastelu on, mitä lähempänä nykyaikaa ollaan. Psyykenlääkkeet tulevat 1960-luvulla ja se on ratkaiseva käännekohta mielen sairauksien hoidossa. Tänä päivänä yhä useampi syö mielialalääkkeitä. Syytä voi tuskin aina etsiä pillerin popsijasta. Ulkopuoliset paineet ovat yhä kovemmat.
Kuten Pietikäinen toteaa, hulluja on aikojen saatossa ollut paljon, outoja vieläkin enemmän, mutta kliinisesti mielisairaita vasta pari sataa vuotta. Pietikäinen pystyy laajan lähdeaineiston ja kirjallisuuden välityksellä osoittamaan, että hulluuden historia ei todellakaan ole sama kuin mielisairauden historia.


Petteri Pietikäinen,  Hulluuden historia. Gaudeamus 2013. 456 sivua

Kommentit