Kangasalan terveyslähde

Ratsutilasta vanhainkodiksi

Nykyisen Valkeakosken alueella sijaitsevan Sääksmäen Kemmolan vanhainkodin historia juontaa  vuoteen 1889. Tuolloin suurissa veloissa ollut ratsutila huudettiin Sääksmäen kunnan vaivaistaloksi. Ratsutilan viimeisenä yksityisenä omistajana mainitaan Kustaa Adolf Pastell (1858–1924).

Vaivaistalon kunnostus rahoitettiin pääosin senaatin myöntämällä kuoletuslainalla. Rahan turvin uuden köyhäinhoitolaitoksen toiminta pääsi alkamaan vuonna 1890.

"Pitäisikö kunnan varsin suureen vaivaistaloon hankkia kykenevä hoitaja?" 

Maaseudulle tyypilliseen tapaan vaivaishoitolaitos liitettiin maatilaan, jonka tuotannon avulla pyrittiin huolehtimaan asukkaiden ruokahuollosta. Työkykyiset hoidokit osallistuivat tilan töihin voimiensa mukaan. Kemmolan arjesta vastasivat ”tavallinen piika ja työrenki”. Maaliskuussa 1890 Sääksmäen kuntapäättäjät keskustelivat siitä, pitäisikö kunnan varsin suureen vaivaistaloon hankkia kykenevä hoitaja. Vastoin vanhoillisten isäntämiesten kantaa kuntakokouksen pöytäkirjaan kirjattiin seuraavasti: Koska Sääksmäen kunta on vaivaistaloonsa uhrannut jo yli 40 000 markkaa, niin se tietysti kustantaa siihen kykenevän hoitajan ja työ- ja lantavoimaa niin paljon, että se saadaan tyydyttävään kuntoon. Taitava hoitaja saa tilan menestymään eikä pitäjäläisten tarvitse vaivaisille ruokatavaraa vetää, kuten tähän asti on täytynyt tehdä. (Aamulehti 27.3.1890, s. 3–4).  Kemmolan vaivaistalossa oli vuonna 1893 kaikkiaan 37 hoidokkia. Heistä kymmenen oli alle 15-vuotiaita, ja suurin osa aikuisista oli työkykyisiä. 

Vanhainkodin elämää vaikeutti Voipaalan kartanon tulipalo 1908. Tuli levisi Kemmolan alueelle tuhoten lähinnä tärkeitä talousrakennuksia.

Vaivaistalon ja sen yhteydessä olleen maatilan hoito oli kuitenkin puutteellista. Tilanteen korjaamiseksi kunnanvaltuusto päätti vuonna 1913 erottaa vaivaistalon ja maatilan hallinnon toisistaan, jotta vastuut selkiytyisivät ja ruokahuolto saataisiin järjestykseen: kirjanpito eriytettiin: vaivaistalon puolelta kirjanpitoa hoiti vaivaistalon johtaja ja tilan puolen kirjanpidosta vastasi Kemmolan tilan pehtoori. Työnteko jatkui ja asukkeja voitiin edelleen käyttää tilan töissä. Näin saatiin ruokatarvikkeita vaivaistalon käyttöön. Lisäksi kunta päätti, että vaivaistaloon palkattaisiin erityinen ”mielenvikaisten hoitaja”.

Valkeakosken opistoyhdistyksen jäsenet tekivät tapaninpäivänä vuonna 1926 kelkkamatkan Kemmolaan, jossa he järjestivät joulujuhlan laitoksen vanhuksille. (Kuvausaika 26.12.1926, Valkeakosken kotiseutuarkisto) 

Pastellien sukua

Olen Kemmolan ratsutilan viimeisen omistajan, Kustaa Adolf Pastellin, sukulainen. Hän oli isoäitini isoäidin, Amanda Lentolan, veli. Kustaa Adolfin elämä tuntui vuonna 1890 olleen jokseenkin sekaisin. Tila oli konkurssikypsä ja velkainen. Vaimokin lähti ja otti hänelle kuuluvan osuutensa tilasta (ks. Suomen Wirallinen Lehti 18.10.1910, s. 4). 

Entisen Rusthollarin Kustaa Adolf Pastell Kemmolan waimon Amanda Pastell’in, Woipalan kylästä tätä Sääksmäen pitäjää, mainitun ja Kalwolan pitäjien käräjäkunnan Kihlakunnanoikeudessa kirjallisesti tekemän hakemuksen johdosta, että hänen ja hänen nimitetyn miehensä wälillä tuomittaisiin pesäeroon sekä että hän awiopuolisoin yhteisestä pesästä saisi yksityisenä omaisuutena erottaa osan siitä. 

Isäni kertoman mukaan hänen äitinsä kertoi usein Kemmolan enosta, eli isoäitinsä veljestä. Tämä kun vietti pitkiä aikoja Kangasalla, sisarensa, syvästi uskovaisen Amanda Lentolan luona. Lähisukulaiset pitivätkin 66-vuotiaana kuolleesta sukunsa jäsenestä hyvää huolta.

Vanhainkodin toiminta päättyy

Toiminta jatkui vielä Sääksmäen kunnan lakkauttamisen ja Valkeakoskeen liittämisen (1973) jälkeen. Vanhainkoti sulki ovensa 1990-luvun alussa, kun se oli toiminut noin sadan vuoden ajan. Päätöksen taustalla oli sosiaali- ja terveydenhuollon yleinen rakennemuutos: vanhoista suurista laitoksista luovuttiin ja ne korvattiin pienemmillä, uudenaikaisilla hoitomuodoilla ja yksiköillä.

Vanhainkotitoiminnan päätyttyä Kemmolan tila siirtyi uuteen käyttöön. Se on ollut osa Voipaalan taidekeskuksen kokonaisuutta. Valkeakosken kaupungin omistamissa rakennuksissa on toiminut muun muassa majoitustiloja ja ateljeita.

Lähteet: 

Jouko Jaakkola, Panu Pulma, Mirja Satka, Kyösti Urponen. Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva: Mirja Satka. Sosiaalinen työ peräänkatsojamiehestä hoivayrittäjäksi. Huolenpidon uudet jaot hahmottuvat, s. 261–271, s. 265.

Liisa Poppius, Hämäläisiä sukuja: Pastell. Jalmari Finnen säätiö 1950, s. 24. 

Suomen Virallinen Tilasto XXI. Köyhäinhoito-tilasto A. 2. Köyhäinhoito Suomessa v. 1893. Helsingissä 1897, s. 18. 

Aamulehti 26.2.1889, s. 2 ja 27.3.1890, s. 3–4. 

Tampereen Sanomat 12.2.1890, s. 2. 

Suomalainen Wirallinen Lehti 18.10.1890, s. 4.

Länsi-Suomi 16.6.1908, s. 3. 

Työmies 19.7.1912, s. 4. 

Hämeen Voima 29.3.1913, s. 2.