Helsingin rakennustyöläisten lakko 1896

 

Helsingin rakennustyöläisten lakko 1896 oli ensimmäinen laaja lakkoliike Suomessa

Julkaistu Rakentaja-lehdessä 12/2019

Helsingin rakennustyöläisten lakko vuonna 1896 oli ensimmäinen laaja lakkoliike Suomessa. Rakennustyöläiset vaativat työpäivän lyhentämistä kymmeneen tuntiin, palkanmaksua säännölliseksi ja minimituntipalkkaa.

Helsingin koko rakennusalan kattavat lakko 1896 sekä lähes poikkeuksetta muutkin työtaistelut tapahtuivat juuri keväällä ja kesällä, kun työn kysyntä oli korkealla.

Keskeisin kiistakysymys oli työntekijöiden vaatimus lyhentää työpäivä kymmentuntiseksi. Lakkolaisten puheissa 11-tuntinen työpäivä ja pitkät työmatkat, jotka tuohon aikaan taitettiin pääosin kävellen, estivät lakkolaisten puheissa siveellisen perhe-elämän viettämisen. Korkeiden vuokrien takia työväestö oli joutunut muuttamaan ”ulkopuolelle kaupunkia”, Hermanniin ja muualle.


Laiturin rakennustöitä Makasiinirannassa Eteläsatamassa vuonna 1895. (Helsingin kaupunginmuseo).

Aikana, jolloin lakot olivat kiellettyjä

Keväällä 1896 kaikki rakennustyöläisryhmät olivat työtaistelussa Helsingissä. Tuona aikana se oli varsin epätavallista; lakot olivat kiellettyjä, työväenliike wrightiläisillä uomilla, ammattijärjestöt vasta muotoutumassa ja työntekijöiden järjestäytyneisyys satunnaista. ”Suurlakko-kevät” -nimellä sitä kutsui mm. kirvesmies, ammattiyhdistysjohtaja ja poliitikko Matti Paasivuori. Puhuttiin myös ”punaisesta lakkovuodesta”. Molemmilla nimillä oli perusteita. Enimmillään noin tuhannen työntekijän lakko oli siihen mennessä koetuista suurin.

Lakko alkoi rakennustyöläisten oma-aloitteisena työajan lyhentämisenä

Rakennustyöläisten työpäivä 1890-luvulla oli yleensä noin 12-tuntinen, pimeänä ja kylmänä talvikautena töitä tehtiin vähemmän ja lyhyempää työpäivää, jos työtä oli. Helsingin maalarien ammattiosasto ehdotti 1895 10-tuntista työpäivää, mutta työnantajat eivät tähän suostuneet.

Työajasta järjestettiin keskustelutilaisuuksia. Myös Työmies kirjoitti aiheesta. Asia oli siis hyvin pohjustettu ja kaikkien tiedossa myös muualla kuin työntekijöiden keskuudessa. Vastaperustettu Rakennustyöväen keskuskomitea kävi kevättalvella 1896 neuvotteluja työnantajien kanssa työajan lyhentämisestä Helsingissä käytössä olleesta 11,5 tunnista 10 tuntiin myös kesäkautena. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen ja komitea kutsui jäsenet koolle rakennustyöläisten yleiseen kokoukseen 12.4.1896 Kaartin maneesissa. Paikalle saapui 3 000 henkeä, jotka ”melkein yksimielisesti” yhtyivät vaatimukseen 10-tuntisesta työpäivästä.

Kun työnantajien vastaus oli edelleen kielteinen, alkoi rakennustyöläisten oma-aloitteinen työajan lyhentäminen 13.4.1896. Työnantaja vastasi irtisanomisilla ja näin alkoi kaksiviikkoinen työtaistelu.

Lakkolaisia oli enimmillään tuhat

Lakkolaisia oli kaikissa rakennusalan ammattiryhmissä, enimmillään yhteensä yli tuhat. Työmaille valittiin lakkovahdeiksi ”katsastusmiehet” ja heille apulaiset. Spontaania taloudellista tukea saatiin niin paljon, että saatettiin jakaa lakkoavustuksia koko lakkolaisjoukolle toisella lakkoviikolla 1200 markkaa, joka vastasi ammattimiehen yhden vuoden palkkaa.

Työnantajat etsivät kotimaasta aktiivisesti rikkureita lakkoa murtamaan. Näitä löytyi maaseudulta. Lisäksi muurarien ja rapparien lakon rikkojiksi tuotiin satapäinen joukko Venäjältä; tosin he tulivat työmaille vasta siinä vaiheessa, kun suomalaiset työntekijät palasivat töihin. Lakkolaisista pidettiin myös mustaa listaa, minkä tarkoituksena oli estää töihin pääsy lakon ulkopuolisille työpaikoille.

Kun lakko ei välittömästi tuonut tulosta, alkoi myös lakossa olevien työntekijöiden vähittäinen paluu työpaikoille ja sitoutuminen työnantajan tarjoamaan työaikaan. Paluu vauhdittui toisella lakkoviikolla, jolloin lakko käytännössä päättyi.


”Tilatkaa Työmiestä!! Työväestöä suosiva yleisö! Ryhtykää keräämään rahaa rakennustyöläisille!” (Työmies 25.4.1896)

Entä työpäivä?

Entä työpäivä? Rakennuskautena 1896 maalareita lukuun ottamatta tehtiin työnantajan kannan mukaista 11-tunnin työpäivää. Seuraavana keväänä työntekijät vaativat jälleen työajan lyhentämistä talvikauden mukaiseen 10 tuntiin. Työnantajat suostuivat järjestämään äänestyksen asiasta työntekijöiden keskuudessa. Työntekijöistä 96 % halusi lyhennyksen kymmeneen tuntiin ja helsinkiläisillä työpaikoilla se tuli käytännöksi elokuun 1897 alusta lukien.

Lakko vaatii onnistuakseen yhteisen tietoisuuden oman asian oikeutuksesta

Opetus vuoden 1896 lakosta oli, että onnistuakseen työntekijöiden kamppailu tarvitsee yhteisen tietoisuuden oman asian oikeutuksesta, vahvat järjestöt, lakkokassan, organisaatiotaitoja ja kokemusta. Aikaisempiin lakkoihin nähden oltiin edistyneempiä ja yhä useammat modernin lakon tunnusmerkit täyttyivät: lakkolaisten yhteiset säännöt, tilaisuudet, kulkueet, lakkovahdit ja varojen keruu muilta aloilta oli hoidettu. Järjestäytyminen kasvoi näiden kokemusten ansiosta kaupunkipaikkakunnilla 1890-luvulla ja yhä useammin uskaltauduttiin myös sääty-yhteiskunnan rajoja rikkoviin työtaisteluihin.

Lähteet:

http://www.ennenjanyt.net/2015/01/tyomiehen-kasvu-poliitikoksi-matti-paasivuoren-1866-1937-rooli-suurlakossa-ja-ammatillisessa-liikkeessa/

Ailio, Jarmo 1999, Kesken jäänyt vallankumous. Sosiaalinen mobilisaatio vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan 1906. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Helin, Jyrki, Rakentajien liitto. Rakennusalan työläisten järjestötoiminta Suomessa 1880-luvulta vuoteen 1995. Rakennusliitto ry. Jyväskylä 1998.

Jokela, Eetu 2016, ”Edistyksen harrastus on laimenemaan päin…” Helsinkiläisten rakennustyöläisten kollektiivinen kiistäminen 1900-luvun vaihteessa. Poliittinen historia. Pro gradu -tutkielma. Maaliskuu 2016. Helsingin yliopisto.





Kommentit