Elvira Willmanista

Elsi Hyttinen on väitöskirjassaan Elvira Willmanista todentanut, että työläiskirjailijaksi ei synnytä vaan tullaan.  Tutkimuksen aineistona on Elvira Willmanin säilynyt, julkinen tuotanto: neljä näytelmää, yksi lyhytproosateos ja laaja otanta lehtikirjoituksia.

Willmanin keino ilmentää poliittista sitoutumistaan kirjailijana oli kirjoittaa naisista. Häntä kiinnostivat kysymykset sukupuolimoraalista, siveellisyydestä ja kuka ylipäänsä sai toimia yhteiskunnassa täysvaltaisesti. Willman kuvasi yhtäältä työläisnaisten halua käydä yksilöstä, toisaalta sivistyneistöön kuuluvien naisten yrityksiä päästä mukaan työväenliikkeeseen. Tuotannon läpäisevä teema on ajatus siitä, että puhe siveellisyydestä on keino hallita ja alistaa niitä, jotka tuon diskurssin puitteissa määrittyvät siveellistä opastusta tarvitseviksi.

Vera Hjelt-elämäkerrassani Willmanin teema konkretisoituu ammattientarkastaja Hjeltin siveellis-moraalisessa suhtautumisessa työläisnaisiin. Voikkaan lakkoa sovitellessa Vera Hjeltiä syytettiin nimenomaan siitä, ettei hän ottanut vakavasti työläisnaisten esimiestään kohtaan tekemiä ahdistelusyytöksiä. Työväenliikkeen piirissä uskottiinkin, ettei Hjelt pitänyt työläisnaisten moraalia niin korkeana, että sitä kannattaa puolustaa.

Elvira Willman oli Uudessakaupungissa vuonna 1875 syntynyt laivanvarustajasuvun tytär. Hän muutti 14-vuotiaana äitinsä ja veljensä kanssa Helsinkiin, jossa suoritti ylioppilastutkinnon Pippingin yhteislyseosta. Willman hyväksyttiin vuonna 1894 opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, mutta hän ei suorittanut akateemista tutkintoa. Vuosisadan vaihteen tietämissä hän pääsi näyttelijäharjoittelijaksi Suomalaiseen teatteriin.

Melko pian Willmanin tehtävät alkoivat painottua kirjalliselle puolelle: muutamien näytelmäsuomennosten jälkeen helmikuussa 1903 tuli Kansallisteatterissa ensi-iltaan näytelmä Lyyli, joka oli arvostelumenestys ja sai myös kirjallisuuden valtionpalkinnon.
Vuonna 1906 Willman avioitui kansakoulunopettaja ja sanomalehtimies Voitto Elorannan kanssa. Eloranta työskenteli tuolloin SDP:n Työmies-lehden toimittajana, ja vuoden 1907 eduskuntavaaleissa hänet valittiin kansanedustajaksi puolueen listalta.

Keväällä 1918 Willman-Eloranta siirtyi poikansa kanssa Neuvosto-Venäjälle, jossa jatkoi toimintaansa näyttämötaiteen parissa ja järjesti Pietarissa teatteriesityksiä. Aviomies saapui myöhemmin syksyllä perässä. Elorannat osallistuivat Suomen kommunistisen puolueen (SKP) toimintaan, mutta jo loppuvuodesta 1919 he joutuivat konfliktiin puolueen keskuskomitean kanssa, kun selvisi, että Pietarin punaupseerikoulussa opiskelleella Voitto Elorannalla oli venäläisiin tiedusteluviranomaisiin  yhteyksiä, joista hän ei ollut kertonut SKP:lle.  Elorannat kuuluivat SKP:ssa (mm.) Aku Paasin johtamaan oppositioon, joka sittemmin sai nimen "murhaoppositio", kun sen jäsenet elokuussa 1920 ampuivat puoluejohtoon kuuluneen Jukka Rahjan. Päätekijäksi todettiin oikeudessa 1922 syyllisyytensä kiistänyt Voitto Eloranta, joka tuomittiin teloitettavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön 1923, ja saman kohtalon koki kaksi vuotta myöhemmin myös puoliso. Willman-Eloranta vangittiin Moskovassa heinäkuussa 1924. Hänet tuomittiin 13. huhtikuuta seuraavana vuonna ja ammuttiin neljä päivää myöhemmin.

Elvira Willman suomensi itävaltaisen kirjailijan, Else Jerusalemin, teoksen Pyhä sontiainen.   Kirjassa kuvataan ilotaloelämää 1900-luvun alun Wienissä. (Työläisnainen 10.2.1910).

Lähteenä käytin:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Elvira_Willman-Eloranta

http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/arkisto/5834ada1.html

Hyttinen, Elsi (2012) Kovaa työtä ja kohtalon oikkuja. Elvira Willmanin kamppailu työläiskirjallisuuden tekijyydestä vuosisadanvaihteen Suomessa. Turku: Turun yliopisto

Tuula Vuolle-Selki: Vera Hjelt - Työväensuojelija. Elämäkerta. 2013.