Terve veli!
Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi, jonka olen jo aikoja sitten saanut, mutta johon en ole jaksanut ennemmin vastata, sillä olen ollut sellaisessa heikkoustilassa, että jok`ainoa hetki tunnen tuhon tulevan. Tänään en jaksanut mennä töihin ja joutessani ryhdyin Sinulle kirjettä laatimaan.
Kysyt, olenko vielä tehtaalla työssä. Siellä olen, enkä pääse pois. Olen jo niin tottunut tehtaan jyrinään, koneiden ropinaan, etten voi muuttaa työmaata. Olen ruumiillisesti heikko, tauti on vienyt viimeiset voimani. Lääkäri sanoi pari vuotta sitten, että jos pääsisin Punkaharjulle lepäämään, niin voisin vielä parata, ja se kirvelee nyt mieltäni, sillä minä en halua kuolla, mutta minä en sinne pääse. Minulla ei ole varoja, jokapäiväisen leipäni hankin vaivaloisesti kätteni työllä ja siitä ei ole säästöä karttunut. Minun täytyy jäädä kuolemaan, kuolemaan kurjuudessa, vaikka voisin päästä elämään, jos minulla olisi rahaa. Kirottua! - Ja minulla ei sitä ole, ei yhtään!
Ymmärrät hyvin, miten syvästi kärsin, millaisia hetkiä on elämässäni? Tiedän hiljaa tulevan hyisen kuoleman, minulla olisi keinoja sitä vastustaa, mutta minä en voi, minulta puuttuu r a h a a, kirottua, siunattua.
Olethan joskus lukenut salapoliisikertomuksen, jossa tämä poliisi joutuu kellariin, jonka katto painuu joka hetki määrätyn matkan lattiaa kohti. Salapoliisi huomaa sen, hän tahtoo paeta, hän pääsisi pois, jos hänellä olisi joku teräase, mutta hänellä ei sitä olekaan. Arvaat hänen tuskansa ja hänen kärsimyksensä. Hän miettii pakoa, mutta katto laskeutuu yhä alemmas ja alemmas; kohta se painuu vasten lattiaa ja rutistaa... Sitten tulee pelastus. Joku onnellinen sattuma johtaa salapoliisin toverit paikalle ja tuo onneton vapautetaan viime hetkellä.
Tällaisessa tilassa olen. Odotan saapuvan kuolemaa, enkä soisi sen koskaan saapuvan.
Tuleeko minulle pelastusta? Ei koskaan, ei koskaan.
Kysyt olenko kirjoitellut. Loppuaikoina en ole jaksanut, kesken täytyy jättää suurin romaanini "Tehdastyöläinen". Siitä aioin kirjoittaa pääteokseni, tulla yhdellä iskulla kuuluisaksi ja siten saada rahoja, että pääsisin Punkaharjulle. Kohtalo määräsi toisin, en jaksanut kirjoittaa kuin puoliväliin. Lopunkin olen jo ajatellut valmiiksi, mutta en jaksa kirjoittaa. Sydäntäni viiltelee sitä ajatellessani.
Lähetin kustantajalle romaanini "Raatajan loppu", josta jo sinulle kerroin. Se lähetettiin takaisin, kehuttiin hiukan ja sanottiin, että siinä on liian synkin värein kuvattu työläisen asemaa, jonka tähden se ei sovi julkaistavaksi. - Voi hyvä jumala! Liian synkin värein! Minä tunnen työläisen aseman, enkä liioitellut siinä ollenkaan, päinvastoin ja sittenkin olen liian synkin värein...! Kaikki pitäisi nähdä ruusunhohteessa ja kun en voi niin nähdä saan kuolla. Olen tulemaisillani hulluksi, hulluksi!
Kun valittelin tätä edellisessä kirjeessä ainaista rahapulaani, kirjoitit, että sainhan julkaistusta näytelmästäni tekijänpalkkion. Sain kyllä, mutta hävyttömän vähän ja se meni kaikki kouluaikaisten velkojen maksamiseen. Hullu olin kun sitä kouluakin kävin turhaan, velkoja tein, enkä mitään hyötynyt.
Näinkö kurjasti kuolen? Olin toivonut tulevani kuuluisaksi kirjailijaksi, mutta unelmat rikkoi kova ja säälimätön todellisuus.
En voi kirjoittaa enempi. Hyvästi vaan ja voi hyvin.
toivoo ystäväsi
Pekka
J.K. Kun kuulet minun kuolleen, niin hae kaikki käsikirjoitukseni. Saat ne muistoksi, muuta ei ole minulla antaa. Siinä annankin kalleimpani.
Tuhannet kiitokset kaikesta hyvyydestäsi minua kohtaan. Jos on olemassa jumala, johon et usko enempi kuin minäkään, niin varmasti hän palkitsee sinut.
Sama
---------------------------------- Suljen kirjeen kuoreensa ja asetan sen samalle paikalle, josta olen sen ottanutkin. Istahdan keinutuoliin. Hämärtää. - - Muistelen.
Kirjeen kirjoittaja Pekka Ritvala oli koulutoverini. Isä ja äiti oli kuollut, omin voiminsa hän ponnisteli eteenpäin. Sammumaton tiedonjano ajoi hänet kouluun, hän teki työtä, teki velkaa, kärsi puutetta ja kävi viisi luokkaa yhteiskoulua. Erittäin etevä hän ei ollut, mutta teräväjärkinen ja tarmokas. Hän toivoi pääsevänsä vakituiseen paikkaan, mutt`ei saanut sitä ja joutui tehtaalle töihin...
Hän oli kirjailija, todellinen kirjailija. Olin hänen hyvä tuttunsa ja usein hän minulle puhui, kuinka syvästi hän vihasi ja halveksi tusinakirjailijoita, jotka kirjoittivat ajanhuviksi, ilman sisällistä tarvetta. Itse hän kirjoitti sielunsa tunteita ja katkeria kokemuksiaan ja ett`ei hän kirjoittanut valoisampia kuvauksia, johtui siitä, että hän ei ollut kokenut sellaisia.
Keuhkotauti mursi hänet, hän kuoli nuorena köyhyydessä.
Kuolemansa jälkeen huomattiin hänen kykynsä. Kaikki hänen jäljellejääneet kirjoituksensa julaistiin, mutta l i i a n m y ö h ä ä n. Hän oli jo kuollut.
Sellainen oli työläiskirjailijan kohtalo, kova ja säälimätön.
Nousen ylös ja kävelen pari kierrosta lattialla. Poskiani polttelee. Istahdan.
Kello lyö kuusi raskasta lyöntiä. Muistelen ystävääni työläiskirjailijaa.
Miksi ei hän saanut elää? Miksi hän kuoli nuorena?
Kenen on syy, että niin moni menehtyy raskaan työn alla?
Oheinen on suora lainaus osoitteesta:
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/10558/TMP.objres.3361.html?sequence=1
Kirjoitus on 17-vuotiaan Urho Kekkosen, joka käytti nimimerkkiä Urho Sorsimo vuonna 1917.
Sitä erikoisemmaksi kirjoituksen tekee, kun tiedämme, että vuonna 1917 Kekkosesta tuli kiivas itsenäisyystaistelija. Hän liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja yritti päästä jääkärikoulutukseen Saksaan.Vuoden 1918 sodan jälkeen Kekkonen määrättiin komentamaan teloitusryhmää. Tehtävä jätti Kekkoseen elinikäiset henkiset arvet. (http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2008/11/urho-kekkonen-toimi-teloitusryhmn.html)
Ovatko käsikirjoitukset säilyneet? Onko kukaan ottanut niitä talteen vai hävisivätkö ne sisällissodan aikana?
Sydämelliset kiitokset kirjeestäsi, jonka olen jo aikoja sitten saanut, mutta johon en ole jaksanut ennemmin vastata, sillä olen ollut sellaisessa heikkoustilassa, että jok`ainoa hetki tunnen tuhon tulevan. Tänään en jaksanut mennä töihin ja joutessani ryhdyin Sinulle kirjettä laatimaan.
Kysyt, olenko vielä tehtaalla työssä. Siellä olen, enkä pääse pois. Olen jo niin tottunut tehtaan jyrinään, koneiden ropinaan, etten voi muuttaa työmaata. Olen ruumiillisesti heikko, tauti on vienyt viimeiset voimani. Lääkäri sanoi pari vuotta sitten, että jos pääsisin Punkaharjulle lepäämään, niin voisin vielä parata, ja se kirvelee nyt mieltäni, sillä minä en halua kuolla, mutta minä en sinne pääse. Minulla ei ole varoja, jokapäiväisen leipäni hankin vaivaloisesti kätteni työllä ja siitä ei ole säästöä karttunut. Minun täytyy jäädä kuolemaan, kuolemaan kurjuudessa, vaikka voisin päästä elämään, jos minulla olisi rahaa. Kirottua! - Ja minulla ei sitä ole, ei yhtään!
Ymmärrät hyvin, miten syvästi kärsin, millaisia hetkiä on elämässäni? Tiedän hiljaa tulevan hyisen kuoleman, minulla olisi keinoja sitä vastustaa, mutta minä en voi, minulta puuttuu r a h a a, kirottua, siunattua.
Olethan joskus lukenut salapoliisikertomuksen, jossa tämä poliisi joutuu kellariin, jonka katto painuu joka hetki määrätyn matkan lattiaa kohti. Salapoliisi huomaa sen, hän tahtoo paeta, hän pääsisi pois, jos hänellä olisi joku teräase, mutta hänellä ei sitä olekaan. Arvaat hänen tuskansa ja hänen kärsimyksensä. Hän miettii pakoa, mutta katto laskeutuu yhä alemmas ja alemmas; kohta se painuu vasten lattiaa ja rutistaa... Sitten tulee pelastus. Joku onnellinen sattuma johtaa salapoliisin toverit paikalle ja tuo onneton vapautetaan viime hetkellä.
Tällaisessa tilassa olen. Odotan saapuvan kuolemaa, enkä soisi sen koskaan saapuvan.
Tuleeko minulle pelastusta? Ei koskaan, ei koskaan.
Kysyt olenko kirjoitellut. Loppuaikoina en ole jaksanut, kesken täytyy jättää suurin romaanini "Tehdastyöläinen". Siitä aioin kirjoittaa pääteokseni, tulla yhdellä iskulla kuuluisaksi ja siten saada rahoja, että pääsisin Punkaharjulle. Kohtalo määräsi toisin, en jaksanut kirjoittaa kuin puoliväliin. Lopunkin olen jo ajatellut valmiiksi, mutta en jaksa kirjoittaa. Sydäntäni viiltelee sitä ajatellessani.
Lähetin kustantajalle romaanini "Raatajan loppu", josta jo sinulle kerroin. Se lähetettiin takaisin, kehuttiin hiukan ja sanottiin, että siinä on liian synkin värein kuvattu työläisen asemaa, jonka tähden se ei sovi julkaistavaksi. - Voi hyvä jumala! Liian synkin värein! Minä tunnen työläisen aseman, enkä liioitellut siinä ollenkaan, päinvastoin ja sittenkin olen liian synkin värein...! Kaikki pitäisi nähdä ruusunhohteessa ja kun en voi niin nähdä saan kuolla. Olen tulemaisillani hulluksi, hulluksi!
Kun valittelin tätä edellisessä kirjeessä ainaista rahapulaani, kirjoitit, että sainhan julkaistusta näytelmästäni tekijänpalkkion. Sain kyllä, mutta hävyttömän vähän ja se meni kaikki kouluaikaisten velkojen maksamiseen. Hullu olin kun sitä kouluakin kävin turhaan, velkoja tein, enkä mitään hyötynyt.
Näinkö kurjasti kuolen? Olin toivonut tulevani kuuluisaksi kirjailijaksi, mutta unelmat rikkoi kova ja säälimätön todellisuus.
En voi kirjoittaa enempi. Hyvästi vaan ja voi hyvin.
toivoo ystäväsi
Pekka
J.K. Kun kuulet minun kuolleen, niin hae kaikki käsikirjoitukseni. Saat ne muistoksi, muuta ei ole minulla antaa. Siinä annankin kalleimpani.
Tuhannet kiitokset kaikesta hyvyydestäsi minua kohtaan. Jos on olemassa jumala, johon et usko enempi kuin minäkään, niin varmasti hän palkitsee sinut.
Sama
---------------------------------- Suljen kirjeen kuoreensa ja asetan sen samalle paikalle, josta olen sen ottanutkin. Istahdan keinutuoliin. Hämärtää. - - Muistelen.
Kirjeen kirjoittaja Pekka Ritvala oli koulutoverini. Isä ja äiti oli kuollut, omin voiminsa hän ponnisteli eteenpäin. Sammumaton tiedonjano ajoi hänet kouluun, hän teki työtä, teki velkaa, kärsi puutetta ja kävi viisi luokkaa yhteiskoulua. Erittäin etevä hän ei ollut, mutta teräväjärkinen ja tarmokas. Hän toivoi pääsevänsä vakituiseen paikkaan, mutt`ei saanut sitä ja joutui tehtaalle töihin...
Hän oli kirjailija, todellinen kirjailija. Olin hänen hyvä tuttunsa ja usein hän minulle puhui, kuinka syvästi hän vihasi ja halveksi tusinakirjailijoita, jotka kirjoittivat ajanhuviksi, ilman sisällistä tarvetta. Itse hän kirjoitti sielunsa tunteita ja katkeria kokemuksiaan ja ett`ei hän kirjoittanut valoisampia kuvauksia, johtui siitä, että hän ei ollut kokenut sellaisia.
Keuhkotauti mursi hänet, hän kuoli nuorena köyhyydessä.
Kuolemansa jälkeen huomattiin hänen kykynsä. Kaikki hänen jäljellejääneet kirjoituksensa julaistiin, mutta l i i a n m y ö h ä ä n. Hän oli jo kuollut.
Sellainen oli työläiskirjailijan kohtalo, kova ja säälimätön.
Nousen ylös ja kävelen pari kierrosta lattialla. Poskiani polttelee. Istahdan.
Kello lyö kuusi raskasta lyöntiä. Muistelen ystävääni työläiskirjailijaa.
Miksi ei hän saanut elää? Miksi hän kuoli nuorena?
Kenen on syy, että niin moni menehtyy raskaan työn alla?
Oheinen on suora lainaus osoitteesta:
https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/10558/TMP.objres.3361.html?sequence=1
Kirjoitus on 17-vuotiaan Urho Kekkosen, joka käytti nimimerkkiä Urho Sorsimo vuonna 1917.
Sitä erikoisemmaksi kirjoituksen tekee, kun tiedämme, että vuonna 1917 Kekkosesta tuli kiivas itsenäisyystaistelija. Hän liittyi Kajaanin suojeluskuntaan ja yritti päästä jääkärikoulutukseen Saksaan.Vuoden 1918 sodan jälkeen Kekkonen määrättiin komentamaan teloitusryhmää. Tehtävä jätti Kekkoseen elinikäiset henkiset arvet. (http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2008/11/urho-kekkonen-toimi-teloitusryhmn.html)
Ovatko käsikirjoitukset säilyneet? Onko kukaan ottanut niitä talteen vai hävisivätkö ne sisällissodan aikana?
Kommentit
Lähetä kommentti