Helsingin
rakennustyöläisten lakko 1896 oli ensimmäinen laaja lakkoliike Suomessa
Julkaistu Rakentaja-lehdessä 12/2019
Helsingin rakennustyöläisten lakko vuonna 1896 oli
ensimmäinen laaja lakkoliike Suomessa. Rakennustyöläiset vaativat työpäivän
lyhentämistä kymmeneen tuntiin, palkanmaksua säännölliseksi ja
minimituntipalkkaa.
Helsingin koko rakennusalan kattavat lakko 1896 sekä lähes
poikkeuksetta muutkin työtaistelut tapahtuivat juuri keväällä ja kesällä, kun
työn kysyntä oli korkealla.
Keskeisin kiistakysymys oli työntekijöiden vaatimus lyhentää työpäivä kymmentuntiseksi. Lakkolaisten puheissa 11-tuntinen työpäivä ja pitkät työmatkat, jotka tuohon aikaan taitettiin pääosin kävellen, estivät lakkolaisten puheissa siveellisen perhe-elämän viettämisen. Korkeiden vuokrien takia työväestö oli joutunut muuttamaan ”ulkopuolelle kaupunkia”, Hermanniin ja muualle.
Laiturin
rakennustöitä Makasiinirannassa Eteläsatamassa vuonna 1895. (Helsingin
kaupunginmuseo).
Aikana,
jolloin lakot olivat kiellettyjä
Keväällä 1896 kaikki rakennustyöläisryhmät olivat
työtaistelussa Helsingissä. Tuona aikana se oli varsin epätavallista; lakot
olivat kiellettyjä, työväenliike wrightiläisillä uomilla, ammattijärjestöt
vasta muotoutumassa ja työntekijöiden järjestäytyneisyys satunnaista.
”Suurlakko-kevät” -nimellä sitä kutsui mm. kirvesmies, ammattiyhdistysjohtaja
ja poliitikko Matti Paasivuori. Puhuttiin myös ”punaisesta lakkovuodesta”.
Molemmilla nimillä oli perusteita. Enimmillään noin tuhannen työntekijän lakko
oli siihen mennessä koetuista suurin.
Lakko alkoi
rakennustyöläisten oma-aloitteisena työajan lyhentämisenä
Rakennustyöläisten työpäivä 1890-luvulla oli yleensä noin
12-tuntinen, pimeänä ja kylmänä talvikautena töitä tehtiin vähemmän ja
lyhyempää työpäivää, jos työtä oli. Helsingin maalarien ammattiosasto ehdotti
1895 10-tuntista työpäivää, mutta työnantajat eivät tähän suostuneet.
Työajasta järjestettiin keskustelutilaisuuksia. Myös Työmies
kirjoitti aiheesta. Asia oli siis hyvin pohjustettu ja kaikkien tiedossa myös
muualla kuin työntekijöiden keskuudessa. Vastaperustettu Rakennustyöväen
keskuskomitea kävi kevättalvella 1896 neuvotteluja työnantajien kanssa työajan
lyhentämisestä Helsingissä käytössä olleesta 11,5 tunnista 10 tuntiin myös
kesäkautena. Neuvottelut eivät johtaneet tulokseen ja komitea kutsui jäsenet koolle
rakennustyöläisten yleiseen kokoukseen 12.4.1896 Kaartin maneesissa. Paikalle
saapui 3 000 henkeä, jotka ”melkein yksimielisesti” yhtyivät vaatimukseen
10-tuntisesta työpäivästä.
Kun työnantajien vastaus oli edelleen kielteinen, alkoi
rakennustyöläisten oma-aloitteinen työajan lyhentäminen 13.4.1896. Työnantaja
vastasi irtisanomisilla ja näin alkoi kaksiviikkoinen työtaistelu.
Lakkolaisia
oli enimmillään tuhat
Lakkolaisia oli kaikissa rakennusalan ammattiryhmissä,
enimmillään yhteensä yli tuhat. Työmaille valittiin lakkovahdeiksi
”katsastusmiehet” ja heille apulaiset. Spontaania taloudellista tukea saatiin
niin paljon, että saatettiin jakaa lakkoavustuksia koko lakkolaisjoukolle
toisella lakkoviikolla 1200 markkaa, joka vastasi ammattimiehen yhden vuoden
palkkaa.
Työnantajat etsivät kotimaasta aktiivisesti rikkureita
lakkoa murtamaan. Näitä löytyi maaseudulta. Lisäksi muurarien ja rapparien
lakon rikkojiksi tuotiin satapäinen joukko Venäjältä; tosin he tulivat
työmaille vasta siinä vaiheessa, kun suomalaiset työntekijät palasivat töihin.
Lakkolaisista pidettiin myös mustaa listaa, minkä tarkoituksena oli estää
töihin pääsy lakon ulkopuolisille työpaikoille.
Kun lakko ei välittömästi tuonut tulosta, alkoi myös lakossa olevien työntekijöiden vähittäinen paluu työpaikoille ja sitoutuminen työnantajan tarjoamaan työaikaan. Paluu vauhdittui toisella lakkoviikolla, jolloin lakko käytännössä päättyi.
”Tilatkaa Työmiestä!! Työväestöä suosiva yleisö! Ryhtykää
keräämään rahaa rakennustyöläisille!” (Työmies 25.4.1896)
Entä
työpäivä?
Entä työpäivä? Rakennuskautena 1896 maalareita lukuun ottamatta
tehtiin työnantajan kannan mukaista 11-tunnin työpäivää. Seuraavana keväänä
työntekijät vaativat jälleen työajan lyhentämistä talvikauden mukaiseen 10
tuntiin. Työnantajat suostuivat järjestämään äänestyksen asiasta työntekijöiden
keskuudessa. Työntekijöistä 96 % halusi lyhennyksen kymmeneen tuntiin ja
helsinkiläisillä työpaikoilla se tuli käytännöksi elokuun 1897 alusta lukien.
Lakko vaatii
onnistuakseen yhteisen tietoisuuden oman asian oikeutuksesta
Opetus vuoden 1896 lakosta oli, että onnistuakseen
työntekijöiden kamppailu tarvitsee yhteisen tietoisuuden oman asian
oikeutuksesta, vahvat järjestöt, lakkokassan, organisaatiotaitoja ja kokemusta.
Aikaisempiin lakkoihin nähden oltiin edistyneempiä ja yhä useammat modernin
lakon tunnusmerkit täyttyivät: lakkolaisten yhteiset säännöt, tilaisuudet,
kulkueet, lakkovahdit ja varojen keruu muilta aloilta oli hoidettu.
Järjestäytyminen kasvoi näiden kokemusten ansiosta kaupunkipaikkakunnilla
1890-luvulla ja yhä useammin uskaltauduttiin myös sääty-yhteiskunnan rajoja
rikkoviin työtaisteluihin.
Lähteet:
Ailio, Jarmo 1999, Kesken jäänyt vallankumous. Sosiaalinen
mobilisaatio vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan 1906. Suomen ja
Skandinavian historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
Helin, Jyrki, Rakentajien liitto. Rakennusalan työläisten
järjestötoiminta Suomessa 1880-luvulta vuoteen 1995. Rakennusliitto ry.
Jyväskylä 1998.
Jokela, Eetu 2016, ”Edistyksen harrastus on laimenemaan
päin…” Helsinkiläisten rakennustyöläisten kollektiivinen kiistäminen 1900-luvun
vaihteessa. Poliittinen historia. Pro gradu -tutkielma. Maaliskuu 2016.
Helsingin yliopisto.
Kommentit
Lähetä kommentti