Äidin sukua

Isovanhempani Hilma ja Kustaa kihlajaiskuvassaan 1920-luvun loppupuolella.

Olen blogissani kirjoittanut lähinnä isänpuoleisesta suvusta. Äidin suku on jäänyt vähemmälle. Omat muistot, äidin kertomukset ja muutamat valokuvat ovat  aineistoani.

Kustaa joutui Suomenlinnan vankileirille vartijaksi keväällä 1918 - 22-vuotiaana. Hän oli todistamassa punaisten vankien julmaa kohtelua. Erään kerran vangit olivat löytäneet kuolleen kissan, josta nylkemisen jälkeen keittivät itselleen syötävää. Saksalainen vartija kulki ohi, potkaisi kattilan nurin ja sanoi "Miauu". Oheisesta kuvasta näkyy, miten heikossa kunnossa olevat vangit käyttävät päivänsä lepäilemällä.

Punavankeja Suomenlinnan vankileirillä (kuvaaja Niilo Toivonen 1918, Museoviraston kuvakokoelmat)

Sodan jälkeen Kustaa jäi Helsinkiin kirvesmieheksi, kunnes sairasteleva isä kutsui poikansa takaisin kotiin. Tila olisi kohta ilman isäntää ja jonkun olisi jatkettava. Nuoruus päättyi tähän.  Talvisodan syttyessä joutui jo 43 vuotta täyttänyt mies sotaan, mutta niin hän vain kulki läpi talvisodan, jatkosodan ja vielä Lapin sodan. Ruumiillisesti ehyenä säilynyt mies saapui kotiinsa enemmän ja vähemmän terveytensä menettäneenä.

Sahalahden pojat etenevät Hopeasalmella. (Veikko Kanninen, valokuvaaja 1941, Vapriikki)

Isoisääni en koskaan tutustunut, vaikka syntymäni ja hänen kuolemansa asettuivat lähes samaan ajankohtaan ja samaan sairaalaan. Sen sijaan Kustaan veljen Akustin (August) tapasin useaan kertaan, kun hän vaimonsa Hiljan kanssa kutsui meidät mökilleen Pelisalmelle. August oli sodan jälkeen Tampereen kaupungilla kuorma-autonkuljettajana. Hilja oli ollut Tammelan torin varressa olleessa kahvilassa myyjänä ja sieltä Akusti hänet treffasi. Omien isovanhempieni ensitapaamisesta en tiedä. Ikäeroakin heillä oli kymmenen vuotta. Akustin mökillä käytiin saunassa ja uitiin sekä syötiin hyviä savustettuja muikkuja. Mökissä ei ollut sähköä vaan öljylamppu. Pöydän ääressä aikuiset joivat kahvia ja jossain vaiheessa Akusti kaivoi kaapista putelin, josta kaateli miesväen kahvikuppeihin pienet plöröt.

Hilma oli hiljainen ja vaatimaton, sellainen perinteinen huivipäämummu, selkä kumarassa kulkien. Kiireisellä äidillä ei aina ollut aikaa laittaa hiuksiani, mutta mummo letitti tai laittoi hiukseni kauniisti. Hän myös neuloi nukenvaatteita kuten oli tehnyt omille tyttärilleen aikanaan. Mustikoita ja puolukoita meillä oli saavit täynnä, kun mummu meille niitä toimitti. Pieni jakkara ja ämpäri mukanaan hän kulki korvessa, jonka hyvin tunsi. Mukana kulki kilkuttava lehmänkello karhujen varalta.

Äidin puoleista sukua olen pitänyt perihämäläisenä: vakaita, työteliäitä ja vaatimattomia ihmisiä. Toisin kuin herraskainen isän suku. Isän äidin sukujuuret juontavat Sääksmäen rusthollarisukuihin ja Keski-Eurooppaan saakka.  Myös kansanomainen isänisäni, Lentolan Kalle, ihaili kuninkaallisia ja historian merkkihenkilöitä Flemingejä myöten. Ruotsin kuninkaallisetkin hän osasi niin etu- kuin takaperin.